Hail, Caesar!

Ohjaaja: Joel Coen & Ethan Coen
Käsikirjoitus: Joel Coen & Ethan Coen
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: Josh Brolin, George Clooney, Alden Ehrenreich, Ralph Fiennes, Scarlett Johansson, Tilda Swinton, Jonah Hill, Frances McDormand, Channing Tatum
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 12 

Hail, Caesar! kertoo fiktiivisestä Capitol Pictures-nimisestä elokuvastudiosta 1950-luvulla ja sen perin kiireisestä korkeamman rapun jehusta, Eddie Mannixista (Brolin), joka kamppailee pitääkseen skandaalikäryiset juorut poissa lehdistä ja tuotannon pyörät pyörimässä. Vaikeuksia poikii muun muassa paisunut näyttelijätär (Johansson), ovea kolkutteleva keltainen lehdistö (Swinton) ja draaman puolelle siirretty, mutta täysin uuteen genreensä sopimaton nuori länkkäritähti (Ehrenreich), josta puolestaan kitisee maineikas ja perin turhautunut ohjaaja (Fiennes). Isomman huolen aiheuttaa kuitenkin äkillisesti kadonnut eturivin näyttelijä Baird Whitlock (Clooney), jonka elokuva Hail Caesar on ratkaisevia kohtauksia vaille valmis. 

Coenin veljesten uusin elokuva makustelee kultakauden Hollywoodilla ja etenkin sen vimmatulla imagon kiillotuksella. Tähtikaarti on yhtä loistokasta, kuin elokuvan itsensä hahmot heidän kiiltokuvaversioissaan. Hail Caesar on veljesten aikasempiin tekeleisiin verrattuna huomattavasti kepeämpi tapaus, eikä ihan niin teräväksi hiottu tarinakokonaisuudeltaan, kuin saattaisi näiltä kovilta kynäilijöiltä odottaa. Itse satuin onneksi paikalle hyvään saumaan Oscar-nollauksen jälkeen, jolloin odotukset eivät ole enää niin korkealla, mutta aivot huomattavasti vastaanottavaisemmalla päällä kaikkea kohtaan. Edellä mainitusta huolimatta uskon silti, että olisin tästä tykännyt melko paljon joka tapauksessa, vaikka ajankohta olisikin ollut eri.

Hail Caesar tarjoili eritoten viihdettä. Seuratessamme eri produktioita tuodaan katsojalle ikään kuin väliohjelmia, joissa päästään naureskelemaan hupsulle Hollywoodille. Joku voisi pitää näitä osoituksena juonen hajanaisuudesta ja liian irrallisena sisältönä ja sitä kautta sisällön puutteena. Mielestäni nämä olivat ihan parasta antia elokuvassa ja tykkäsin juuri niiden pomsahtelevasta luonteesta. Shown maku on niin vahva, mutta niin on myös itselleen naureskelun taito. Lisäksi itse kuulun siihen kastiin, joka pitää perin mielenkiintoisena kun näyttelijät esittävät näyttelijöitä, jotka vielä esittävät omia hahmojaan. Suurta rikosmysteeriä ei kannata odottaa kidnappaus teemasta huolimatta. Vaikka se onkin etäisesti pääjuoni, on sekin silti sivuseikka, vaikkakin todella huumorintäytteinen. 

Coenin veljesten elokuvissa on aina mielettömän hyvä kaarti ja monen kirjavia hahmopersoonia, eikä Hail Caesar ole tässä poikkeus: Brolin, Fiennes, Johansson, Swinton, Clooney, Tatum... kertojaääneksikin on livautettu Michael Gambon. Itselleni aikanaan kyseenalainen Scarlett Johansson nostaa taas osakkeitaan (jota hän teki itselleni jo elokuvissa Hitchcock ja Lucy), vaikka ei vieläkään suurin suosikkini ole. Tatumin päälle ymmärrän taas jälleen kerran enemmän ja hän onkin menossa erittäin lupaavaan suuntaan urallaan. Itselleni perin uusi naama Alden Ehrenreich jää yhtenä kirkkaimpana mieleen Hobey Doylen mainiosta roolista. George Clooneytä kohtaan olen vähän ynseä, sillä peruskivoissa rooleissa hän on erittäin yksiulotteinen, mutta tässä taas huomaa, että hän on parhaimmilaan tehdessään melkein pilaa itsestään. Swinton ja McDormand ovat taasen aivan täydellisiä, ei varmaan olisi tarvinnut edes erikseen mainita.

Coenin veljesten viimeisin Hail, Caesar! on kosolti hupia elokuvaviihteestä. Viihdyin. 
 
