Café Society

Ohjaaja: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Kuvaus: Vittorio Storaro
Pääosissa: Steve Carell, Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Parker Posey, Blake Lively, Corey Stoll, Jeannie Berlin, Ken Stott, Anna Camp, Paul Schneider, Sheryl Lee, Tony Sirico, Stephen Kunken & Sari Lennick
Kesto: 1h 36min
Ikäraja: 12

Juutalaisen perheen kuopus Bobby (Eisenberg) suuntaa 1930-luvulla Hollywoodiin katsomaan mitä elämällä on siellä hänelle tarjota. Bobbyn eno Phil (Carell) on kiireinen mies, joka on menestynyt elokuva-alan parissa ja ottaakin siskonpoikansa hoteisiinsa ja tarjoaa töitä alaisuudessaan. Philin alaisuudessa sihteerinä työskentelee myös viehättävä Vonnie (Stewart), jonka kanssa Bobby nopeasti ystävystyy. Kaiken Hollywoodin seurapiirien glamourin ja pintaliidon keskellä Vonnie tarjoaa maanläheisemmän maailmankuvan vastapainoksi pinnallisuudelle. Matkan varrella Bobby huomaa ihastuneensa nuoreen naiseen, mutta romanssin esteeksi tulee odottamattomia mutkia. Lukuisia mutkia.

Woody Allenin elokuvien kohdalla olen päässyt siihen tulokseen, että pääasiallisesti näistä tykkään. Ei sillä tavalla niin hurmoksellisesti kuin joidenkin toisten teoksista, mutta onhan nämä yleensä varsin mainioita, kivoja ja viihdyttäviä. Joukkoon mahtuu myös kyllä sellaisia notkahduksiakin (Vicky Cristina Barcelona, Match Point...), mutta esimerkiksi edellinen nähtynä oleva teos Magic in the Moonlight oli todella sympaattinen ja hauskakin. Täysosumana pidän edelleen parhaan naispääosan Oscarillakin palkittua Blue Jasminea. Tiedän suunnilleen jo mitä odottaa tyyppilliseltä Woody Allen-leffalta ja erottuvimmat maneerit eli tietynlainen keveys (ellei ole tyystin eri genre) sekä nerokas dialogi kuuluu asiaan.

Café Society ilmentää täysin tekijänsä käsialaa ja pelkästään trailerista pystyy jo päättelemään kenen elokuva on kyseessä (viimeistään Windsor-fontista..). Muutaman suusta kuullut myös mielleyhtymän jo menneeseen Coenin veljesten Hail, Caesar-elokuvaan, mutta näille oikeastaan yhteistä on vain vanhan Hollywoodin miljöö ja molemmilla tekijöillä on tietysti sitä taitoa dialogin kanssa. Café Society pyörii hahmojensa ja näiden suhteiden ympärillä ja järjestää tragikoomisia tilanteita varsinkin romantiikan suhteen. Trailerissa ei paljasteta onneksi paljoa ihmissuhdesoppa-pohjaisesta juonesta, jota on varsin hupaisa seurata sen edetessä. Itsessään tarina on kauttaaltaan ihanasti leikkisällä tavalla ylilyövä ja sopii tähän keveään Allen-universumiin. Siltikin useimmissa vuorovaikutuskohdissa on paljon aitoutta, juurikin ansiokkaan dialogin ja tilannetajun ansiosta. Itselleni piirtyi eritoten mieleen kohtaus, jossa eräs hahmoista on töissä narikassa ja käy läpi toisen hahmon kanssa heidän suhteensa tilaa ja siinä missä jossain toisessa elokuvassa hahmot saisivat traagisesti käydä läpi kaiken ihan kahdestaan, tässä maailma rullaa yhä ympärillä ja tilassa ravaa muitakin ihmisiä.  

Jesse Eisenbergista on kyllä pakko todeta, että vaikka hän osuutensa hoitaa, en ihan tajua miten hän pääsee aina mukaan näihin laadukkaisiin A-listankin elokuviin. Hänen roolinsa on aina liian samanlainen aiempien roolien kanssa ja siksi en ensimmäisiä suorituksia nähtyäni vielä huomannut, että Eisenberg ei loppujen lopuksi ole kovin kummoinen näyttelijä. Steven Carellin suoritus on taas mielestäni onnistunut, vaikka hänellä taas on taipumusta pienoiseen ylilyöntiin, mutta tässä se vähän kuuluu jopa asiaan. Kristen Stewart ottaa taas lisää harppauksia kauas kauas Bellan aneemisesta roolista ja olen jo aiemminkin hänen monien hienojen roolien suhteen todennutkin (Still Alice, Clouds of Sils Maria), että ihan oikeasti kyllä hän osaa näytellä. Woody Allen osaa kyllä haalia edelleen karismaattisia kasvoja elokuviinsa ja Café Society ei ole poikkeus, mutta monissa pienissä sivurooleissa nähdään mielenkiintoisempia suorituksia kuin esimerkiksi itse päähenkilön osa.

Café Society on Woody Allenin elokuvien ystäville taattua kermaa, mutta hyvä myös ensimmäiseen korkkaamiseen, jos ei elokuvalegendan teoksia ole vielä kokeillut. Saattaisi vilahtaa myös tulevissa Oscar-kahinoissa muutamassa sivukategoriassa (esim. puvustus ja Allenille itselleen taas joku ansio).

