The Girl with All the Gifts

Ohjaaja: Colm McCarthy
Käsikirjoitus: M. R. Carey, jonka samannimiseen kirjaan elokuva pohjaa
Musiikki: Cristobal Tapia de Veer
Pääosissa: Sennia Nanua, Gemma Arterton, Glenn Close, Paddy Considine, Anamaria Marinca, Dominique Tipper & Fisayo Akinades
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: 16 

Zombie-epidemia on ryöpsähtänyt valloilleen leviävän sienitaudin muodossa ja tartunnan saaneita kutsutaan nimellä "nälkäiset". Eräässä terveiden tukikohdassa, syvällä bunkkereissa kärrätään tuoleihin sidottuja lapsia osallistumaan päivittäiselle oppitunnille. Saattelijoina ovat aseistetut sotilaat, sillä nämä lapset eivät ole terveitä lapsia. Tässä joukossa on lapsia, jotka pystyvät tartunnastaan huolimatta vaikuttamaan edelleen terveiltä ja omaamaan esimerkiksi kyvyn ajatella ja tuntea. Silti olosuhteiden niin salliessa näistäkin lapsista pystyy kuoriutumaan ihmisillä ruokalevia petoja. Yksi näistä lapsista on erityisen optimistinen ja fiksu tapaus nimeltä Melanie (Nanua), joka on varsin kiintynyt heidän ryhmän opettajaan, neiti Justineau:hun (Arterton). Justineau puolestaan on ihmisenä erityinen yksilö, sillä poiketen valtaosasta, hän pystyy näkemään lapsissa vielä ihmisyyden ja kohtelemaan heitä sen mukaan. Tukikohdan turvallisuus vaarantuu nälkäisten onnistuttua murtautumaan viimein aitojen läpi ja kaiken kaaoksen keskellä Melanie sekä Justineau onnistuvat pakenemaan muutaman sotilaan sekä paikan johtavan tutkijan Tohtori Caldwellin (Close) kera. Siinä missä Justineau haluaa varjella Melanieta aidon välittämisen tähden, haluaa Caldwell pitää tytön lähellä, koska tämä saattaa olla ihmiskunnan ainoa toivo parannukseen.

The Girl with all the Gifts on joko post-apokalyptinen draama tai harvinainen sisältövoittoinen zombie-elokuva, riippuen ihan näkökannasta. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa jo Rakkautta & anarkiaa festareiden merkeissä ja sen ohjelmistossa olin elokuvan jo ihan alunperin bongannutkin, vaikka en vielä niihin aikoihin päässyt näkemään. Kertauksen vuoksi muistutan itseni olevan erityisen pöhkönä kaikkeen zombie-genreen laskettavaan, en vieläkään tiedä täysin miksi, mutta kaiketi niistä saa suuremman adrenaliinipiikin kuin monesta muusta. Useasti tosin nämä elokuva tuppaavat olemaan ihan omaa luokkaansa, enkä rinnastaisi niitä oikeasti hyvien elokuvien kanssa samaan kuin aivan harvinaisissa poikkeustapauksissa (mm. World War Z, 28 päivää myöhemmin, Maggie ja Walking Dead tv-sarja). Ö-luokan tapauksia mahtuu nimittäin genreen enemmän kuin liikaa, mutta se monesti onkin idean tarkoitus, ei laadun etsinsä. Riemastun silti todella aina, jos joku onnistuu rikkomaan tämän rajan (vähän sama asia yleisesti kauhuleffojenkin kanssa). 

