Metsästäjä ja talvinen taistelu

Ohjaaja: Cedric Nicolas-Troyan
Musiikki: James Newton Howard
Pääosissa: Chris Hemsworth, Charlize Theron, Emily Blunt, Jessica Chastain, Sam Claflin, Nick Frost, Rob Brydon, Alexandra Roach, Sheridan Smith, Colin Morgan & Sope Dirisu
Kesto: 1h 54min
Ikäraja: 12 

Metsästäjä ja talvinen seikkailu on jatko-osa sekä esiosa vuoden 2012 elokuvalle Lumikki ja metsästäjä. Ajassa kauan ennen Lumikin valtakautta Ravenna (Theron) keräsi voimillaan hallintomaita taskuunsa. Ravennan pikkusiskon Freyan (Blunt) piilevät taikavoimat eivät olleet vielä tulleet esiin, eikä Freya uskonut edes saavuttavansa samaa kuin voimakas isosiskonsa. Langettuaan rakkauteen, Freya tulee kokeneeksi suuren menetyksen, jolloin hänen jäiset kykynsä heräävät. Koska rakkaus petti Freyan, ei hän usko enää sen todelliseen olemassaoloon, vaan tekee Elsat ja muuttaa kauas omaan jäälinnaansa. Lisäksi hän (omasta mielestään) pelastaa nuoria lapsia vanhemmiltaan, joista kasvattaa itselleen armeijallisen sotureita. Yksi näistä sotureista on tuttu metsästäjämme Eric (Hemsworth). Ajassa, jolloin Ravenna on jo kukistettu, piinaa tämän peili kuninkaallista hovia ja etenkin sen kuningatarta, Lumikkia. Freyan kuultuaan siskonsa vallan suurimman lähteen olevan vailla omistajaa, haluaa hän sen itselleen ja määrää armeijansa hankkimaan sen hinnalla millä hyvänsä.

Lumikki ja metsästäjä osoittautui aikanaan oikein hyväksi elokuvaksi, osittain vastoin ennakko-odotuksia. Kuva oli komeaa, juoni eteenpäin pyrkivää ja fiilis pysyi myös tunnollisesti menossa mukana. Seikkailua ja satumaisia piirteitä oli annosteltu oikein ja kaarti oli mahtava, jopa Stewart ihan siedettävä. Metsästäjän ja talvisen taistelun kohdalla ei vain voinut odottaa lähellekään samaa, sillä ylipäätänsä elokuvan jatko-osalle ja sen tarpeellisuudelle ei näkynyt selkeää syytä. Lähestyin tätä erittäin tyhjäpäisesti, jotta saatoin ammentaa kokemuksesta edes hiukkasen viihdettä. Ilman näinkin mehevää näyttelijäkaartia, en olisi välttämättä mennyt edes elokuvaa katsomaan. Eikä se odotuksiaan kummoisempi elokuva ollutkaan. 

Metsästäjän juoni on semmoinen erittäin peruspalikoista koostuva, mutta ei sisällä kovin jämerää punaista lankaa tekemään siitä tarpeeksi ytimekästä. Ensimmäisestä osasta eroten, tämä ei puhaltele samalla vimmalla uudempia tuulia satukirjan sivuille. Särmää koitetaan havitella antamalla naishahmoille, kuten Warriorille, yhtä kovanaamaiset otteet kuin tavanomaisesti on miestähdille siunattu. Tämä sinänsä on hyvä asia, mutta menee hukkaan muuten sisältöä janoavassa leffassa. Toinen yritelmä on komediaa tarjoilevat rääväsuiset kääpiöhahmot, jotka ei ole mitään verrattuna ensimmäisen elokuvan poppooseen. Kyllä ne naurut irroittaa, mutta enemmänkin siksi, että ei ole muutakaan perin naurettavaa. Visuaalisestikaan elokuva ei ylety samanlaisiin ulottuvuuksiin kuin aiempi elokuva. On se ihan kivannäköinen, mutta jää valitettavan tusinatavaraksi. Puvustus kaikesta poiketen oli mykistävän upea, niinkin upea, että näkisin sen jopa Oscar-tasolla asti.

