Nainen junassa

Ohjaaja: Tate Taylor
Käsikirjoitus: Erin Cressida Wilson, pohjaa Paula Hawkinsin kirjaan
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Emily Blunt, Rebecca Ferguson, Haley Bennett, Justin Theroux, Luke Evans, Édgar Ramírez, Allison Janney, Lisa Kudrow & Laura Prepon
Kesto: 1h 52min
Ikäraja: 16 

Nainen junassa kertoo itse asiassa useamman naisen tarinan, joiden elämät kulkeutuvat yksiin varsin synkissä merkeissä. Pääosassa on alkoholisoitunut Rachel (Blunt), joka matkaa joka päivä junalla saman matkan ja tarkkailee omakotitaloidyllin elämää vakiopaikaltaan käsin. Hän on erityisen viehtynyt eräästä pariskunnasta, jotka vaikuttavat täydellisen rakastuneilta toisiinsa ja kehittää mielessään tarinaa näiden elämästä. Tämän pariskunnan naisosapuoli on levottomalla sielulla siunattu Megan (Bennett), joka eräänä päivänä katoaa jäljettömiin. Rachel uskoo nähneensä Meganin jonkun vieraan miehen seurassa tämän katoamisiltana.

Juonesta ei voi paljoa enempää paljastaa, sillä tarinan on parempi antaa kuoriutua kaikessa rauhassa sitä katsoessa. Kyseessä on kuitenkin aivan puhdas trilleri, jonka yksikään hahmo ei ole sisäisesti mikään kaunein tapaus. Pohjana on Paula Hawkinsin samanniminen menestyskirja, jota en valitettavasti ole lukenut, joten en tiedä, miten hyvin elokuvaversio vertautuu kirjaversioonsa. Pelkästään elokuvallisen annin pohjalta jo pelkkä traileri nostatti jo mielenkiinnon ja monta kysymysmerkkiä. Itse elokuva oli ehkä himpun verran laveasti rakennettu, mutta piti silti mielenkiinnon yllä ihan loppuun asti. 

Nainen junassa elokuvasta tulee väkisinkin mielleyhtymä parin vuoden takaiseen erittäin onnistuneeseen trilleriin, Gone girliin. Lajityyppi onkin sama, mutta tämä ei annostele shokkireaktiota aivan niin suurella volyymillä, eikä ole aivan niin hyytävä. Elokuva toimii kuitenkin omalla tavallaan ja vaikka suuriin tunnereaktioihin ei päästäkään, on jatkuvasti läsnä sellainen pienen pieni inha pohjavire. Joskus liian epämiellyttävät hahmot vaikuttavat liikaa omaan elokuvakokemukseeni, mutta tässä ne ovat juuri siinä rajalla ja uteliaisuus tarinaa kohtaan ylittää hahmot kauttaaltaan.

Emily Blunt olisi ansainnut Oscar-ehdokkuuden jo Sicariosta, joten ei ole ihmekään, että hän tekee jälleen hyvää jälkeä. Tämä ei ehkä kuitenkaan yllä kahinoihin asti, mutta vain siksi, että uskon joukkoon mahtuvan vielä suurempia suorituksia. Rebecca Fergusonin en muistanut ensin olevan tässä, koska hahmoa ei ole trailerissa alleviivattu, mutta kuka hän onkaan, niin hyvää työtä sieltäkin suunnalta. Haley Bennett (joka on minunkin mielestäni vähän Lawrencen näköinen, voisi olla serkku tms.) tuntuu olevan nyt joka paikassa, koska esiintyi myös The Magnificent Seven-länkkärissä ja vuosi sitten hieman erilaisemmassa, pelihenkisessä elokuvassa Hardcore. Mieshahmot jäävät aika taustalle, sillä kertomus on nimenomaan naisten näkökulmista kerrottu.

Nainen junassa on hieman arkisemmin maustettu trilleri, mutta osaa silti yllättää ja pitää mielenkiinnon yllä alusta loppuun.


