Hail, Caesar!

Ohjaaja: Joel Coen & Ethan Coen
Käsikirjoitus: Joel Coen & Ethan Coen
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: Josh Brolin, George Clooney, Alden Ehrenreich, Ralph Fiennes, Scarlett Johansson, Tilda Swinton, Jonah Hill, Frances McDormand, Channing Tatum
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 12 

Hail, Caesar! kertoo fiktiivisestä Capitol Pictures-nimisestä elokuvastudiosta 1950-luvulla ja sen perin kiireisestä korkeamman rapun jehusta, Eddie Mannixista (Brolin), joka kamppailee pitääkseen skandaalikäryiset juorut poissa lehdistä ja tuotannon pyörät pyörimässä. Vaikeuksia poikii muun muassa paisunut näyttelijätär (Johansson), ovea kolkutteleva keltainen lehdistö (Swinton) ja draaman puolelle siirretty, mutta täysin uuteen genreensä sopimaton nuori länkkäritähti (Ehrenreich), josta puolestaan kitisee maineikas ja perin turhautunut ohjaaja (Fiennes). Isomman huolen aiheuttaa kuitenkin äkillisesti kadonnut eturivin näyttelijä Baird Whitlock (Clooney), jonka elokuva Hail Caesar on ratkaisevia kohtauksia vaille valmis. 

Coenin veljesten uusin elokuva makustelee kultakauden Hollywoodilla ja etenkin sen vimmatulla imagon kiillotuksella. Tähtikaarti on yhtä loistokasta, kuin elokuvan itsensä hahmot heidän kiiltokuvaversioissaan. Hail Caesar on veljesten aikasempiin tekeleisiin verrattuna huomattavasti kepeämpi tapaus, eikä ihan niin teräväksi hiottu tarinakokonaisuudeltaan, kuin saattaisi näiltä kovilta kynäilijöiltä odottaa. Itse satuin onneksi paikalle hyvään saumaan Oscar-nollauksen jälkeen, jolloin odotukset eivät ole enää niin korkealla, mutta aivot huomattavasti vastaanottavaisemmalla päällä kaikkea kohtaan. Edellä mainitusta huolimatta uskon silti, että olisin tästä tykännyt melko paljon joka tapauksessa, vaikka ajankohta olisikin ollut eri.

Hail Caesar tarjoili eritoten viihdettä. Seuratessamme eri produktioita tuodaan katsojalle ikään kuin väliohjelmia, joissa päästään naureskelemaan hupsulle Hollywoodille. Joku voisi pitää näitä osoituksena juonen hajanaisuudesta ja liian irrallisena sisältönä ja sitä kautta sisällön puutteena. Mielestäni nämä olivat ihan parasta antia elokuvassa ja tykkäsin juuri niiden pomsahtelevasta luonteesta. Shown maku on niin vahva, mutta niin on myös itselleen naureskelun taito. Lisäksi itse kuulun siihen kastiin, joka pitää perin mielenkiintoisena kun näyttelijät esittävät näyttelijöitä, jotka vielä esittävät omia hahmojaan. Suurta rikosmysteeriä ei kannata odottaa kidnappaus teemasta huolimatta. Vaikka se onkin etäisesti pääjuoni, on sekin silti sivuseikka, vaikkakin todella huumorintäytteinen. 

Coenin veljesten elokuvissa on aina mielettömän hyvä kaarti ja monen kirjavia hahmopersoonia, eikä Hail Caesar ole tässä poikkeus: Brolin, Fiennes, Johansson, Swinton, Clooney, Tatum... kertojaääneksikin on livautettu Michael Gambon. Itselleni aikanaan kyseenalainen Scarlett Johansson nostaa taas osakkeitaan (jota hän teki itselleni jo elokuvissa Hitchcock ja Lucy), vaikka ei vieläkään suurin suosikkini ole. Tatumin päälle ymmärrän taas jälleen kerran enemmän ja hän onkin menossa erittäin lupaavaan suuntaan urallaan. Itselleni perin uusi naama Alden Ehrenreich jää yhtenä kirkkaimpana mieleen Hobey Doylen mainiosta roolista. George Clooneytä kohtaan olen vähän ynseä, sillä peruskivoissa rooleissa hän on erittäin yksiulotteinen, mutta tässä taas huomaa, että hän on parhaimmilaan tehdessään melkein pilaa itsestään. Swinton ja McDormand ovat taasen aivan täydellisiä, ei varmaan olisi tarvinnut edes erikseen mainita.

Coenin veljesten viimeisin Hail, Caesar! on kosolti hupia elokuvaviihteestä. Viihdyin. 
 
 
 

Inside Llewyn Davis

Ohjaaja: Ethan &Joel Coen
Käsikirjoitus: Ethan &Joel Coen
Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, John Goodman, Garrett Hedlund & F. Murray Abrahams
Kesto: 1h 45min
Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davisin nimikkoroolissa on folk-artisti Llewyn Davis (Oscar Isaac), joka yrittää päästä tienaamaan musiikillaan 60-luvun New Yorkissa. Llewyn on tuurin suhteen oikea Aku Ankka, jota elämä potkii päähän keskivertoa kovemmin. Tämän lisäksi herra on huonon menestyksen takia usein peeaa ja joutuu turvautumaan muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen aina näiden kyllästymiseen asti. Llewyn päättää lähteä Chicagoon kokeilemaan onneaan ja matka alkaa kitaran ja kissan kera jälleen kivikkoisella tiellä. 

Coenin veljesten (Kova kuin kivi, Burn after reading, Menetetty maa..) uusin elokuva on hupaisan alakuloinen tapaus, jota värittää harmahtava ja sameahko värimaailma. Kriitikoiden ylistämä Inside Llewyn Davis on jostain käsittämättömästä syystä ehdolla vain kahdessa Oscar-kategoriassa: kuvaus ja äänisuunnittelu. Omasta mielestäni tämä olisi yltänyt kilpailemaan helposti esimerkiksi puvustuksesta, naissivuosasta ja myös parhaan elokuvan pystistä.

Kyseessä ei ole mikään perus ryysyistä rikkauksiin menestystarina, vaikka helposti juonikuvauksesta niin saattaisi luulla, jos ei tunne Coenin veljeksiä leffantekijöinä. Elokuvassa on puhdas tyyli linja: meno on alinomaan surkuhupaisaa, mutta ei missään kohtaa ollenkaan yliampuvaa. Käsittämättömän huono tuuri ei saa katsojaa vellomaan masennukseen ja turtumaan, vaan toimii pikemminkin piristeenä. Kyse ei ole kuitenkaan vahingonilosta, vaan puhtaasti sympatiasta ja huvittuneesta epäuskosta elämän ironisia käänteitä kohtaan. 

Llewyn on päähenkilöksi jännä tapaus, koska on niin alakuloinen ja osittain luotaantyöntäväkin. Masistelusta ei voi kyllä hahmoa syyttää, ei itseäkään naurattaisi hänen saappaissaan. Llewynin tuntuu olevan myös jossain määrin kykenemätön arvioimaan todellisuutta ja mahdollisuuksiaan realistisesti. Hänellä tuntuu olevan fiksaatio musiikkiuraansa kohtaan ja mahdollisesti odottaa sen haaveittensa läpimurron korjaavan kaiken muunkin herran elämässä.

Llewyniä tulkitsee itselleni uusi naama, Oscar Isaac, joka sopii hyvin masentuneen vähäeleiseen osaan. Carey Mulliganin kohdalla nousi tosiaan ihmetys, miksi hän ei ole ehdolla naissivuosasta, sillä se hänelle kuuluisi. Jean on aivan loistava hahmo, jolla on paljon asioita hampaankolossa ja yleisasenne negatiivisen puolella. Kun vertaa Mulliganin aikaisempiin rooleihin, esimerkiksi Gatsbyn elämäniloiseen Daisyyn, on kontrasti ihailtava. Justin Timberlake on aika pienessä roolissa Jeanin poikaystävänä, mutta osoittaa taas hallitsevansa näyttelemisenkin. Justin myös laulaa elokuvassa jopa kahdesti, joista toinen on hupaisa Please Mister Kennedy. Itselleni henkilökohtaisesti merkittävässä osassa oli ihmisten ohella punaraidallinen kissa, koska olen sen verran kissaihminen. En tiedä kuinka monta kattia elokuvassa on ollut loppupeleissä "näyttelemässä", mutta oli ihana katsella eleiden perusteella alati tyytyväistä kissaa, joka jo melkein alkaa leipoa/tarpoa pääosan esittäjää. awwwws.

Inside Llewyn Davis on elokuvana alakuloinen, mutta kokemuksena piristävä. Suosittelen.