Pikku prinssi

Ohjaaja: Mark Osborne
Käsikirjoitus: Mark Osborne, Irena Brignull & Bob Persichetti, pohjaa Antoine de Saint-Exupéryn kirjaan Pikku prinssi
Musiikki: Hans Zimmer & Richard Harvey
Pääosissa: Mackenzie Foy, Jeff Bridges, Rachel McAdams, Riley Osborne, James Franco, Marion Cotillard, Paul Rudd, Benicio del Toro, Paul Giamatti, Bud Cort, Albert Brooks & Ricky Gervais
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 7

Pikku prinssi kertoo tytöstä, jonka äidillä on kattava ja minuutintarkka suunnitelma tyttärensä tulevaisuutta ajatellen. Määränpää on kuluttaa kesäloman päivät hallitusti aikataulussa opiskellen, jotta tyttö pääsee sisälle maineikkaaseen Werth akatemiaan ja voi valmistua kunnon aikuiseksi. Tyttö kuitenkin ystävystyy naapurin vinksahtaneen papan kanssa ja koulukirjat jäävät äkkiä toiseksi kaikesta tunnollisuudesta huolimatta. Vanhus tutustuttaa tytön tarinaan Pikku prinssistä ja entisenä lentäjänä haaveilee vielä kunnostavansa ilmahärvelinsä ja lentävänsä prinssin tykö. Sadun lumo kiehtoo niin paljon, että tyttö myöhemmin uhmaa äitinsä määräyksiä pysyä poissa naapurista. Samalla hän oppii aikuisuuden nurjista puolista ja sen miksi ei kannattaisi koskaan kasvaa täysin aikuiseksi. 

Alkuperäinen tarina Pikku prinssistä on itselleni vain etäisesti tuttu ja enemmän olen nähnyt tarinasta vaikutteita ottaneita filmatisointeja. Mietinkin, miksi ihmeessä tarinasta ei ole tehty suoraan elokuvaversiota aiemmin, mutta syy tähän selvisikin, kun asiaa vähän enemmän tutki. Kirjailija Antoine de Saint-Exupéryn kuolemasta tuli täyteen vasta muutama vuosi sitten suojarajan vaatima 70 vuotta, jonka jälkeen teos on vasta ns. vapaata riistaa. Oletettavasti siis tämä versio oli vasta alkusoittoa Pikku prinssi-buumille, vaikka näin onnistuneen teoksen jälkeen melkein toivoisi, että kaikki eivät työntäisi lusikkaansa siihen soppaan. 

Pikku prinssi oli aivan ihastuttavan sydämellinen ja mielikuvituksellinen elokuva. Tarina on kahdessa tasossa, jossa pääkertomus eli tytön tarina on toteutettu nykyaikasena tietokoneanimaationa. Tämä luo helpommin lähestyttävän sillan varsinaiseen Pikku prinssin tarinaan, joka on sisällöllisesti paljon filosofisempi ja vertauskuvallisempi. Jälkimmäinen taso on toteutettu puolestaan stop-motion animaationa ihania paperimaisia materiaaleja käyttäen. Prinssin tarinassa käydään läpi aikuisuuden eri ilmentymiä erilaisten varsin mustavalkoisten hahmojen kautta. Tavataan myös kettu, jolla on tärkeä opetus siitä, miten asiat voi aina nähdä silmien sijaan sydämellään. Itse tulkitsin sen tarkoittavan nimenomaan, että poismenneet läheiset ovat aina tavallaan läsnä ja näin auttaa käsittämään kuoleman ei niin kamalana asiana. Toinen tulkinta on kapitalistisen maailmankuvan kritisointi, jossa ihminen on enemmän väline, kuin sielukas olento. Tytön tarinassa tärkein oppi tulee vanhan miehen suusta, "aikuisuus ei itsessään ole kamalaa, unohtaminen on". Sisäistä lasta ei tulisi siis pyrkiä kitkemään pois ollakseen mukamas parempi aikuinen, vaan pitää kiinni edes pienestä osasta sitä. Aikuisten maailma esiintyy kovin karuna ja huipentuu loppuvaiheissa tytön tekemään seikkailuun, jossa aikuiset kuvataan vain koneiston osina, vaeltavina haamuina. 

Katsomani versio oli alkuperäinen englanninkielinen, enkä ihan ymmärrä dubatun olemassaoloa (paitsi tietysti nuoremman yleisön kantilta) saatika sitten 3D-versiota, jota en edes tiennyt ensin, että tästä on olemassa. Näin sisällöllisesti vaikuttava ja kauniita elämänoppeja tarjoileva elokuva ei varmasti hyödy yhtään mistään 3D-efektistä. Pienemmälle yleisölle tämä saattaa olla jopa himpun verran vaikeaselkoinen eli ehkä mahdollinen kohderyhmä on jo elämän kysymyksiä pohdiskelevissa kouluikäisissä tai meissä isommissa ihmisissä, joilla on vielä se sisäinen lapsi tallella. Äänikaartista sen verran, että on kyllä valinnat osuneet varsin nappiin ja joukossa onkin jopa ihan eturintaman nimiä.