Näyttelijävalinnat ovat hienoin asia tässä elokuvassa. Kun kuulin Bluntin ja Chastainin liittyvän mukaan joukkoon, olin erittäin innoissani. Siis miten on saatu kolme Oscar-tason (lasken Bluntinkin mukaan, koska hänen olisi kuulunut saada ehdokkuus Sicariosta) näyttelijätärtä mukaan tämmöiseen? Kukaan heistä ei tuota pettymystä ja elokuvan pieni valovoima johtuu nimenomaan näistä kovista tekijöistä. Kirkkaimman suorituksen tekee myös ensimmäisen elokuvan valokeilan varastanut Charlize Theron. Hänen Ravenna on vain niin hyytävä ja tämän päästyä vielä astetta häijymmäksi, on se vaan niin makoisaa katseltavaa. Paremman Hemswortin mukana olo on tietysti erittäin nannaa, vaikka olisi nyt voitu vähän enemmän mässäillä Metsästäjän komealla varrella.  

Metsästäjä ja talvinen taistelu ei ole mikään erikoisempi tapaus ja jää kauas Lumikki ja metsästäjä-elokuvan loistosta.

Mad Max: Fury Road

Ohjaaja: George Miller
Käsikirjoitus: Nick Lathouris, Brendan McCarthy & George Miller
Musiikki: Junkie XL
Pääosissa: Tom Hardy, Charlize Theron, Nicholas Hoult, Rosie Huntingon-Whiteley, Zöe Kravitz, Hugh Keays-Byrne, Riley Keough, Abbey Lee Kershaw &  Courtney Eaton
Kesto: 2h 1min
Ikäraja: 16

Aikaisempien Mad Max-klassikoiden tapaan elämme ydinsodan jälkeisessä maailmassa, jossa maisemat ovat pääasiassa karua erämaata ja ihmiset sitäkin karumpia. Max Rockatansky (Hardy) on juro ja hiljainen kaveri, jota vainoaa omat menneisyyden haamut. Yksinäiselle kulkurille sattuu vastaan huonompi päivä, kun hän jää Immortan Joe (Keays-Byrne) nimisen ison jehun ja tätä jumaloivan kultin vangiksi. Immortan Joen sotapäällikkö Furiosa (Theron) puolestaan on lähdössä huristelemaan sotarekallaan hakemaan polttoainetta, mistäpä muualta kuin Bensakaupungista. Vasta Furiosan lähdön jälkeen Immortan Joe huomaa, että häneltä on viety jotain arvokasta ja tästä raivostuneena hän lähettää aivopestyt "sotapoikansa" Furiosan perään. Max joutuu tahtomattamaan mukaan tälle ajoreissulle. 

Mad Max: Fury Road ei ole varsinaisesti suora jatko-osa George Millerin vanhalle kolmikolle, vaan enemmänkin reboot-elokuva. Sama maailma ja lähes sama Max, mutta ihan oma juonensa. Aikaisempien elokuvien näkeminen ei ole mitenkään välttämätöntä, mutta jos siihen ryhtyy, ne kannattaa katsoa ennen tämän elokuvan näkemistä, sillä uusi Mad Max on niihin nähden vain niin ylivoimainen, joten väkisinkin se voi latistaa vanhojen kuvien maistuvuutta. Itse onnistuin katsomaan vanhan kolmikon juuri parahiksi ennen Fury Roadin ensi-iltaa ja niistäkin tein oman ruodintani.