The Girl with all the Gifts on aivan omaa luokkansa ja se on sanottu kaikella rakkaudella. Se on sen verran suurella antaumuksella tehty (ilmeisesti pohjana oleva kirja luo jo aika hyvät puitteet rakentaa), että se kohoaa kevyesti samalle tasolle minkä tahansa muun arvostetunkin draaman kanssa. Pelkkä zombie-elokuvien asteikko ei siis riitä ollenkaan, yli menee niin massiivisesti. Pääpaino on draamallisessa tarinassa, moraalipohdinnoissa ja löysin myös pienen vireen ironiasti loppua kohden. Pelkästään puhtaan zombie-genren faneillekin on kyllä reilu pala makusteltavaksi, sen verran intensiivistä kohtausjaksoa on myös mukana. Pidin itse kuitenkin siitä, että tässä ei tullut mitään kliseisiä säikyttelyjä ja jatkuvaa ojasta alikkoon meininkiä. Siitä tosin pidän erityisen paljon myös Walking dead-sarjassa, että zombiet ei tule juuri silloin kun sitä odotat. Yhteistä on lisäksi se, että pääsemme näkemään jo jollain tasolla epidemian kanssa sopeutuneen yhteiskunnan. Usein keppoisesti väännetyissä teoksissa käydään läpi vain se epidemian alkuvaihe ja se on pienessäkin sisällön janossa puuduttavaa säntäilyä, vaikka oikealla zombie-elokuva asennoitumisella juuri mahtavaa. 

Maltillisesti rakennettu kokonaisuus edesauttaa juuri oikeanlaisen, lähes täydellisen tunnelman syntymisen. Tässä tapauksessa oli aivan pakko selvittää säveltäjäkin, joka ei itselleni suoraan ollut tuttu, mutta Cristobal Tapia de Veer nimiseksi henkilöksi paljastunut hemmo on luonut todella jopa vainoavan raidan. Musiikin istuvuus visuaaliseen materiaaliin on saumaton. Olin myös todella yllättynyt suhteellisen pienestä "vain" 4 miljoonan dollarin budjetista, sillä kaikkien tehosteiden ja kuvankäsittelyn suhteen, budjetti ei tosiaan näy ollenkaan valmiissa jäljessä, vaan tämä on huomattavasti mieluisampaa katseltavaa kuin jotkut moninkertaisesti isompien hollywood-kuvien tehostesirkukset. Elokuva onnistuu pitämään koukussaan ihan viime metreille asti ja pidän todella elokuvan loppuratkaisusta, joka vain kruunaa sen omalaatuisuutta. Itseäni ainoastaan kirpaisi muutama eläimiin kohdistuva raakuus, mutta toisaalta mitä muutakaan voi odottaa tälläisessä elokuvassa. 

Nuori lupaus Sennia Nanua ilmentää Melanieen juuri sopivasti inhimillisyyttä ja lapsen uteliaisuutta, mutta osaa myös näyttää tämän hurjemman puolen. Kauttaaltaan bunkkerikohtauksen lapsinäyttelijöille on nostettava isosti hattua miten hyvin he osaavat muuntautua vakavalla naamalla verenhimoisiksi lihansyöjiksi. Gemma Arterton on ollutkin nyt varsin erikoisissa rooleissa esimerkiksi unelmadaamina mustassa komediassa The Voices ja toiminnallisemmassa osassa muutaman vuoden takaisessa Hansel and Gretel: Witch Hunter-elokuvassa. En olisi edes muistanut hänen olleen Bond-tyttönä, sillä niin kauas on siitä roolista kuitenkin tultu. Nyt hänen roolinsa taas poikkeaa, sillä hän on paljon arkisempi hahmo karuimmissa olosuhteissa, mutta kuitenkin se yksi empaattisimmista hahmoista huoneessa. Toisaalta vastaparin tuon Glenn Closen tutkija, jonka motiivit ovat myös varsin selkeät, vaikka hän toteuttaakin asiat kylmän rationaalisesti. Molemmat ovat osaltaan oikeassa. Myös itse Melaniessa on kyseenalaista hänenkin maailmankuvansa, miten hän esimerkiksi näkee vangitsijansa? Miksei hän halua esimerkiksi kostaa eristysaikaansa, kun tajuaa enemmän maailmasta. Kaiken kaikkiaan hienon monimuotoisia hahmoja, eikä kukaan ole ihan yksiselitteinen.

The Girl with all the Gifts on hienoa draamaa epidemian runtelemasta ihmiskunnasta ja siitä, millaisia yksilöitä tämä uusi maailma on synnyttänyt ja millaiseksi se on moraalimme jalostanut. Antoisaa katsottavaa ja vielä jos sattuu pitämään yhtään zombie-elementeistä, niin jättipotti. Tällekin rohkenisin antaa sen viisi tähteä.

