TV Poiminta: Pride

Keskiviikko 28.6. (=TÄNÄÄN)

Yle Teema, klo 22.00

Ohjaaja: Matthew Warchus
Käsikirjoitus: Stephen Beresford
Musiikki: Christopher Nightingale
Pääosissa: Ben Schnetzer, Bill Nighy, Imelda Staunton, Andrew Scott, Dominic West, Paddy Condisine, George MacKay, Joe Gilgun, Faye Marsay, Jessica Gunning & Lisa Palfrey
Kesto: 2h
Ikäraja:7

"Tositapahtumiin pohjaava Pride kertoo monissa muissa brittikomedioissakin taustalla pyörineestä kaivostyöläisten vuoden mittaisesta lakosta Thatcherin hallinnon päätöksiä vastaan vuonna 1984-85. Se valoittaa suurelle yleisölle tuntemattomampaa sivujuonta, jossa kaivostyöläiset saivat tukea yllättävältä taholta. Nuori ja innovatiivinen Mark Ashton on pienen, mutta sitäkin aktiivisemman homojen oikeuksia ajavan järjestön johtohahmo Lontoon päässä. Mark näkee kaivostyöläisten epätoivoisessa taistelussa samanlaista vääryyttä ja kohtelua, jota on itsekin saanut osakseen kuuluessaan vähemmistöryhmään ja haluaa osoittaa tukensa. Tästä saa alkunsa LGSM (Lesbians and Gays Support the Miners), jonka tarkoituksena on kerätä varoja tukeakseen kaivostyöläisten lakkoa. Tuen kerääminen sujuu paremmin kuin odotetusti, mutta ongelmaksi muodostuu avun vastaanottaminen, sillä kaikki eivät ole valmiita ottamaan apua vastaan "tuollaisilta". Homoryhmän viimein löydettyä erään pienen walesilaisen kaivoskaupungin, joka huolii heidän taloudellisen tukensa, haluavat he keräysvarojensa lisäksi osoittaa tukensa myös vierailulla. 

Pridessa hienointa on sen mieltä lämmittävä tarina, joka osoittaa hyvin, kuinka totuus on tarua ihmeellisempää. Tietenkin elokuvan vaativan dramatiikan takia on asioita väritetty ja käänteiden kohdalla menty kovempaa vauhtia, mutta mikään ei tunnu ollenkaan teennäiseltä. Sama toistuu elokuvan räiskyvässä huumorissakin: kun alkuasetelma on jo valmiiksi hupaisa, tilannekomiikkaa syntyy ihan luonnostaan ja hulluimmatkin tilanteet istuvat elokuvaan luontevasti. A-luokan brittikomedian piirteet tulevat esiin myös oivallisessa hahmokaartissa, jossa useampi pääsee kertomaan henkilökohtaista tarinaansa ja olemaan yhtä lailla merkittävä kuin päähenkilö.

Pride on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Jos tähtiä jakelisin tässä blogissa, niin kokonaiset viisi tulisi tälle." (koko juttu täällä)

KATSOKAA. Tulee olemaan areenassa katsottavissa 14 päivää, linkki tässä 

Niin ja oikein hyvää Pride-viikkoa kaikille! 


 

Love is Love

Ohjaaja: Peter Sollett
Käsikirjoitus: Ron Nyswaner, pohjaa Cynthia Waden dokumenttiin
Musiikki: Hans Zimmer & Johnny Marr
Pääosissa: Julianne Moore, Ellen Page, Michael Shannon, Steve Carell, Luke Grimes, Josh Charles, Mary Birdsong, Kelly Deadmon, Gabriel Luna & Anthony DeSando
Ikäraja: 12
Kesto: 1h 43min

Love is love (alkuperäiseltä nimeltään Freeheld) elokuvan pohjana on Cynthia Waden lyhytdokumentti, jossa esitetään koskettava tarina todellisesta elämästä. Laurel Hester (Julianne Moore) on neljissäkymmenissään touhottava urakeskeinen nainen, joka toimii Ocean Countyn poliisivoimissa arvostettuna työyhteisön jäsenenä. Yksityisen elämänsä hän pitää visusti salassa, sillä jo pelkkä naiseus on ollut ylitettävä este urallisesti ajatellen, saatika sitten jos kollegoille selviäisi hänen pitävän samasta sukupuolesta. Hän tapaa reippaasti itseään nuoremman Stacie Andreen (Ellen Page), jonka kanssa he myöhemmin rekisteröivät parisuhteensa ja muuttavat Hesterin omistamaan taloon. Suurinpiirtein viisi vuotta pariskunnan tapaamisesta vuonna 2005, Hester saa diagnoosin pitkälle levinneestä keuhkosyövästä. Ennuste on todella huono, joten Hester alkaa valmistelemaan tulevia asioita Stacietä ajatellen. Hän yrittää saada leskeneläkkeensä myönnetyksi Stacielle oman kuolemansa jälkeen, jotta tämä voisi edelleen asua heidän yhteisessä kodissaan. Tästä lähtee liikkeelle taistelu tasa-arvon puolesta, sillä kunnanvaltuutetut eivät tahdo antaa asiassa myönnytyksiä, vaikka heillä valtuudet siihen olisi.