Fury Roadin ympärillä pyöri tosiaan kohina jo ennen ensi-iltaa, kun malttamaton fanikunta yritti pysyä vielä housuissaan ja asiaa ei helpottanut, kun kriitikotkin suitsuttivat kilvan uutta elokuvaa. On erittäin harvinaista lukea niin yksimielistä ylistystä yhdestä ja samasta elokuvasta. Vielä harvinaisempaa on, että tavalliset tallaajat ja arvostelijat ovat täysin samaa mieltä keskenään, mikä osoittautui ensi-illan jälkeen todeksi. Omat odotukset olivat korkealla jo elokuvaan mennessä, enkä katsonut aiheelliseksi vääntää hypetysnappia yhtään sen pienemmälle. Fury Road vastasi korkeisiin odotuksiin yhtä kovaa ja korkealta.

Fury Road on omassa post-apokalyptisessa toimintagenressään tehnyt jo elokuvahistoriaa ja noussut kirkkaasti pitämään ykkösijaa. Tämä on niitä elokuvia, joita muistellaan sitten parinkymmenen vuoden kuluttua ja vielä sen jälkeenkin. On käsittämätöntä, miten kaikkien näiden vuosien jälkeen jo 70-vuoden ikään ehtinyt George Miller onnistuu häikäisemään näinkin kirkkaasti ja melkein luomaan jotain täysin ennennäkemätöntä, vaikka se on rakentunutkin hänen ikivanhojen luomustensa siemenistä. Sen verran puulla päähän lyöty oli tämäkin katselija, että sai kyllä hetken hengähtää ennen kuin penkistä pystyi nousemaan. 

Elokuvan alku on jo sellaista hengästyttävää tykitystä, että siinä jäi popparit auttamatta toiselle sijalle. En muista milloin viimeksi olisi noin ryminällä elokuva temmannut mukaansa, eikä todellakaan millekään 3D-kikkailulle ollut tarvetta, tuntui ihan tarpeeksi olevansa mukana juoksussa. Kamera vie ja komeasti viekin, niinkin komeasti, että uskaltaisin povata Akatemiankin huomioivan tämän ensi vuonna (muussa tapauksessa sokeita ovat). On toki muitakin osioita, joista Fury Road voisi ehdokkuuksia kahmia, en näe ollenkaan mahdottomana. Erikoistehosteita ei ole käytetty liian kanssa, vaan kaikki mahdollinen on toteutettu peltiä venyttäen ja stuttien avustuksella. Tämä autenttisuus on varmasti myös yksi syy, miksi ne (tavallisesti ei kovin suuresti vetoavat) takaa-ajo kohtaukset, tuntuvatkin nyt tarpeeksi aidolta. 

Hardyn Max on kokonaisuudessaan onnistunut päivitys. Aikaisempien osien kohdalla olen kipuillut Gibsonin Maxin etäisyyden kanssa, se yhteyden saaminen kun ei ole onnistunut, kuin muiden hahmojen kautta ja oikein pinnistäen ja ponnistaen. Hardyllä on lähes tulkoon sama ominaisuus, kuin Ryan Goslingilla Drive elokuvassa: hän osaa jotenkin kummassa viestiä muuten kuin pelkästään sanoin. Theronin Furiosa on päheä hahmo ja voisi ajatella jopa, että jakaa päähenkilöpaikan Maxin kanssa, koska molemmilla on yhtä lailla ruutuaikaa ja molempien tarina on yhtä tärkeä. Näyttelijöiden nimetkin pomsahtavat yhtä aikaa ruudulle elokuvan alussa. Sivuroolista täytyy nostaa esiin Nicholas Houltin sotapoika Nux, jonka olalle lankeaa hahmokunnan pisin kehityskaari. Huomatkaa myös itse Immortan Joe eli Hugh Keays-Byrne, joka esitti merkittävää roolia jo ensimmäisessä Mad Max-elokuvassa.

Mad Max: Fury Road on tuleva kulttielokuva, oman genrensä legenda, joka kannattaa katsoa jo nyt.