Vierailu

Ohjaaja: Michael Madsen
Käsikirjoitus: Michael Madsen
Kuvaus: Heikki Färm
Musiikki: Karsten Fundal
Kesto: 1h 23min
Ikäraja: S

Vierailu eli The Visit on dokumenttielokuva, jota ei tule sekoittaa M. Night Shyamalanin samannimiseen kauhuelokuvaan. Sen on ohjannut sekä käsikirjoittanut tanskalainen Michael Madsen, jota puolestaan ei tule sekoittaa amerikkalaiseen useasti Tarantinon elokuvissa esiintyvään kaimaansa. Vierailu pohdiskelee mitä tapahtuisi, jos avaruudesta todella saapuisi älyllistä elämää edustavia olentoja meidän keskuuteemme. Miten yhteiskunta olisi valmis toimimaan, millaiset valmiudet meillä on ottaa vastaan muukalaisia ja miten ihmiskunta osaisi suhtautua uuteen tilanteeseen.

Elokuvassa on haastateltu eri tahojen edustajia alkaen YK:n avaruusosastosta ja jatkuen psykologeista biologeihin ja aina sotilasvoimien edustajiin. Haastattelut on tehty täysin kuvitteellisesti jossitellen, mutta kartoittaen silti valmiuksiamme ja jo olemassaolevia toimintatapoja. Katsojan rooli on olla osittain sivussakatsoja ja haastattelutilanteissa puolestaan alienin roolissa, sillä muukalaisille esitetyt kysymykset suunnataan suoraan kameraa kohti. Koska vastaavaa tilannetta ei ole tullut aiemmin vastaan ja ns. oikeaa dokumentoitavaa suoraan aiheesta ei ole, on elokuvassa paljon rakennettu kuvitelmien varaan. Haastattelujen välissä vilisee paljon taiteellisia kuvajaksoja, joiden tarkoitus ei ole informatiivinen, vaan pikemmin luoda mielikuvia ja vahvistaa tunnereaktioita. 

Itse kiinnostuin Vierailu-elokuvasta jo konseptinsa puolesta sen ilmaantuessa R&A-festareiden ohjelmistoon. Pelkät pohdiskelun nojaan rakennetut elokuvat ovat yleensä itselleni varsin antoisia kokemuksia, sillä en pistä ollenkaan pahakseni, vaikka kysymyksiä esitetään enemmän, kuin tarjotaan vastauksia. Samankaltainen oli Vierailu katsomiskokemuksena, sillä se ei edes pystyisi kuvitteellisen luonteensa vuoksi tarjoamaan mitään vedenpitävää, mutta oli silti erittäin mielenkiintoinen seurata.

Elokuvan alkupuolella, kun vasta herätetään katsojan uteliaisuus istuttamalla ajatuksia maan ulkopuolisista vierailijoita, tuli itselleni ainakin hinku nähdä edes vilaus tätä kuvitelmaa eli itse muukalaista. Mitään siihen viittavaa ei kuitenkaan näytetä, mikä on lopulta ihan hyvä asia. Pääasiallinen näkökulma on ihmisten kokemus ja kun elokuva siirtyy käsittelemään vielä enemmän meitä ja meidän reaktioita, huomaa siirtyneensä alienin katsontakannasta takaisin omaan riviinsä. Kun esille nostetaan ihmisen alituinen pelko tuntematonta kohtaan ja muistutetaan ihmiskunnan menneisyydestä, on olo aika kylmäävä. Epäilen suuresti hoidettaisiinko me kohtaamista sittenkään niin hyvin. 

Vierailu, varmasti näkökannastaan johtuen, sortuu inhimillistämään paljolti muukalaisia. Itseäni ei haitannut tämä kuin yhdessä kohtaa, jossa elokuva itse tai joku haastateltavista lähti oletuksesta, että uteliaisuus olisi universaali ominaisuus. Olen katsonut nyt taas ihan liikaa vanhaa Star Trek:iä ja vaikka se onkin täysin fiktiivinen, oli siellä juuri jakso, jossa osuvasti mainittiin ihmisten olevan lajina poikkeuksellisen uteliaita. 