 

The Magnificent Seven

Ohjaaja: Antoine Fuqua
Käsikirjoitus: Nic Pizzolatto & Richard Wenk, pohjaa samannimiseen elokuvaan 1960-luvulta, joka puolestaan pohjaa klassikkoelokuvaan Seitsemän samuraita
Musiikki: James Horner & Simon Franglen
Pääosissa: Denzel Washington, Chris Pratt, Ethan Hawke, Byung-hun Lee, Vincent D'Onofrio, Manuel Garcia-Rulfo, Martin Sensmeier, Haley Bennett, Peter Sarsgaard, Matt Bomer & Luke Grimes
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 16

Häikäilemätön bisnesmies Bartholomew Bogue (Sarsgaard) saapuu terrorisoimaan pientä kaivoskylää, Rose Creekiä. Hän ottaa paikan väkivalloin haltuunsa ja surmaa vastarintaa yrittävät kylän miehet, muun muassa Emma Cullenin (Bennett) puolison Matthew:n (Bomer). Emma pakenee ystävänsä Teddyn (Grimes) kanssa lähimpään kylään etsimään apua oman kylänsä ahdinkoon. Kuultuaan rikollismielisen Boguen osallisuudesta, saavat he viimein puolelleen oikeudenpuolustaja Sam Chisolmin (Washington), joka alkaa värvätä lahjakkaita miehiä kaupungin pelastusmissioon. Värikkääseen ja sekalaiseen joukkoon saadaan haalittua kasaan lopulta seitsemän hyvinkin erilaista miestä aina korttipelurista (Pratt) yksinäiseen comanche-soturiin (Sensmeier).

Magnificent Sevenin aikaisempaa versiota en ole onnistunut vielä näkemään, vaikka tätä nykyä länkkärit hyvin paljon kiinnostavatkin. Ihan alkuperäinen tarinan lähde on elokuvaklassikossa Seitsemän samuraita, jota en ole myöskään läpi katsonut, mutta se on sitten jo toisenlainen rupeama ja vaatii ehkä himpun verran enemmän mielentilalta. Magnificent Seven sijoittui katselussamme kolmen maratonin viimeiseksi elokuvaksi, edeltäen Austen kuvan Love & Friendshipin ja kotimaisen Varpun. Järjestys oli todella hyvä, sillä ensimmäinen oli tarpeeksi kevyt ja lyhyt, keskimmäisessä oli eniten vakavuutta löydettävissä ja sitten pääsi vielä laittamaan aivot viihteellisempään asentoon, mutta ei suinkaan narikkaan. Magnificentin jälkeen kyllä maratonin jäljet huomasi viimein istumalihasten auttamattomasta kolotuksesta. 

Magnificent Seven koukutti tosi nopeasti mukaansa ja vaikka valmiiksi olin jo tosi kiinnostunut elokuvasta, en ollut ihan varma kuinka tasokas länkkäri kyseessä onkaan. Olisiko ollut peräti se ensimmäinen "we ride!"-tyyppinen hetki, jolloin iski kunnolla se "tämä on ihan mahtavaa"-fiilis. Tykkäsin siis todella, ei nyt ihan horjuta niitä kärkisuosikkejani lännenelokuvista, mutta kyllä tässä oli erittäin paljon niitä asioita, mitä kuuluu tälläisissä olla. Juonikuvio on sopivan simppeli, mutta yksityiskohdat on toteutuksessa varsin hiottuja ja ennen kaikkea se fiilis vain on kohdallaan. Tuntuu siltä, että kun porukka ampaisee laukkaan, niin pölypilvi pelmahtaa katsomoon hetkenä minä hyvänsä. 

Mahtavassa seiskassa on tietysti siinä mielessä pelkistettyjä hahmoja, että kenenkään elämänkertaa ei nyt ehditä kelata, mutta kaikissa on kyllä sitä jotain. Mielenkiintoisimpia aspekteja hahmojen puolelta on kyllä näiden vanhempien herrojen, Chisolmin ja Goodnight Robicheaux:n (Hawke) yhteinen menneisyys sekä tietenkin viimeisenä mainitun toveruus Billy Rocksin (Lee) kanssa. Monessa hahmossa on jotain ennestään tuttua, mutta ei sillä tavalla, että ne tuntuisivat liikaa toisinnoilta, vaan pelkästään kaikessa hyvässä. Keskenään sopivan eriävät, ei vaan ulkoisesti ja tekemisiltään, vaan selvästi osalla on motivaatiotkin eri suuntaisia. Lopputulemassa on body countin osalta ihan mielenkiintoista millainen kokoonpano päätyy multiin ja millainen jatkaa laukkaa auringonlaskuun. 

The Magnificent Seven on ehta seikkailunmakuinen länkkäri, jossa hiekka pöllyää ja hylsyt lentää. Ihan mahtava.