Pikku prinssi on tavattoman koskettava, pohdiskeleva ja lapsekkaan aurinkoinen elokuva varsin tärkeistä asioista näin kiireisenä rullaavan maailman keskellä. Täydet viisi tähteä.

   
 

Sicario

Ohjaaja: Denis Villeneuve
Käsikirjoitus: Taylor Sheridan
Musiikki: Jóhann Jóhansson
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio del Toro, Josh Brolin, Victor Garber, Jon Bernthal, Daniel Kaluuya, Jeffrey Donovan, Raoul Trujillo, Julio Cedillo, Maximiliano Hernández, Hank Rogers & Bernardo P. Saracino
Kesto: 2h 1min
Ikäraja: 16

Sicario kertoo Meksikon huumesodasta, joka on runnellut maata jo vuosia, vaatien lukemattomia sivullisia ihmisuhreja. Nuori FBI-agentti Kate Macer värvätään mukaan salaiseen iskuryhmään, jonka päätarkoitus on kaataa koko kartelli aloittaen sen ylimmästä nappulasta. Tehtävän todellinen luonne on alusta asti pimennossa sitä suorittaville, varsinkin Katelle, joka ei tiedä edes todellista syytä miksi hänet valittiin mukaan. Vaikka agenttimme ei tavanomaisessa työssään vähästä hätkähdä siivotessaan huumebisneksen Yhdysvaltojen puoleisia sotkuja, joutuu hän miettimään arvonsa uudelleen astuttuaan rajan yli Meksikon puolelle. 

Suomen ensiesityksensä Rakkautta ja Anarkiaa-festareilla saanut Sicario on nauttinut kriitikoiden puolelta lähes yksimielistä ylistystä. Se on myös takuuvarmaa tulevaa Oscar-kauraa ja muistuttaakin hieman kokonaisuudeltaan muutaman vuoden takaista Zero Dark Thirtyä. Se ei välttämättä tule olemaan isoimpia palkintorohmuja, mutta useimmilla ehdokkuuksilla sitä kuitenkin uskoisin muistettavan. Itseni voi myös lisätä mukaan Sicarion kannatusjoukkoihin, se on karusävytteinen elokuva, mutta sitäkin vaikuttavampi ja antaa ajattelemisen aihetta vielä pitkäksi aikaa katsomisen jälkeenkin.

Ehdottomasti onnistuneimpia elementtejä Sicariossa on sen jatkuva tiivistunnelmaisuus, melkein hiostavaksi asti kasvava ilmapiiri. Päähenkilön epätietoisuus on yhtä katsojan kokemuksen kanssa ja jatkuva epävarmuus asioista saa pysymään valppaana. Jännittävimmät hetket eivät ole todellakaan niitä, joissa aseet laulaa, vaan hetket, joissa et voi tietää tuleeko ase laulamaan ollenkaan ja kenen toimesta. Harvinaista kyllä popparien syöminenkin jähmettyi useammin kuin vain kerran ja se kertoo jo aika paljon kuvan vangitsevuudesta. Kun vyyhti viimein aukeaa kokonaan aivan elokuvan lopussa, jää pitkälti samoihin tunnelmiin päähenkilön kanssa, sisäisen moraalin riehuessa sisuksissa, vaikka toisaalta on jo aivan turta.

Emily Blunt on ollut itselleni tuttu jo vaikka mistä sivuosista ja pikkuleffoista, mutta erityisesti olen alkanut tykästyä häneen Into the Woods ja Edge of Tomorrow-elokuvien myötä. Tässä hän tekee varmasti yhden uransa merkittävimmistä rooleista, enkä yllättyisi, jos hänelle ehdokkuus suotaisiin. Josh Brolinin operaation johtohahmo Matt Graver, on toisaalta päällepäin jopa rennon leikkisä, mutta pohjimmiltaan kuitenkin vastenmielinen. Sivuosaehdokkuuksissa kannatan tässä elokuvassa Brolinin hyvästä suorituksesta huolimatta, vielä enemmän Benicio del Toron todella vähän itsestään ulospäin antavaa Alejandroa, jonka todellinen tarkoitus avautuu myös vasta elokuvan edetessä.

Sicario on rankka kuvaus sodasta ja siitä, millaisia keinoja molemmat osapuolet ovat valmiita käyttämään taatakseen itselleen suotuisan lopputuloksen. Kylmäävän hieno ja vaikuttava elokuva.