Hail, Caesar!

Ohjaaja: Joel Coen & Ethan Coen
Käsikirjoitus: Joel Coen & Ethan Coen
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: Josh Brolin, George Clooney, Alden Ehrenreich, Ralph Fiennes, Scarlett Johansson, Tilda Swinton, Jonah Hill, Frances McDormand, Channing Tatum
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 12 

Hail, Caesar! kertoo fiktiivisestä Capitol Pictures-nimisestä elokuvastudiosta 1950-luvulla ja sen perin kiireisestä korkeamman rapun jehusta, Eddie Mannixista (Brolin), joka kamppailee pitääkseen skandaalikäryiset juorut poissa lehdistä ja tuotannon pyörät pyörimässä. Vaikeuksia poikii muun muassa paisunut näyttelijätär (Johansson), ovea kolkutteleva keltainen lehdistö (Swinton) ja draaman puolelle siirretty, mutta täysin uuteen genreensä sopimaton nuori länkkäritähti (Ehrenreich), josta puolestaan kitisee maineikas ja perin turhautunut ohjaaja (Fiennes). Isomman huolen aiheuttaa kuitenkin äkillisesti kadonnut eturivin näyttelijä Baird Whitlock (Clooney), jonka elokuva Hail Caesar on ratkaisevia kohtauksia vaille valmis. 

Coenin veljesten uusin elokuva makustelee kultakauden Hollywoodilla ja etenkin sen vimmatulla imagon kiillotuksella. Tähtikaarti on yhtä loistokasta, kuin elokuvan itsensä hahmot heidän kiiltokuvaversioissaan. Hail Caesar on veljesten aikasempiin tekeleisiin verrattuna huomattavasti kepeämpi tapaus, eikä ihan niin teräväksi hiottu tarinakokonaisuudeltaan, kuin saattaisi näiltä kovilta kynäilijöiltä odottaa. Itse satuin onneksi paikalle hyvään saumaan Oscar-nollauksen jälkeen, jolloin odotukset eivät ole enää niin korkealla, mutta aivot huomattavasti vastaanottavaisemmalla päällä kaikkea kohtaan. Edellä mainitusta huolimatta uskon silti, että olisin tästä tykännyt melko paljon joka tapauksessa, vaikka ajankohta olisikin ollut eri.

Hail Caesar tarjoili eritoten viihdettä. Seuratessamme eri produktioita tuodaan katsojalle ikään kuin väliohjelmia, joissa päästään naureskelemaan hupsulle Hollywoodille. Joku voisi pitää näitä osoituksena juonen hajanaisuudesta ja liian irrallisena sisältönä ja sitä kautta sisällön puutteena. Mielestäni nämä olivat ihan parasta antia elokuvassa ja tykkäsin juuri niiden pomsahtelevasta luonteesta. Shown maku on niin vahva, mutta niin on myös itselleen naureskelun taito. Lisäksi itse kuulun siihen kastiin, joka pitää perin mielenkiintoisena kun näyttelijät esittävät näyttelijöitä, jotka vielä esittävät omia hahmojaan. Suurta rikosmysteeriä ei kannata odottaa kidnappaus teemasta huolimatta. Vaikka se onkin etäisesti pääjuoni, on sekin silti sivuseikka, vaikkakin todella huumorintäytteinen. 

Coenin veljesten elokuvissa on aina mielettömän hyvä kaarti ja monen kirjavia hahmopersoonia, eikä Hail Caesar ole tässä poikkeus: Brolin, Fiennes, Johansson, Swinton, Clooney, Tatum... kertojaääneksikin on livautettu Michael Gambon. Itselleni aikanaan kyseenalainen Scarlett Johansson nostaa taas osakkeitaan (jota hän teki itselleni jo elokuvissa Hitchcock ja Lucy), vaikka ei vieläkään suurin suosikkini ole. Tatumin päälle ymmärrän taas jälleen kerran enemmän ja hän onkin menossa erittäin lupaavaan suuntaan urallaan. Itselleni perin uusi naama Alden Ehrenreich jää yhtenä kirkkaimpana mieleen Hobey Doylen mainiosta roolista. George Clooneytä kohtaan olen vähän ynseä, sillä peruskivoissa rooleissa hän on erittäin yksiulotteinen, mutta tässä taas huomaa, että hän on parhaimmilaan tehdessään melkein pilaa itsestään. Swinton ja McDormand ovat taasen aivan täydellisiä, ei varmaan olisi tarvinnut edes erikseen mainita.

Coenin veljesten viimeisin Hail, Caesar! on kosolti hupia elokuvaviihteestä. Viihdyin. 
 
