Love is Love

Ohjaaja: Peter Sollett
Käsikirjoitus: Ron Nyswaner, pohjaa Cynthia Waden dokumenttiin
Musiikki: Hans Zimmer & Johnny Marr
Pääosissa: Julianne Moore, Ellen Page, Michael Shannon, Steve Carell, Luke Grimes, Josh Charles, Mary Birdsong, Kelly Deadmon, Gabriel Luna & Anthony DeSando
Ikäraja: 12
Kesto: 1h 43min

Love is love (alkuperäiseltä nimeltään Freeheld) elokuvan pohjana on Cynthia Waden lyhytdokumentti, jossa esitetään koskettava tarina todellisesta elämästä. Laurel Hester (Julianne Moore) on neljissäkymmenissään touhottava urakeskeinen nainen, joka toimii Ocean Countyn poliisivoimissa arvostettuna työyhteisön jäsenenä. Yksityisen elämänsä hän pitää visusti salassa, sillä jo pelkkä naiseus on ollut ylitettävä este urallisesti ajatellen, saatika sitten jos kollegoille selviäisi hänen pitävän samasta sukupuolesta. Hän tapaa reippaasti itseään nuoremman Stacie Andreen (Ellen Page), jonka kanssa he myöhemmin rekisteröivät parisuhteensa ja muuttavat Hesterin omistamaan taloon. Suurinpiirtein viisi vuotta pariskunnan tapaamisesta vuonna 2005, Hester saa diagnoosin pitkälle levinneestä keuhkosyövästä. Ennuste on todella huono, joten Hester alkaa valmistelemaan tulevia asioita Stacietä ajatellen. Hän yrittää saada leskeneläkkeensä myönnetyksi Stacielle oman kuolemansa jälkeen, jotta tämä voisi edelleen asua heidän yhteisessä kodissaan. Tästä lähtee liikkeelle taistelu tasa-arvon puolesta, sillä kunnanvaltuutetut eivät tahdo antaa asiassa myönnytyksiä, vaikka heillä valtuudet siihen olisi.

Love is loven katsomisesta on jo tovi vierähtänyt, mutta katsoin sen samana päivänä toisen nyyhkyleffan, Kerro minulle jotain hyvää, kanssa (josta uskoakseni rustaan vielä kyllä oman lukunsa). Tämä oli heti aiheensa puolesta sellainen leffa, että aivan pakko nähdä ja pelkkä synopsiskin jo onnistui koskettamaan. Ensi-ilta oli alunperin jo Pride-viikolla eli ihan heinäkuun alussa ja meinasi jo kadota yhden esitysviikon jälkeen, koska oli jostain kummasta siltikin pienen yleisön kuva. Se sai kuitenkin armonaikaa lisäviikolla, joten ehdin vielä katsomaan. Ennakkoon ajattelin jälkimmäisen elokuvan olevan sitten se himpun verran parempi ja jossa nenäliinoja kuluu sitten miljoona. Siinä kävi kuitenkin niin, että Love is love liikutti jopa pikkiriikkisen enemmän kuin Kerro minulle jotain hyvää.

  
Love is lovesta en ollut tajunnut ennakkoon sen oikeustaistelua kattavaa puolta, joka oli itselleni se kovin liikutuksen aiheuttaja, toki yleisen vähemmistöteeman ja syöpäsairauden ohella. Olen huomannut, että vääryksiä vastaan taisto on ehkä se yksi pahimpia tearjerkereitä itselleni elokuvissa, varsinkin tosielämään pohjaavat. Tämä kävi ilmi verrattaessa siihen maratonin toiseen kuvaan Kerro minulle jotain hyvää, joka ei aivan samaa litramäärä saanut itsestäni puristettua, vaikka ei kyllä sekään koskettavuudessaan jätä kylmäksi, ei todellakaan. Molemmille leffoille antaisin tähdissä sen vähintään vahvat neljä, enkä tajua miksi varsinkaan tätä ei olla sankoin joukoin tultu katsomaan. Ajankohta toki on hankala ja pienemmän yleisön elokuvalle varsin epäsuotuisa, mutta vaikka aihe onkin jo "vanhentunut", on tästäkin hyvä ja tärkeä muistuttaa.

Jälleen vakavaa sairautta ilmiinnyttävä Julianne Moore on jälleen myös häikäisevä (tosin voiko vähempääkään odottaa). Ei ole myöskään ensimmäinen kerta Moorelle esittää naista parisuhteessa toisen naisen kanssa (Kids All All Right). Vastaparina lähes yhtä kova Ellen Page, joka näyttelee yhtä kovalla otteella ja uskottavasti Hesterin nuorempaa puoliskoa. Näyttelijöiden keskinäinen kemia ei ole ylitsevuotavaa, mutta molempien taidot ja selvä halu kertoa tätä tarinaa kompensoivat huomattavasti parisuhteen esittämistä. Ikäero tuntuu alkuun hassulta, mutta asiaa kommentoidaan hyvin elokuvassakin ja sen pohja on kuitenkin tosielämän parissa, joten siitä pääsee nopeasti yli ja ympäri. Keskeisessä osassa on Hesterin tärkeintä kollegaa ja poliisikumppania esittävä Michael Shannon, joka on itselleni tutuin Revolutionary Road ja Man of Steel-elokuvista. Steve Carellin osallisuus tässä leffassa tuli minulle täysin yllätyksenä, mutta hänen överimpi hahmonsa oli ihan hauska lisä ja toi kontrastia edustaessaan värikkäämpää maailmankuvaa konservatiivisemmassa kaupungissa.