Vierailu on suositeltava dokumenttielokuva scifiaiheesta ja pohdiskelusta kiinnostuneille. Visuaalisen antinsa puolesta elokuva pääsee parhaiten oikeuksiinsa valkokankaalla. 


 

Sicario

Ohjaaja: Denis Villeneuve
Käsikirjoitus: Taylor Sheridan
Musiikki: Jóhann Jóhansson
Pääosissa: Emily Blunt, Benicio del Toro, Josh Brolin, Victor Garber, Jon Bernthal, Daniel Kaluuya, Jeffrey Donovan, Raoul Trujillo, Julio Cedillo, Maximiliano Hernández, Hank Rogers & Bernardo P. Saracino
Kesto: 2h 1min
Ikäraja: 16

Sicario kertoo Meksikon huumesodasta, joka on runnellut maata jo vuosia, vaatien lukemattomia sivullisia ihmisuhreja. Nuori FBI-agentti Kate Macer värvätään mukaan salaiseen iskuryhmään, jonka päätarkoitus on kaataa koko kartelli aloittaen sen ylimmästä nappulasta. Tehtävän todellinen luonne on alusta asti pimennossa sitä suorittaville, varsinkin Katelle, joka ei tiedä edes todellista syytä miksi hänet valittiin mukaan. Vaikka agenttimme ei tavanomaisessa työssään vähästä hätkähdä siivotessaan huumebisneksen Yhdysvaltojen puoleisia sotkuja, joutuu hän miettimään arvonsa uudelleen astuttuaan rajan yli Meksikon puolelle. 

Suomen ensiesityksensä Rakkautta ja Anarkiaa-festareilla saanut Sicario on nauttinut kriitikoiden puolelta lähes yksimielistä ylistystä. Se on myös takuuvarmaa tulevaa Oscar-kauraa ja muistuttaakin hieman kokonaisuudeltaan muutaman vuoden takaista Zero Dark Thirtyä. Se ei välttämättä tule olemaan isoimpia palkintorohmuja, mutta useimmilla ehdokkuuksilla sitä kuitenkin uskoisin muistettavan. Itseni voi myös lisätä mukaan Sicarion kannatusjoukkoihin, se on karusävytteinen elokuva, mutta sitäkin vaikuttavampi ja antaa ajattelemisen aihetta vielä pitkäksi aikaa katsomisen jälkeenkin.

Ehdottomasti onnistuneimpia elementtejä Sicariossa on sen jatkuva tiivistunnelmaisuus, melkein hiostavaksi asti kasvava ilmapiiri. Päähenkilön epätietoisuus on yhtä katsojan kokemuksen kanssa ja jatkuva epävarmuus asioista saa pysymään valppaana. Jännittävimmät hetket eivät ole todellakaan niitä, joissa aseet laulaa, vaan hetket, joissa et voi tietää tuleeko ase laulamaan ollenkaan ja kenen toimesta. Harvinaista kyllä popparien syöminenkin jähmettyi useammin kuin vain kerran ja se kertoo jo aika paljon kuvan vangitsevuudesta. Kun vyyhti viimein aukeaa kokonaan aivan elokuvan lopussa, jää pitkälti samoihin tunnelmiin päähenkilön kanssa, sisäisen moraalin riehuessa sisuksissa, vaikka toisaalta on jo aivan turta.

Emily Blunt on ollut itselleni tuttu jo vaikka mistä sivuosista ja pikkuleffoista, mutta erityisesti olen alkanut tykästyä häneen Into the Woods ja Edge of Tomorrow-elokuvien myötä. Tässä hän tekee varmasti yhden uransa merkittävimmistä rooleista, enkä yllättyisi, jos hänelle ehdokkuus suotaisiin. Josh Brolinin operaation johtohahmo Matt Graver, on toisaalta päällepäin jopa rennon leikkisä, mutta pohjimmiltaan kuitenkin vastenmielinen. Sivuosaehdokkuuksissa kannatan tässä elokuvassa Brolinin hyvästä suorituksesta huolimatta, vielä enemmän Benicio del Toron todella vähän itsestään ulospäin antavaa Alejandroa, jonka todellinen tarkoitus avautuu myös vasta elokuvan edetessä.