Virallisen trailerin sijaan (jossa näytetään mielestäni liikaa) fanipohjainen versio oikeasta soundtrackistä poikkeavalla, mutta joskin osuvalla biisillä:

Prometheus

Ohjaaja: Ridley Scott

Käsikirjoitus: Jon Spaihts & Damon Lindelof

Musiikki: Marc Streitenfeld

Pääosissa: Noomi Rapace, Michael Fassbender, Guy Pearce, Charlize Theron, Idris Elba, Logan Marshall-Green, Rafe Spall & Sean Harris

Kesto: 2h 4min

Ikäraja: 16

Arkeologit Elizabeth Shaw (Noomi Rapace) ja Charlie Holloway (Logan Marshall-Green) ovat tutkineet muinaisten kulttuurien kalliomaalausten yhteneväisyyksiä ja paikantaneet niistä saman kuvion. Islannissa he tekevät merkittävän löydön aikaisempia vanhemmista kuvista, joista löytyy myös sama kuvio. Kuvio on kartta, joka heidän uskomuksensa mukaan johdattaa ihmiskunnan synnyn alkulähteille. Weyland-yhtiö rahoittaa tutkimusmatkan Prometheus-nimisellä aluksella, jossa tiimin ihmisjäsenet ovat kahden vuoden kestävän matkan ajan hyperunessa. Tiimin jäseniä valvoo androidi David (Michael Fassbender). Arkeologipariskunnan lisäksi mukana on eri alojen erikoisosaajia, merkittävimmissä rooleissa aluksen kapteeni Janek (Idris Elba) ja Weyland-yhtiön työntekijä Meredith Vickers (Charlize Theron). Aluksen miehistö herätetään hyperunesta hieman ennen määränpäähän saapumistaan ja itse Peter Weyland (Guy Pearce) kertoo hologrammi nauhoitteessa heille tarkemmin, mitä he oikein ovat tulleet tutkimaan. Tästä alkaa tutkimusmatka tuttuun sekä tuntemattomaan, jonka jälkeen he ehkä olisivat toivoneet vain pysyneensä kotona.

Prometheusta on verhonnut salaperäisyyksien verho, joka on ollut kieltämättä onnistunut mainoskikka, sillä trailerit jättivät minut ainakin vain kysymysten ja oman vilkkaan mielikuvituksen valtaan. Erityisesti kysymys, onko tämä nyt Alienin esiosa vai ei, on vellonnut edestakaisin kun tekijät ovat vain hämmentäneet asiaa (tarkoituksella) entisestään. Nyt se on selkeää, että kyllä se sitä juurikin on, mutta Prometheus on samalla myös hyvin itsenäinen teos ja sen juonikuviot ovat paljon laajemmat. Prometheus ei siis tosiaankaan keskity olemaan vain lisäjatke Alienille, vaan olemaan oma elokuvansa, joka toimii tasaveroisena parina Alien-elokuville. 

Prometheus alkaa kovin vahvasti ja nostattaa melkein liian kovat odotukset vahvalla alullaan. Lisäksi se arvoituksellisuus, joka toimi loistavasti kiinnostuksen herättäjänä, toimii loppuvaiheessa elokuvaa vastaan kun siitä ei tulekaan niin suurta jännitysnäytelmää, mitä oli uskaltanut odottaa. Prometheus päihittää kyllä Alienin jatko-osa tekeleet ainakin kolmannesta osasta eteenpäin, mutta erityisesti ensimmäisen elokuvan tunnelmaan se ei vaan pääse millään. En osaa määrittää mikä siinä on, pitäisi katsoa se ensimmäinen muistin virkistyksenä, mutta ainakin se kurkkua kuristava klaustrofobinen tunnelma jää tästä uupumaan. 

Henkilökaarti taasen oli oikein mieluisa. "Uusi Ripley" eli Noomi Rapacen Elizabeth Shaw kerää sympatiaa lapsekkaan uskonsa takia, mutta ei ole missään nimessä mikään avuton tapaus. Parisuhteen toinen osapuoli Charlie ei saa niin paljon ruutuaikaa, mutta on Logan Marshall-Greenin (joka on Tom Hardyn kadonnut kaksoisveli) tulkitsemana ihan symppis tapaus. Toinen vahva naishahmo on Vickers, ihana Charlize Theron, jonka motiivit ovat oma mysteerinsä. Mielenkiintoisimman roolin tekee ehdottomasti Fassbender, joka on saanut loistavan tilaisuuden esittää muutakuin tavallista ihmistä. Androidi David:n toimintaa on vähintään jännä tarkastella ja miettiä mihin tämän "sieluton" olento nojaa päätöksensä. David myös herättää ihmisten toimintaa kyseenalaistavia kysymyksiä ja tuntuu välillä niin loogiselta, että kylmää. Muut kohdattavat olennot ovat taidolla suunniteltuja ja ne näyttävät hyvin aidoilta. Alien-elokuvien visuaalisesta ilmeestä kuulu taiteilija H.R.Giger loistaa tässäkin ja esimerkiksi vieraan planeetan seinämaalaus on hänen tekemänsä. 

Prometheus sopii scifi-kauhun ja Alien-elokuvien ystäville. Heikkohermoisille ei missään tapauksessa.

P.S. Bongasitko Game of Thrones näyttelijän?

 

kuva1, kuva2, kuva3, kuva4

Lumikki ja metsästäjä

Ohjaaja: Rupert Sanders

Musiikki: James Newton Howard

Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Bob Hoskins, Ian McShane, Ray Winstone, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Nick Frost & Brian Gleeson

Kesto: 2h 7min

Ikäraja: 12

Lumikki ja metsästäjä noudattelee ihan alkuun perinteisen sadun uomia, mutta tekee sitten oman juonikuvionsa nostamalla metsästäjän entistä merkittävämpään rooliin. Prologissa esitellään komein kuvin lapseton kuningatar, joka kylmänä sydäntalvena löytää punaisen ruusun kukkimasta uhmaten kylmää. Kuningatar pistää sormensa ruusun piikkiin ja kolme veripisaraa putoaa valkealle lumelle. Sinä maagisena hetkenä hän esittää hartaimman toiveensa lapsesta, jonka huulet olivat punaiset kuin veri, iho valkea kuin lumi, hiukset yhtä mustat kuin korpin höyhenpeite ja mieleltään yhtä periksi antamaton kuin tuo kylmyyttä uhmaava ruusu. Kuningatar saa kuin saakin kauneimmain tyttölapsen, mutta kuolee itse Lumikin ollessa vielä nuori. Kuningas suree vaimoaan, mutta tulee löytäneeksi uuden rakkauden sotaretkellään. Kuvankaunis Ravenna (Charlize Theron) vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta ja päästyään Kuningattareksi, hän ei aikaile uuden miehensä lahtaamista. Lumikin hän telkeää tyrmäänsä vuosiksi. Ravennalla on hallussaan suuret taikavoimat ja lapsuudestaan asti seurannut kostonhimo on kovettanut hänet ja jäljellä on vain julma sekä häikäilemätön nainen. Ravenna on oppinut jo varhain, että kauneutensa avulla hän saa mitä haluaa, joten hänen on varmistettava olevansa se kaikista kaunein, aina. Sitten koittaa se päivä, kun Lumikki (Kristen Stewart) saavuttaa aikuisiän ja Ravenna ei olekaan enää kaunein ja hänen voimansa alkavat ehtyä. Kun hän saa tämän selville, määrää hän Lumikin tuotavan oitis hänen luokseen viedäkseen tämän sydämen. Lumikin onnistuttua pakenemaan aina Synkkään metsään asti, jossa Ravenna on voimaton, lähetetään metsästäjä (Chris Hemsworth) tämän perään. Metsästäjä ei vapaaehtoisesti suostuisi ihmisjahtiin, mutta Ravenna on luvannut hänelle herättävänsä tämän kuolleen vaimon haudan takaa. Saatuaan Lumikin kiinni, tulee metsästäjä järkiinsä ja kääntää kelkkansa. Hänestä tulee Lumikin suojelija, joka haluaa auttaa tätä suunnitelmassa surmata Ravenna ja antaa kruunu sille kelle se kuuluu. Ravennaa avustaa hänen niljake veljensä ja synkkä armeija. Lumikin puolelle asettuu 8 kääpiötä ja toivottavasti miehet, jotka ennen palvelivat hänen isäänsä.