Love is loven katsomisesta on jo tovi vierähtänyt, mutta katsoin sen samana päivänä toisen nyyhkyleffan, Kerro minulle jotain hyvää, kanssa (josta uskoakseni rustaan vielä kyllä oman lukunsa). Tämä oli heti aiheensa puolesta sellainen leffa, että aivan pakko nähdä ja pelkkä synopsiskin jo onnistui koskettamaan. Ensi-ilta oli alunperin jo Pride-viikolla eli ihan heinäkuun alussa ja meinasi jo kadota yhden esitysviikon jälkeen, koska oli jostain kummasta siltikin pienen yleisön kuva. Se sai kuitenkin armonaikaa lisäviikolla, joten ehdin vielä katsomaan. Ennakkoon ajattelin jälkimmäisen elokuvan olevan sitten se himpun verran parempi ja jossa nenäliinoja kuluu sitten miljoona. Siinä kävi kuitenkin niin, että Love is love liikutti jopa pikkiriikkisen enemmän kuin Kerro minulle jotain hyvää.

  
Love is lovesta en ollut tajunnut ennakkoon sen oikeustaistelua kattavaa puolta, joka oli itselleni se kovin liikutuksen aiheuttaja, toki yleisen vähemmistöteeman ja syöpäsairauden ohella. Olen huomannut, että vääryksiä vastaan taisto on ehkä se yksi pahimpia tearjerkereitä itselleni elokuvissa, varsinkin tosielämään pohjaavat. Tämä kävi ilmi verrattaessa siihen maratonin toiseen kuvaan Kerro minulle jotain hyvää, joka ei aivan samaa litramäärä saanut itsestäni puristettua, vaikka ei kyllä sekään koskettavuudessaan jätä kylmäksi, ei todellakaan. Molemmille leffoille antaisin tähdissä sen vähintään vahvat neljä, enkä tajua miksi varsinkaan tätä ei olla sankoin joukoin tultu katsomaan. Ajankohta toki on hankala ja pienemmän yleisön elokuvalle varsin epäsuotuisa, mutta vaikka aihe onkin jo "vanhentunut", on tästäkin hyvä ja tärkeä muistuttaa.

Jälleen vakavaa sairautta ilmiinnyttävä Julianne Moore on jälleen myös häikäisevä (tosin voiko vähempääkään odottaa). Ei ole myöskään ensimmäinen kerta Moorelle esittää naista parisuhteessa toisen naisen kanssa (Kids All All Right). Vastaparina lähes yhtä kova Ellen Page, joka näyttelee yhtä kovalla otteella ja uskottavasti Hesterin nuorempaa puoliskoa. Näyttelijöiden keskinäinen kemia ei ole ylitsevuotavaa, mutta molempien taidot ja selvä halu kertoa tätä tarinaa kompensoivat huomattavasti parisuhteen esittämistä. Ikäero tuntuu alkuun hassulta, mutta asiaa kommentoidaan hyvin elokuvassakin ja sen pohja on kuitenkin tosielämän parissa, joten siitä pääsee nopeasti yli ja ympäri. Keskeisessä osassa on Hesterin tärkeintä kollegaa ja poliisikumppania esittävä Michael Shannon, joka on itselleni tutuin Revolutionary Road ja Man of Steel-elokuvista. Steve Carellin osallisuus tässä leffassa tuli minulle täysin yllätyksenä, mutta hänen överimpi hahmonsa oli ihan hauska lisä ja toi kontrastia edustaessaan värikkäämpää maailmankuvaa konservatiivisemmassa kaupungissa.

Love is love on suuresti liikuttava elokuva tosielämän pohjalta, joka muistuttaa vähemmistöedustajien kamppailusta heteronormien mukaan laaditussa maailmassa. Vaikka nämä asiat onkin jo saatu ajettua läpi ja nykyään kyseisessä osavaltiossa on mahdollista ihan samaa sukupuolta olevien avioliittokin (vuodesta 2013), on asioissa vielä paljon edettävää.