Love is Love

Ohjaaja: Peter Sollett
Käsikirjoitus: Ron Nyswaner, pohjaa Cynthia Waden dokumenttiin
Musiikki: Hans Zimmer & Johnny Marr
Pääosissa: Julianne Moore, Ellen Page, Michael Shannon, Steve Carell, Luke Grimes, Josh Charles, Mary Birdsong, Kelly Deadmon, Gabriel Luna & Anthony DeSando
Ikäraja: 12
Kesto: 1h 43min

Love is love (alkuperäiseltä nimeltään Freeheld) elokuvan pohjana on Cynthia Waden lyhytdokumentti, jossa esitetään koskettava tarina todellisesta elämästä. Laurel Hester (Julianne Moore) on neljissäkymmenissään touhottava urakeskeinen nainen, joka toimii Ocean Countyn poliisivoimissa arvostettuna työyhteisön jäsenenä. Yksityisen elämänsä hän pitää visusti salassa, sillä jo pelkkä naiseus on ollut ylitettävä este urallisesti ajatellen, saatika sitten jos kollegoille selviäisi hänen pitävän samasta sukupuolesta. Hän tapaa reippaasti itseään nuoremman Stacie Andreen (Ellen Page), jonka kanssa he myöhemmin rekisteröivät parisuhteensa ja muuttavat Hesterin omistamaan taloon. Suurinpiirtein viisi vuotta pariskunnan tapaamisesta vuonna 2005, Hester saa diagnoosin pitkälle levinneestä keuhkosyövästä. Ennuste on todella huono, joten Hester alkaa valmistelemaan tulevia asioita Stacietä ajatellen. Hän yrittää saada leskeneläkkeensä myönnetyksi Stacielle oman kuolemansa jälkeen, jotta tämä voisi edelleen asua heidän yhteisessä kodissaan. Tästä lähtee liikkeelle taistelu tasa-arvon puolesta, sillä kunnanvaltuutetut eivät tahdo antaa asiassa myönnytyksiä, vaikka heillä valtuudet siihen olisi.

Love is loven katsomisesta on jo tovi vierähtänyt, mutta katsoin sen samana päivänä toisen nyyhkyleffan, Kerro minulle jotain hyvää, kanssa (josta uskoakseni rustaan vielä kyllä oman lukunsa). Tämä oli heti aiheensa puolesta sellainen leffa, että aivan pakko nähdä ja pelkkä synopsiskin jo onnistui koskettamaan. Ensi-ilta oli alunperin jo Pride-viikolla eli ihan heinäkuun alussa ja meinasi jo kadota yhden esitysviikon jälkeen, koska oli jostain kummasta siltikin pienen yleisön kuva. Se sai kuitenkin armonaikaa lisäviikolla, joten ehdin vielä katsomaan. Ennakkoon ajattelin jälkimmäisen elokuvan olevan sitten se himpun verran parempi ja jossa nenäliinoja kuluu sitten miljoona. Siinä kävi kuitenkin niin, että Love is love liikutti jopa pikkiriikkisen enemmän kuin Kerro minulle jotain hyvää.

  
Love is lovesta en ollut tajunnut ennakkoon sen oikeustaistelua kattavaa puolta, joka oli itselleni se kovin liikutuksen aiheuttaja, toki yleisen vähemmistöteeman ja syöpäsairauden ohella. Olen huomannut, että vääryksiä vastaan taisto on ehkä se yksi pahimpia tearjerkereitä itselleni elokuvissa, varsinkin tosielämään pohjaavat. Tämä kävi ilmi verrattaessa siihen maratonin toiseen kuvaan Kerro minulle jotain hyvää, joka ei aivan samaa litramäärä saanut itsestäni puristettua, vaikka ei kyllä sekään koskettavuudessaan jätä kylmäksi, ei todellakaan. Molemmille leffoille antaisin tähdissä sen vähintään vahvat neljä, enkä tajua miksi varsinkaan tätä ei olla sankoin joukoin tultu katsomaan. Ajankohta toki on hankala ja pienemmän yleisön elokuvalle varsin epäsuotuisa, mutta vaikka aihe onkin jo "vanhentunut", on tästäkin hyvä ja tärkeä muistuttaa.

Jälleen vakavaa sairautta ilmiinnyttävä Julianne Moore on jälleen myös häikäisevä (tosin voiko vähempääkään odottaa). Ei ole myöskään ensimmäinen kerta Moorelle esittää naista parisuhteessa toisen naisen kanssa (Kids All All Right). Vastaparina lähes yhtä kova Ellen Page, joka näyttelee yhtä kovalla otteella ja uskottavasti Hesterin nuorempaa puoliskoa. Näyttelijöiden keskinäinen kemia ei ole ylitsevuotavaa, mutta molempien taidot ja selvä halu kertoa tätä tarinaa kompensoivat huomattavasti parisuhteen esittämistä. Ikäero tuntuu alkuun hassulta, mutta asiaa kommentoidaan hyvin elokuvassakin ja sen pohja on kuitenkin tosielämän parissa, joten siitä pääsee nopeasti yli ja ympäri. Keskeisessä osassa on Hesterin tärkeintä kollegaa ja poliisikumppania esittävä Michael Shannon, joka on itselleni tutuin Revolutionary Road ja Man of Steel-elokuvista. Steve Carellin osallisuus tässä leffassa tuli minulle täysin yllätyksenä, mutta hänen överimpi hahmonsa oli ihan hauska lisä ja toi kontrastia edustaessaan värikkäämpää maailmankuvaa konservatiivisemmassa kaupungissa.

Love is love on suuresti liikuttava elokuva tosielämän pohjalta, joka muistuttaa vähemmistöedustajien kamppailusta heteronormien mukaan laaditussa maailmassa. Vaikka nämä asiat onkin jo saatu ajettua läpi ja nykyään kyseisessä osavaltiossa on mahdollista ihan samaa sukupuolta olevien avioliittokin (vuodesta 2013), on asioissa vielä paljon edettävää.