 
 

Kunnon Dinosaurus

Ohjaaja: Peter Sohn
Käsikirjoitus: Peter Sohn, Erick Benson, Meg LeFauve, Kelsey Mann & Bob Peterson
Musiikki: Mychael Danna & Jeff Danna
Pääosissa: Raymond Ochoa, Jack Bright, Jeffrey Wright, Frances McDormand, Sam Elliott, Anna Paquin, A. J. Buckley, Marcus Scribner, Maleah Badilla, Steve Zahn & Peter Sohn
Kesto: 1h 41min
Ikäraja: 7

Vaihtoehtoisessa menneisyydessä dinosaurukset lahdannut asteroidi ei osunutkaan maapalloon, vaan hirmuliskot jatkoivat elämäänsä ja kehittyivät pikkuhiljaa yhä älykkäämmiksi. Siinä vaiheessa kun ihminen alkoi talsia metsässä yhtenä elukkana, viljelivät dinot jo maata ja ajoivat karjalaumoja. Eräässä pitkäkaulojen maanviljelijäperheessä syntyy kolme jälkeläistä, joista yksi on muita kovasti pienempi ja heiveröisempi. Arloksi nimetty pieni jää alati sisarustensa varjoon, vaikka yrittää kuinka kovasti tehdä vaikutuksen perheeseensä, etenkin isäänsä. Arlo on myös kovin pelokas ja esihistorialliset kanatkin saavat puntin tutisemaan. Toiveena vahvistaa Arlon itsetuntoa, vanhemmat antavat hänelle tärkeän tehtävän valvoa ruokavarastoa, josta on jokin otus käynyt napsimassa eväitä silmän välttäessä. Tämä otus osoittautuu villiksi luolapojaksi, jonka jälkiä seuratessa Arlo ajautuu hurjista hurjimpaankin seikkailuun.

Kunnon Dinosauruksen katsomisesta on jo ehtinyt vierähtää pidempikin tovi. Elokuvaa lähdin alun alkaen katsastamaan oikeastaan vain siksi, että ajattelin Pixarin nyt tarjoavan lähes aina jotain katsomisen arvoista ja koska originaaliversio oli tarjolla juuri sopivaan ajankohtaan muutamalla näytöksellä. Kaiken Oscar-kuva tungoksen keskelle myös kaipaa toisinaan jotain muutakin olemaan ikään kuin välinumerona. Leffan julisteessa on kovastikin mainostettu elokuvan olevan Inside Out-elokuvan tekijöiltä, mutta taustalla ei tosiaan ole ollut yksi yhteen sama tiimi, vaan yksittäisiä nimiä. Tämän pystyi jo päättelemään elokuvan tasosta, sillä vaikka odotukset eivät kummoiset olleet, oli elokuva harvinaisen heikkoa tasoa Disney Pixarilta. 

Alkuidea toisenlaisesta tapahtumaketjusta on varsin mielenkiintoinen, mutta siihen se melkein sitten tyssääkin. Juoni on kaikilta käänteiltään aivan liian loppuun käytetty ja todella moni kohtaus jo sata kertaa aiemmin nähty. Useampikin kohta on ihan liian oppikirjamainen ja tätä kaavaa rikkomassa on varsin sekaisia ja kummallisia kohelluskohtauksia, joista tulee itselleenkin vain typerä olo. Pienemmätkään katsojat eivät välttämättä saa näistä hulinoista kaikkea irti ja sen lisäksi elokuvassa on myös mahdollista kohdeikäryhmää pelottavia kohtauksia.

Animaatiojälki puolestaan on aivan viimeisen päälle hunajaista varsinkin ympäristössä kaikkine vuorineen ja puroineen. Maisemat ovat jo melkein valokuvamaisen näköistä, mutta tätä pilaa liioittellun kumimaiset dinosaurushahmot. Ymmärrän, että koko perheen animaatiossa varsinkin hurjimmat dinot ovat mukavamman oloisia pikkusilmille, kun ovat puhallettavan lelun näköisiä, mutta kun päähenkilökin on kollegan sanoja lainatakseni "kurkun näköinen" niin kyllä siinä uskottavuus kärsii. Ihmishahmot ovat aavistuksen siedettävämmin tehty (ainakaan silmiä ei ole ympätty yhteen) ja ne muutamat liikutuksen hetket tuntuvat juontavan varsinkin Spot:n hahmon päähenkilöä onnistuneemmasta hahmosuunnittelusta.

Erityisempi syy, miksi nostin juuri tämän elokuvan esille, vaikka se itsessään olikin suoraan sanoen plaah, on se, että se liittyy sittenkin Oscareihin! Emme siis tienneet todellakaan elokuvalla olevan mitään tekemistä minkään kanssa, mutta kotosalla ehdokas-listaa taas kolutessamme huomasimme animaatiolyhäreiden ehdokkaissa jotain tuttua. Kunnon Dinosaurus elokuvan alussa esitettävä "Sanjay's Super Team" on ehdolla vuoden parhaaksi animaatiolyhäriksi! 

Kunnon Dinosaurus on Disney Pixarin elokuvien kehnompaa kastia , mutta sisältää Oscar-ehdokas lyhärin, joka ei puolestaan ollut ollenkaan pöllömpi.