Sicario on rankka kuvaus sodasta ja siitä, millaisia keinoja molemmat osapuolet ovat valmiita käyttämään taatakseen itselleen suotuisan lopputuloksen. Kylmäävän hieno ja vaikuttava elokuva.


 

Tale of Tales

Ohjaaja: Matteo Garrone
Käsikirjoitus: Matteo Garrone, Edoardo Albinati, Ugo Chiti & Massimo Gaudioso, pohjaa Giambattista Basilen satukokoelmaan nimeltä Pentamerone
Musiikki: Alexandre Desplat
Pääosissa: Salma Hayek, Vincent Cassel, John C. Reilly, Toby Jones, Shirley Henderson, Hayley Carmichael, Bebe Cave, Christian Lees, Jonah Lees, Stacy Martin, Franco Pistoni & Guillaume Delaunay
Kesto: 2h 13min
Ikäraja: 16

Tale of Tales tuo valkokankaalle synkkien satujen kirjon. Eräässä kuningaskunnassa ylhäinen Kuningatar (Hayek) halajaa saada lapsen itselleen keinolla millä hyvänsä. Mustaan magiaan vihkiytynyt kaapupukuinen luihu on valmis auttamaan Kuningatarta, mutta kaikella on luonnollisesti hintansa. Toisaalla on toinen kruunupää, kuningas (Jones), jolla on jo jälkikasvua, mutta joka ei tahdo huomata omaa tytärtään. Hän on paljon kiinnostuneempi kädellään vipeltävästä kirpusta, johon hän kiintyy vallan, unohtaen kaiken olleellisen. Jälleen toisaalla on hieman aiempaa nuorempi kuningas (Cassel) ja valtakunnan suurin naistenmies, joka tulee poimineensa korviinsa kauniin laulun vielä kellistämättömän neidon suusta. Useampi kuin yksi sielupahanen tulee kokemaan karvaan opetuksen.

Ennen Grimmin veljesten ja H.C.Andersenin opettavaisia satukokoelmia, oli olemassa Giambattista Basilen Pentamerone, jota pidetään Euroopan ensimmäisenä satukirjana. Tästä viidenkymmenen sadun kokoelmasta on valikoitunut kolme tarinaa kerrottavaksi elokuvan keinoin. Yhtäläisyydet varsinkin Grimmin veljesten satuihin ja niiden ei siloteltuihin versioihin, on ilmiselvä, eikä Tale of tales tunnu käärivän mitään kohtaa edes pieneen pumpulihaiveneen. Ikäraja on erittäin paikallaan, tästä on dineymäisyydet kaukana.

 Tale of Tales sai ensi-iltansa osana Rakkautta ja anarkiaa-festareita, joten luonnollisesti tähän nippuun sidottavat elokuvat kiinnostavat jo valmiiksi. Satuelokuvat puolestaan, oli kuinka dineysiirapissa uitettua tahansa, tuppaavat kiehtomaan yhtä lailla. Ei ole ihmekään, että "aikuisten satuna" leimattu Tale of Tales tuntui jo valmiiksi omaan makuun sopivalta ja oli sitä vieläkin enemmän elokuvan katsomisen jälkeen. Visuaalinen nautinto, satumainen musiikki ja loistokkaat näyttelijäsuoritukset eivät tulleet mitenkään yllätyksenä. Raakuustaso sen sijaan hieman yllätti, mutta vain positiivisessa mielessä, koska satufilmatisoinnesta tupataan tehdä, jos ei ihan koko perheen elokuvia, niin lähes koko perheen elokuvia. 

Vanhoille saduille tyypillisesti tarinoissa on taustalla jokin opetus poimittavaksi. Vaikka nämä kolme kertomusta eivät sinänsä varsinaisesti nivoudu keskenään, vaan kulkevat pikemminkin rinta rinnan, on niissä kaikissa samankaltaiset opetukset. Pääsaarna on itsekkyydestä, oman edun tavoittelusta ja ahneudesta. Moni hahmo halajaa jotain ja tulee sokeaksi ympäristölle ja sille mitä jo on. Lisäksi kantaa otetaan nuoruuden ihannointiin ja sen pakonomaiseen tavoitteluun, joka sekin tehdään tietenkin karummain kautta. Elokuvasta ei kuitenkaan jää syyllistetty olo tai turta kaikesta karuudesta, vaan päinvastoin sen jälkitila on siltikin erittäin hilpeä. 