 
 

Sicario

Ohjaaja: Denis Villeneuve
Käsikirjoitus: Taylor Sheridan
Musiikki: Jóhann Jóhansson
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio del Toro, Josh Brolin, Victor Garber, Jon Bernthal, Daniel Kaluuya, Jeffrey Donovan, Raoul Trujillo, Julio Cedillo, Maximiliano Hernández, Hank Rogers & Bernardo P. Saracino
Kesto: 2h 1min
Ikäraja: 16

Sicario kertoo Meksikon huumesodasta, joka on runnellut maata jo vuosia, vaatien lukemattomia sivullisia ihmisuhreja. Nuori FBI-agentti Kate Macer värvätään mukaan salaiseen iskuryhmään, jonka päätarkoitus on kaataa koko kartelli aloittaen sen ylimmästä nappulasta. Tehtävän todellinen luonne on alusta asti pimennossa sitä suorittaville, varsinkin Katelle, joka ei tiedä edes todellista syytä miksi hänet valittiin mukaan. Vaikka agenttimme ei tavanomaisessa työssään vähästä hätkähdä siivotessaan huumebisneksen Yhdysvaltojen puoleisia sotkuja, joutuu hän miettimään arvonsa uudelleen astuttuaan rajan yli Meksikon puolelle. 

Suomen ensiesityksensä Rakkautta ja Anarkiaa-festareilla saanut Sicario on nauttinut kriitikoiden puolelta lähes yksimielistä ylistystä. Se on myös takuuvarmaa tulevaa Oscar-kauraa ja muistuttaakin hieman kokonaisuudeltaan muutaman vuoden takaista Zero Dark Thirtyä. Se ei välttämättä tule olemaan isoimpia palkintorohmuja, mutta useimmilla ehdokkuuksilla sitä kuitenkin uskoisin muistettavan. Itseni voi myös lisätä mukaan Sicarion kannatusjoukkoihin, se on karusävytteinen elokuva, mutta sitäkin vaikuttavampi ja antaa ajattelemisen aihetta vielä pitkäksi aikaa katsomisen jälkeenkin.

Ehdottomasti onnistuneimpia elementtejä Sicariossa on sen jatkuva tiivistunnelmaisuus, melkein hiostavaksi asti kasvava ilmapiiri. Päähenkilön epätietoisuus on yhtä katsojan kokemuksen kanssa ja jatkuva epävarmuus asioista saa pysymään valppaana. Jännittävimmät hetket eivät ole todellakaan niitä, joissa aseet laulaa, vaan hetket, joissa et voi tietää tuleeko ase laulamaan ollenkaan ja kenen toimesta. Harvinaista kyllä popparien syöminenkin jähmettyi useammin kuin vain kerran ja se kertoo jo aika paljon kuvan vangitsevuudesta. Kun vyyhti viimein aukeaa kokonaan aivan elokuvan lopussa, jää pitkälti samoihin tunnelmiin päähenkilön kanssa, sisäisen moraalin riehuessa sisuksissa, vaikka toisaalta on jo aivan turta.

Emily Blunt on ollut itselleni tuttu jo vaikka mistä sivuosista ja pikkuleffoista, mutta erityisesti olen alkanut tykästyä häneen Into the Woods ja Edge of Tomorrow-elokuvien myötä. Tässä hän tekee varmasti yhden uransa merkittävimmistä rooleista, enkä yllättyisi, jos hänelle ehdokkuus suotaisiin. Josh Brolinin operaation johtohahmo Matt Graver, on toisaalta päällepäin jopa rennon leikkisä, mutta pohjimmiltaan kuitenkin vastenmielinen. Sivuosaehdokkuuksissa kannatan tässä elokuvassa Brolinin hyvästä suorituksesta huolimatta, vielä enemmän Benicio del Toron todella vähän itsestään ulospäin antavaa Alejandroa, jonka todellinen tarkoitus avautuu myös vasta elokuvan edetessä.

Sicario on rankka kuvaus sodasta ja siitä, millaisia keinoja molemmat osapuolet ovat valmiita käyttämään taatakseen itselleen suotuisan lopputuloksen. Kylmäävän hieno ja vaikuttava elokuva.