Love is love on suuresti liikuttava elokuva tosielämän pohjalta, joka muistuttaa vähemmistöedustajien kamppailusta heteronormien mukaan laaditussa maailmassa. Vaikka nämä asiat onkin jo saatu ajettua läpi ja nykyään kyseisessä osavaltiossa on mahdollista ihan samaa sukupuolta olevien avioliittokin (vuodesta 2013), on asioissa vielä paljon edettävää.
 


 

Nälkäpeli - Matkijanärhi osa 2

Ohjaaja: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Danny Strong & Peter Craig, perustuu Suzanne Collinsin kirjasarjaan
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Philip Seymour Hoffman, Julianne Moore, Donald Sutherland, Natalie Dormer, Sam Claflin, Willow Shields, Jeffrey Wright, Jena Malone, Mahershala Ali, Gwendoline Christie, Patina Miller, Elden Henson & Stanley Tucci
Kesto: 2h 16min
Ikäraja: 12 

Nälkäpeli-saagan viimeinen elokuva jatkaa suoraan siitä, mihin Matkijanärhi osa 1 tapahtumissaan jäi. Joukko tribuutteja on saatu pelastettua Capitolin kynsistä, mukaan lukien aivopesty Peeta, joka on saatu uskomaan Katnissin olevan niin vaarallinen, että tämä tulisi oitis eliminoida. Kenenkään toipumisiin ja suremisiin ei kuitenkaan ole aikaa, sillä sota on vielä käynnissä. Vyöhykkeiden löydettyä keskinäisen yhteisymmärryksen kukistaa kaikkia sortanut Capitol, on aika iskeä itse pahan ytimeen ja murhata presidentti Snow. 

Nälkäpeli-sarjasta olen nauttinut paljolti elokuvienkin muodossa, vaikka kirjat ovat kyllä tässäkin (luonnollisesti) vielä parempia. Juuri tämän viimeisen osan kohdalla, joka kahdeksi elokuvaksi varsin mallikkaasti pilkottiin, olen eniten odottanut jo aiemmassakin elokuvassa nähtyä selkeää pesäeroa perinteikkääseen "teinielokuva"-osastoon. Kuten kävi ilmi jo aiemman elokuvan omassa postauksessakin, nyt päästään viimein siihen asiaan. On aika nousta tyranniaa vastaan, vaikka kaikki keinot voiton saavuttamiseksi eivät olekaan kaikkien mieleen.

Missään superfanaattisissa odotuksissa en siltikään lähtenyt Matkijanärheä katsomaan, etenkin kun karsastin jo valmiiksi sitä lopun epilogia, jonka olin töiden puitteissa jo nähnyt. Täytyy tunnustaa, että en edes ensin muistanut moisen olemassaoloa kirjasta alkuunkaan, se kun oli niin erillään varsinaisesta tarinasta. Varsinaisessa katselussa se ei häirinnyt ollenkaan niin paljon, kun sitä tiesi jo odottaa. Kokonaisvaltaisesti koin elokuvan oikein arvoisana lopetuksena koko sarjalle.

En osaa kuvitella elokuvien katselua ilman, että ei olisi lukenut kirjoja, jotka siis omassa katselussa ainakin vaikuttaa positiivisesti elokuvakokemukseenkin. Elokuvat ovat tiivistetty versio tapahtumista ja kun kirjassa asioille (esim. parantumisille) on annettu jo oma aikansa, en osaa ikävöidä enää samaa elokuvissa. Kirja auttaa myös paljon hahmojen motiiveissa ja mielenliikkeissä elokuvankin osalta, koska ne on jo kerran eletty läpi kunnolla. Eräs elokuvan traagisimpia kohtauksia käsitellään kyllä yllättävän lyhyesti, mutta se tunnahti siltikin jo monta hetkeä ennen kuin se varsinaisesti tapahtui, koska sitä odotti jo pelolla. Elokuvien Katniss on myös erilainen kirjojen version kanssa, joka korostuu viimeisessäkin elokuvassa. Kirjan Katnissin koin siis olevan yleisesti ei-niin-mukava tyyppi (Lawrencella on liikaa karismaa!) ja hahmon mielenterveys tuntui olevan vielä pahemmin vaakalaudalla. Kaikkea ei kuitenkaan voi tuoda esille elokuvan keinoin, eikä kaikkea edes tarvitse, pidän molemmista versioista. 

Jennifer Lawrence on ihan kiitettävä Katnissin roolissaan, vaikka hänelle sopiikin paremmin roolit, joissa on enemmän revittelyvaraa. En silti osaisi kuvitella enää ketään muuta tähän osaan! Kirjoissa Peeta ei ollut mikään oma suosikkini, mutta täytyy sanoa Josh Hutchersonin elokuva-Peetan nostaneen paljon hahmon kokonaisosakkeita. Edesmennyt Philip Seymour Hoffman on yhä mukana pienesti elokuvassa ja hänen poissaoloaan on saatu yhteen kohtaukseen paikattua hyvin kirjallisen materiaalin ja Harrelsonin Haymitchin avulla. Elizabeth Banksin Effyä ja edellä mainittua Haymitchiä oli harmillisen vähän elokuvassa, mutta ruutuaika oli todella rajallinen monen muunkin sivuhahmon osalta (onneksi on olemassa ne aikaisemmat elokuvat!). Sivuosiin on saatu muuten toinenkin GOT-tähti Natalie Dormerin lisäksi, nimittäin Brienne eli Gwendoline Christie. Vasta kotiuduttani tajusin, että avox Polluxin roolissa nähtävä hemmon onkin Daredevil-sarjan Foggy!

Matkijanärhi osa 2 on aiempia osiaan hieman synkempi tapaus, mutta hieno kuva oman saagansa päättävänä elokuvana. Aiemmat elokuvat on hyvä olla nähtynä ennen katsomista ja lukekaa hyvät ihmiset ne kirjat!