Roolitukset ja roolisuoritukset ovat kauttaaltaan onnistuneita, lähellä täydellisyyttä. Salma Hayekin kuningatar-hahmon pakkomielteinen vauvakuume on jo perin kylmäävää, ihan katsetta myöten. Vincent Casselin erittäin hedonistinen, melkein kiimaisen eläimen tasolla kulkeva kuningas, on kaikessa roisiudessaan toimiva. Sivuosasta erottuu prinsessa Violetia esittävä Bebe Cave, joka ilmentää hahmon kokemuskaarta juuri sopivan riipaisevasti. Imman hahmosta minulla oli epäilykseni, kuka maskin alla on, vaikka näyttelijättären nimeä en muistanutkaan. Oikeassa oli arvaukseni ja hiirimäisen kimeän äänen takana onkin myös Potterien Murjottavana Myrttinä tutuksi tullut Shirley Henderson.

Aikuisten satu Tale of Tales on taideteosta muistuttava, todella kaunis elokuva, jopa sen kaikkein verisimmällä hetkellä.

Uneton48 Goes Long ja Valve-bileet

Uneton48 on tunnettu lyhytelokuvakilpailustaan, jossa joukkueet saavat aikaiseksi lyhärin vain 48:n tunnin aikana ja kuten nimi lupaileekin, harvinaisen vähillä yöunilla. Uneton48 Goes Long projekti venyttää elokuvan täyspitkäksi ja tunnit päiviksi. Tarkoituksena on siis vapaaehtoisten armeijan voimin tehdä pitkä elokuva ja ensimmäinen tälläinen tuotos kulkee osuvasti nimellä Night Goes Long. 



"Night Goes Long on taianomainen matka läpi yöllisen Helsingin, jonka tarina pohjautuu klassikkoteos Pikku Prinssiin. Elokuva ei tule maalaamaan kotikaupungistamme postikorttimaista kuvaa, vaan esittelemään sen sellaisena, kuin se tekijöille ja kaupunkilaisille näyttäytyy; rosoisena, puulla ja betonilla leikittelevänä sekä kasvillisuuspirskahdusten sävyttämänä kontrastien mekkana, jonka neonväristen graffitien ja yön valojen välissä mahdottoman raja tuntuu taipuvan.”
-ohjaajat Henri Huttunen & Vesa Kuosmanen" (lainattu täältä)

Night Goes Long kokeilee samalla uudenlaisempaa otetta elokuvien tekoon, sillä elokuva on tehty vahvasti yhteistyössä yleisön kanssa: kuvauspaikoista on saanut tehdä ehdotuksia, käsikirjoitukseen haettiin ideoita aina repliikkejä myöten ja esimerkiksi extroja on haettu suoraan somen avituksella. Kaikki on myös erittäin avointa, kuvauspaikoille on järjestetty avoimia ovia ja käsikirjoituskin löytyy netistä kaikkien luettavaksi ja kommentoitavaksi. 

Night Goes Long-elokuva saa ensi-iltansa 25.9 Rakkautta ja Anarkiaa festareilla, mutta tulee myös Elisa Viihteen kautta nähtäväksi. Tarkoituksena on saada kaikille yhtä lailla avoin mahdollisuus nähdä elokuva. Pääosissa nähdään Maunela Bosco (Nymfit) ja Elias Gould (Miss Farkku-Suomi) sekä näyttelijädebyytissään Manna ja Paperi T.

Vastaavanlaisen elokuvan teko ei olisi mahdollista ilman yleisön suurta tukea, vaikka tiimi työskentelisikin pelkällä ruokapalkalla. Mesenaatti-sivuston kautta on mahdollista tukea elokuvaa vielä konkreettisemmin ostamalla esimerkiksi elokuvan logolla varustetun t-paidan tai kangaskassin. Tukikeinot vaihtelevat halvasta (kunniaseinä 5e) kalliimpaan (saunailta made in kallio 250e). Ansaituilla tuotoilla ei pelkästään konkreettisesti ajeta tätä elokuvaprojektia eteenpäin, vaan avarretaan tekemisen mahdollisuuksia jatkossakin ja autetaan lahjakkaita tekijöitä eteenpäin urillaan.