 

Sin City: A Dame to Kill For

Ohjaaja: Robert Rodriguez & Frank Miller
Käsikirjoitus: Frank Miller
Musiikki: Robert Rodriguez
Pääosissa: Jessica Alba, Mickey Rourke, Josh Brolin, Eva Green, Joseph Gordon-Levitt, Bruce Willis, Rosario Dawson, Powers Boothe, Jaime King, Dennis Haysbert, Ray Liotta, Christopher Lloyd, Jamie Chung, Jeremy Piven, Christopher Meloni, Juno Temple, Lady Gaga & Marton Csokas
Kesto: 1h 42min
Ikäraja: 16 

Sin City: A Dame to Kill For sijoittuu sekä ensimmäisen elokuvan tapahtumia ennen, että niiden jälkeen. Menneisyydessä seuraamme Dwightin (Josh Brolin) tarinaa hänen "vanhoilla kasvoillaan" ja kohtaamisia elämänsä rakkauden ja sydämensä murskaajan, Ava Lordin (Eva Green) kanssa. Tulevaisuudessa nuori nousukas Johnny (Joseph Gordon-Levitt) ottaa osaa isojen herrojen uhkapeleihin ja joutuu vastatusten senaattori Roarkin kanssa. Samassa ajassa Nancy (Jessica Alba) työskentelee edelleen Kadien juottolan vetonaulana ja yrittää päästä yli Hartiganin kuoleman aiheuttamasta tuskasta. 

Ensimmäisestä Sin Citystä muistan pitäneeni kovastikin, mutta viimeisimmästä katsomiskerrasta oli kulunut niin paljon aikaa, että olin alkanut kyseenalaistaa jo josko pitäisin elokuvasta edelleen (15-vuotiaan minän mielipiteet kun tuppaa olemaan aavituksen erilaiset kuin nykyisen). Tein taktisesti hyvän päätöksen katsoa ensimmäisen elokuva muistin sekä mielipiteiden virkistykseksi ennen jatko-osan katsomista. Sin City toimi, osui ja upposi edelleen ihan kuin ennen vanhaan, sillä lisäyksellä, että vanhat silmäni rekisteröivät elokuvasta myös paljon enemmän pieniä asioita kuin nuoremman minäni.  Muistin virkistys oli todella paikallaan myös juonessa ja hahmoissa, sillä jatko-osasta olisi mennyt hirmuisesti ohi lentäen ilman ensimmäisen kertausta.

Dame to Kill For on aivan samasta puusta veistetty kuin ensimmäinen elokuva, vaikka jos nyt pitäisi rankata, niin ensimmäinen ihan himpun parempi. Molemmat osat ovat kuitenkin tyyliltään identtiset ja molempia yhdistää myös monimutkainen aikajana, joka ei etene kronologisesti. Itseasiassa toinen elokuva sai minut vasta tajuamaan, ettei ensimmäisenkään elokuvan tapahtumat ole keskenään samassa ajassa, vaan osassa on vuosien ero toisiinsa. Jatko-osassa liikutaan vain vielä pidemmillä väleillä kuin ensimmäisessä. Katsojalta vaaditaankin aikajanojen seuraamiseen eritoten hahmojen tuntemusta, sillä vuosien vaihdosta ei kuuluteta mitenkään tai heiluteta kylttejä nenän edessä, vaan pääasiallinen keino tietää missä ollaan, on katsomalla ketkä ovat vielä elossa. 

Aikajanoilla hyppimisellä on mahdollistettu ensimmäisessä elokuvassa kuolleiden "herääminen henkiin", mikä koskee eritoten Marvin hahmoa, joka hämmensikin kaikista eniten. Sitä niin helposti kuvittelee elokuvan lopun sijoittuvan ajallisesti loppuun, mutta tässä niin ei tosiaan ole. Toinen hämmennyksen aihe saattaa olla Dwight, joka ensimmäisessä elokuvassa oli Clive Owen ja tässä taas Josh Brolin. Erilaiseen ulkomuotoon kyllä vihjataan jo ensimmäisessä elokuvassa, mutta tässä vasta näemme varsinaisen muodonmuutoksen ja saamme selityksenkin. Elinvoimissaan tallustelemassa nähdään sivuosassa lisäksi ensimmäisessä elokuvassa surmansa saanut Goldie näppärästi siskonsa Wendyn vieressä. 

Näyttelijän vaihdoksia on tapahtunut pakonkin edessä, kun kultasilmäistä Manutea esittänyt Michael Clarke Duncan menehtyi ennen roolinsa uusimista. Kirjaimellisesti valtaviin saappaisiin astuu paikkaamaan Dennis Haysbert ja viimeinen saamme nähdä, miten Manute menettää silmänsä. Valitettavan perustelematon vaihdos on käynyt Mihon kohdalla, jota esitti ensimmäisessä elokuvassa suloisen nukkemainen Devon Aoki. Ilmeisesti Devonia ei saatu uusimaan roolia, vaan korvaamaan on tullut enemmän toimintasankarin oloinen Jamie Chung. 

