Prometheus

Ohjaaja: Ridley Scott

Käsikirjoitus: Jon Spaihts & Damon Lindelof

Musiikki: Marc Streitenfeld

Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Guy Pearce, Charlize Theron, Idris Elba, Logan Marshall-Green, Rafe Spall & Sean Harris

Kesto: 2h 4min

Ikäraja: 16

Arkeologit Elizabeth Shaw (Noomi Rapace) ja Charlie Holloway (Logan Marshall-Green) ovat tutkineet muinaisten kulttuurien kalliomaalausten yhteneväisyyksiä ja paikantaneet niistä saman kuvion. Islannissa he tekevät merkittävän löydön aikaisempia vanhemmista kuvista, joista löytyy myös sama kuvio. Kuvio on kartta, joka heidän uskomuksensa mukaan johdattaa ihmiskunnan synnyn alkulähteille. Weyland-yhtiö rahoittaa tutkimusmatkan Prometheus-nimisellä aluksella, jossa tiimin ihmisjäsenet ovat kahden vuoden kestävän matkan ajan hyperunessa. Tiimin jäseniä valvoo androidi David (Michael Fassbender). Arkeologipariskunnan lisäksi mukana on eri alojen erikoisosaajia, merkittävimmissä rooleissa aluksen kapteeni Janek (Idris Elba) ja Weyland-yhtiön työntekijä Meredith Vickers (Charlize Theron). Aluksen miehistö herätetään hyperunesta hieman ennen määränpäähän saapumistaan ja itse Peter Weyland (Guy Pearce) kertoo hologrammi nauhoitteessa heille tarkemmin, mitä he oikein ovat tulleet tutkimaan. Tästä alkaa tutkimusmatka tuttuun sekä tuntemattomaan, jonka jälkeen he ehkä olisivat toivoneet vain pysyneensä kotona.

Prometheusta on verhonnut salaperäisyyksien verho, joka on ollut kieltämättä onnistunut mainoskikka, sillä trailerit jättivät minut ainakin vain kysymysten ja oman vilkkaan mielikuvituksen valtaan. Erityisesti kysymys, onko tämä nyt Alienin esiosa vai ei, on vellonnut edestakaisin kun tekijät ovat vain hämmentäneet asiaa (tarkoituksella) entisestään. Nyt se on selkeää, että kyllä se sitä juurikin on, mutta Prometheus on samalla myös hyvin itsenäinen teos ja sen juonikuviot ovat paljon laajemmat. Prometheus ei siis tosiaankaan keskity olemaan vain lisäjatke Alienille, vaan olemaan oma elokuvansa, joka toimii tasaveroisena parina Alien-elokuville. 

Prometheus alkaa kovin vahvasti ja nostattaa melkein liian kovat odotukset vahvalla alullaan. Lisäksi se arvoituksellisuus, joka toimi loistavasti kiinnostuksen herättäjänä, toimii loppuvaiheessa elokuvaa vastaan kun siitä ei tulekaan niin suurta jännitysnäytelmää, mitä oli uskaltanut odottaa. Prometheus päihittää kyllä Alienin jatko-osa tekeleet ainakin kolmannesta osasta eteenpäin, mutta erityisesti ensimmäisen elokuvan tunnelmaan se ei vaan pääse millään. En osaa määrittää mikä siinä on, pitäisi katsoa se ensimmäinen muistin virkistyksenä, mutta ainakin se kurkkua kuristava klaustrofobinen tunnelma jää tästä uupumaan. 

Henkilökaarti taasen oli oikein mieluisa. "Uusi Ripley" eli Noomi Rapacen Elizabeth Shaw kerää sympatiaa lapsekkaan uskonsa takia, mutta ei ole missään nimessä mikään avuton tapaus. Parisuhteen toinen osapuoli Charlie ei saa niin paljon ruutuaikaa, mutta on Logan Marshall-Greenin (joka on Tom Hardyn kadonnut kaksoisveli) tulkitsemana ihan symppis tapaus. Toinen vahva naishahmo on Vickers, ihana Charlize Theron, jonka motiivit ovat oma mysteerinsä. Mielenkiintoisimman roolin tekee ehdottomasti Fassbender, joka on saanut loistavan tilaisuuden esittää muutakuin tavallista ihmistä. Androidi David:n toimintaa on vähintään jännä tarkastella ja miettiä mihin tämän "sieluton" olento nojaa päätöksensä. David myös herättää ihmisten toimintaa kyseenalaistavia kysymyksiä ja tuntuu välillä niin loogiselta, että kylmää. Muut kohdattavat olennot ovat taidolla suunniteltuja ja ne näyttävät hyvin aidoilta. Alien-elokuvien visuaalisesta ilmeestä kuulu taiteilija H.R.Giger loistaa tässäkin ja esimerkiksi vieraan planeetan seinämaalaus on hänen tekemänsä. 

Prometheus sopii scifi-kauhun ja Alien-elokuvien ystäville. Heikkohermoisille ei missään tapauksessa.

P.S. Bongasitko Game of Thrones näyttelijän?

 

kuva1, kuva2, kuva3, kuva4

Sherlock Holmes: A Game of Shadows

Ohjaaja: Guy Richie

Musiikki: Hans Zimmer

Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Jared Harris, Noomi Rapace, Rachel McAdams, Stephen Fry & Kelly Reilly

Kesto: 2h 7min

Ikäraja: 13

Tohtori Watsonin valmistautuessa purjehdukseen avioliiton satamaan, on Sherlock Holmes kietonut mielensä rikosverkon ympärille. Itävallan kruununprinssin "itsemurha" haiskahtaa Holmesin nenään murhalta ja hän näkee siinä sekä useassa muussakin tapauksessa yhteyden yhteen ja samaan mieheen: James Moriartyyn (Jared Harris), arvostettuun professoriin. Watsonin polttareitten varjolla Holmes saa lisäsyyn mennä nuuskimaan herrainkerholle ja mukaan menoon liittyy Holmesin vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen veli Mycroft (Stephen Fry). Sillä aikaa kun Watson keksittyy vaihtamaan vapaalle, tapaa Holmes ennustaja Madame Simzan (Noomi Rapace), jolla on myös oma osuutensa Holmesia kiehtovassa tapahtumien kasassa. Sim liittyy omien motiiviensa johdattamana ratkomaan Holmesin ja Watsonin ohella tätä suurta ja monipolkuista mysteeriä. Matkaamme Englannista Ranskaan, sieltä Saksaan ja vielä lopulta kaikki ratkeaa Sveitsissä. Voitto saattaa tosin vaatia uhrauksia.

Vuoden 2009 Holmesista en tarinallisesti muista paljoakaan, mutta muistan pätkän olleen hyvä, erittäin viihdyttävä ja erikoinen versio Holmesista. Näyttelijät olivat kauttaaltaan loitokkaita ja elokuvahan vaikutti eritoten suhtautumiseeni Robert Downey Junioriin.

Jatko-osa vaikuttaa edeltäjäänsä hiotummalta ja toiminta päinvastoin särmikkäämmältä. Elokuva on ylpeästi 2D ja polkee maahan 3D räpellykset näyttävyydellään. Sairaan siistejä hidastuksia löytyy, eikä ne ole Snyder tason hiiiiiidaaaaaaastuuuuuksiiiiiaaaaa, vaan juuri oikein rytmitettyjä, jotka vie tapahtumia eteenpäin. Kohtauksessa, missä Sherlock, Watson ja Simza pakenee metsässä juosten on sellaista ryminää ja rytinää ja kääntöä ja vääntöä, että hämmästyt tajutessasi "hei, nehän vain juoksee pakoon metsässä, kui siistiä!".

Robert Downey jr. ja Jude Law ilmentävät pääkaksikkoa, niin hyvin ettei aina muista heidän vain näyttelevän. Holmesin ja Watsonin keskeinen sanailu ja kuitenkin pinnan alla piilevä syvä välittäminen toisistaan, tekee heistä olennaisen osan elokuvan ydintä. Positiivinen yllätys oli itselleni mainiosta Fringe-sarjasta tuttu Jared Harris nerokkaana, mutta tunnekylmänä Moriartynä. Stephen Fry ei tuota pettymystä, vaan joutuu pikemminkin hillitsemään ylitsevuotavaa karismaansa. Mieleen jäi myös Mycroftin höpsähtänyt palvelija Stanley, joka kylläkin esiintyy vain parissa kohtauksessa. Kaikki naisvahvistukset taas jäävät auttamattomasti sivuun vahvempien persoonien hallitessa näyttämöä.

Musiikki jää kivasti asumaan korvakäytäviin ja ainakin allekirjoittanut luukuttaa soundtrack:iä vielä pitkään katsomisen jälkeen. Se eräs saksalainen herra tekee vähän turhan koukuttavaa leffamusaa.