Itse osallistuin ehkä hauskimmalla mahdollisimmalla tavalla elokuvan tukemiseen ja osallistuin edeltävänä viikonloppuna underground-bileisiin Helsingissä. Bileet olivat itse asiassa kaksipäiväiset hipat, mutta tukemisemme kohdistui lauantain rientoihin. Lauantaissa seuraavasta päivästä poikkeavaa olikin, että paikalla kuvattiin ilmeisesti jonkinlaisia yleisotoksia tulevaa elokuvaa ajatellen. Varsinainen ug-kohtaus oli kuvattu jo samana päivänä. Etukäteisinfossa olikin kerrottu ohjeistukset, jotka sisältivät muun muassa aika itsestään selvän kohdan: älä katso suoraan kameraan. 

Itse bileet olivat vähintään huisi kokemus, varsinkin kun ug-bileitä ei ole tullut aiemmin koettua muutoinkaan. Meitähän pidettiin aika jännityksessä, sillä juhlapaikka paljastettiin vasta paria tuntia ennen varsinaisten bileiden alkua. Paikka ja tunnelma vastasi kyllä juuri sitä, mitä näkee elokuvissa tai voisi kuvitella näkevänsä. Lipun hinnalla (Early Bird 15e) sai perusnarikkapalvelun lisäksi käydä maalauttamassa naamansa. Viimeisetkin jäänteet glitteristä suostuivat poistumaan naamastani vasta pari päivää myöhemmin. 

Mie ja leffan valomies/esituotannon koordinaattori!

48DayFilm.comhttp://www.48dayfilm.com/
U48 facebookissa
U48 Tumblr
U48 Twitter
U48 Instagram
Night Goes Long facebookissa 

Seuraava häpeninki on avoimet ovet Kalliossa, tekijöiden tukikohdassa 11.9. Tsekkaa
  Made in Kallio tapahtuma!

Ajankohtaista

Nyt tulee lyhyt päivitys monesta ajankohtaisesta uutisesta tai tapahtumasta.

Ensinnäkin 23. Rakkautta & Anarkiaa filmi festivaali starttaa 16.–26.9.2010 Helsingissä ja liput ovat myynnissä nyt. Nettisivuilla infotaan nettivarauksista seuraavasti "Näytösten varausmahdollisuus päättyy 14.9. ja varaukset on lunastettava viimeistään 15.9. Avajaispäivänä 16.9. kaikki lunastamattomat varaukset avautuvat myyntiin, joten silloin kannattaa olla nopea ja napata myyntiin vapautuvat liput oman taskuun!" lisätietoja löydät täältä.

Bongasin myös paljon vähemmän tunnetun Banff Mountain Film Festival tapahtuman, joka järjestetään 11.lokakuuta Helsingissä. Suunnattu ulkoilusta ja vuoristourheilulajeista pitäville ja ennakkomyynti on jo alkanut.

Studio123 tiedottaa sivuillaan uudesta alennuksesta 3D elokuviin! Eli jos olet opiskelija-, varusmies tai eläkeläinen (ja voit todistaa sen) pääset 3D elokuviin 9 eurolla, joka antaa sentään huiman euron edun (mieti mitä kaikkea kaupastakin saa sillä rahalla). 2D elokuvissa vastaavanlainen 7 euron alennus on edelleen voimassa normaalisti.

Ja muistakaa Kouvolan kaupungin järjestämä elokuvamaraton 17.9! Eli alle 18-vuotiaat ja/tai opiskelijat saavat lippunsa hintaan 2e/näytös. Täysi-ikäiset ei opiskelijat hintaan 6e. Ohjelmistossa on muun muassa iki-ihana Totoro, hulvaton Ice Age 3, henkeäsalpaava Avatar ja mielestäni edelleen tämän vuoden paras elokuva: Inception. Lisätietoja ja tarkemmat aikataulut löydät täältä.

Ottakaa kantaa myös mahdolliseen Potter maraton ideaan studio123:n facebook sivulla