Lumikkia ja metsästäjää katsomaan mennessäni en toivonut liikoja, koska olin melkein varma, että tämä tulee kompastumaan liikaan yritykseen olla jotain suurta ja eeppistä. Olikohan mennyt kymmentäkään minuuttia, kun olin jo myyty. Tämä oli hyvä, tosi hyvä, juuri sellainen elokuva, josta minä tykkään. Pidemmälle edetessä tykästyin vain enemmän ja viimeistään kääpiöiden suojapaikassa kun satumaiset piirteet päästetään valloilleen olin häkellyksissäni. Elokuvan kestokaan ei tuntunut allekirjoittaneella missään ja pikemminkin oli hienoa, että päähahmoille annetiin syventymisvaraa kunnolla. Viimeiseen taistoon marssittaessa sain kauan kaipaamani kylmät väreet selkään, kiitos siitä. Visuaalinen puoli on henkeäsalpaava aina Ravennan synkistä saleista kauniisiin metsämaisemiin. Kokonaisuutta tukee täydellisesti istuva musiikki. 

Charlize Theron on uskomaton niin kauneudessaan kuin karismassaan. Ravennan hahmoon on käsikirjoitettu muutakin kuin "No, se nyt on vain paha" ja Theron loistaa tässä kaikista valovoimaisemmin. Metsästäjän hahmo, joka koki suurimman laajennuksen, on erittäin hieno tapaus myöskin. Hemsworth tuo pöytään lihasmassansa lisäksi leikkisiä piirteitä. Sitten on tämä Stewart, johon en uskaltanut pistää yhtään mitään odotuksia. Ennen kaikkea on hienointa, että jos hänen on oltava tässä elokuvassa, on hän pääroolissa, jolloin hän voi melkein vain olla ja muut hahmot, jolla tulee olla enemmän sitä karismaa voivat viedät juttua eteenpäin. Kristen oli jopa ihan tyydyttävä, koska pelkäsin pahinta. Silmissä oli jopa elonpoikaista ja se suu ei ollut koko ajan auki, hyvä hyvä. Parhaimmillaan hän oli toiminnassa ja silloin kun piti oikeasti ilmaista jotain eli esimerkiksi korottaa ääntään. Eli Kristenille lisää elokuvia, missä hän voi esittää vihaista ja vielä karskimpaa hahmoa, EI eteerisiä neitoja. Kyllä se siitä. 

Kääpiöt olivat riemuisa yllätys kun siellä vipelsi tuttuakin tutumpia naamoja: Ian McShane (POTC 4:n mustaparta), Ray Winstone (Beowulfin olemus), Nick Frost (Pegg:n aisapari), Eddie Marsan (Uusimpien Holmesien poliisi Lestrade) ja ne neljä muuta. Yritin kokoajan bongailla kikkoja, millä herrat on saatu niin kääpiön kokoisiksi, sillä onhan Hemsworth parimetrinen, mutta kuitenkin. Yhdessä kohtauksessa oli kyllä selkeä, että Eddie Marsan oli istuma-asennossa näyttääkseen yhtä lyhyeltä Toby Jones:n kanssa, mutta välillä illuusio oli niin autenttista ettei ole tosi. Maskeeraus oli todella kivannäköinen ja hauska etenkin Winstonen ja Frostin kohdalla, enkä voi välttyä miettimästä erästä myöhemmin tänä vuonna tulevaa elokuvaa...

Lumikki ja metsästäjä on eeppinen satu, johon on ihana upota mukaan