Onneksi iso liuta samoja naamoja samoina hahmoina on yhä menossa mukana aina Jessica Albasta senaattori Roarkia tulkitsevaan Powers Bootheen. Uusiakin mielenkiintoisia ja mehukkaita hahmoja ja kasvoja on lisätty joukkoon. Joseph Gordon Levittin Johnny kategoriaan mielenkiintoinen, sillä hahmo on vasta saapunut sarjakuvienkin puolelle ja hänellä on ässä hihassaan. Myös mielenkiintoinen ja ehdottomasti mehukas on Eva Greenin Ava Lord, joka on täysin häikäilemätön liikkeissään ja suosii pukeutumisessaan syntymäasuaan. 

Sin City: A Dame to Kill For on jälleen graafisen tyylikäs kurkistus syntisen kaupungin pimeille sivukujille, jossa kovaonnisimmat ja kovapäisimmät toinen toistaan korruptoituneemmat ihmissielut ottavat yhteen.

Men in Black 3

Ohjaaja: Barry Sonnenfeld

Musiikki: Danny Elfman

Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Josh Brolin, Emma Thompson, Jemaine Clement, Michael Stuhlbarg & Alice Eve

Kesto: 1h 45min

Ikäraja: 12

Elokuva starttaa kun Elukka-Boris (Jemaine Clement), viimeinen lajinsa edustaja, pakenee Nicole Scherzingerin avustuksella kuunkamaralla sijaitsevasta huippuvartioidusta vankilasta. Boriksen motivaation lähde on sumeilematon kosto agentti K:lle (Tommy Lee Jones), joka aikoinaan pamautti tämän käden pellolle ja pisti rautoihin. Lisäsuunnitelmana on se perinteinen maailmanvalloitus lajitovereittensa eli boglodiittien armeijalla. Boglodiitit ovat kuolleet sukupuuttoon ja menetettyä kättähän ei niin vain saada takaisin, eihän? Ei, ellei matkusta ajassa taaksepäin ja muuta historian kulkua ja niin juuri Boris aikoo tehdä. Nykyajassa historian uudelleen kirjoittamisen tuntuu huomaavan vain agentti J (Will Smith) huudellen mystisesti kadonneen K:n perään, jonka näki vasta edellisenä päivänä. Viraston narut käsissä pitävä agentti O (Emma Thompson) tietää valaista J:tä K:n kuolleen yli 40 vuotta sitten. Toivuttuaan shokista ja hahmotettuaan koiran olevan haudattuna, on J:llä edessä matka menneisyyteen.

Men in Black 3 on yksi kesän piristävämpiä tapauksia, etenkin jos muistat vielä elävästi tämän kaksi mainiota edeltäjää. Elokuva on menevä ja lämmittää mieltä, vaikka ei olekaan ihan niin mahti kuin ensimmäinen tekele, mutta niinhän se tuppaa aina menemään. Aikamatkailussa on elokuvan kannalta olemassa riskinsä, mutta ainakaan tämä tahvo ei huomannut asiassa mitään puutteita. Itse aikahyppy on, etenkin ensimmäisellä kerralla, aivan superia katsottavaa enkä tarkoita nyt 3D:n puitteissa, vaan tekijöiden mielikuvituksen puitteissa. Menneisyyden 60-luku näyttää sekä kuulostaa makealta ja kulttuurierot on myös huomioitu hauskasti.


Suuressa osassa on jälleen pääparin kemia ja yhteinen sanailu, joka on edelleen yhtä messevää. Menneisyyden K eli Josh Brolin on omaksunut K:n olemuksen prikulleen, mutta edustaa myös aikaa, jolloin herra oli vähemmän örmy. Emma Thompson agentti O:na on parhaimmillaan hautajaiskohtauksessa. Nuorempi O eli Alice Eve ei taas jää millään mieleen. Outo tulevaisuuteen katselija Griffin vaikutti konehuoneesta vilkaisulla ärsyttävältä, mutta näin kokonaiskuvan nähtyäni hänhän on oikein lupsakka ja tosi hauska. Kaikista supereinta oli kuitenkin Andy Warhol ja hänen pippalonsa! Keittopurkeista ja Marilyn kuvistaan tunnettu taiteilija päästään näkemään aivan uudenlaisessa ja varsin oivaltavassa valossa.

Kyllä suosittelen



Kaikissa MIB-elokuvissa olen tykännyt pääbiiseistä kuin hullu puurosta ja vaikka uusimmassa kahdesta muusta poiketen ei ole Will Smithin kipaletta, pistää Back in time yhtälailla jammattamaan: