Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ohjaaja: Tim Burton
Käsikirjoitus: Jane Goldman, pohjaa Ransom Riggsin samannimiseen kirjaan
Musiikki: Mike Higham & Matthew Margeson
Pääosissa: Eva Green, Asa Butterfield, Terence Stamp, Judi Dench, Samuel L. Jackson, Allison Janney, Rupert Everett, Chris O'Dowd, Kim Dickens, Ella Purnell, Finlay McMillan, Lauren McCrostie, Cameron King, Pixie Davies, Georgia Pemberton, Milo Parker, Raffiella Chapman, Hayden Keeler-Stone, Joseph & Thomas Odwell
Kesto: 2h 8min
Ikäraja: 12

Jake (Butterfield) on teini-ikäinen poika, joka asustaa vanhempiensa kanssa Floridassa ja on jäänyt hieman ulkopuolelle ikäryhmänsä sosiaalisista piireistä. Jake on läheinen isoisänsä (Stamp) kanssa, joka on jo pojan lapsuudesta asti täyttänyt tämän päätä mitä ihmeellisemmillä tarinoilla menneisyydestään. Nämä kertomukset liittyvät kaikki mystisen neiti Peregrinen hallinnoimaan lastenkotiin, jonka asukit ovat kaikki jollain tapaa erikoisia. Hän puhuu myös hirviöistä, joita vastaan taisteli näihin aikoihin. Jaken vanhemmat ovat selittäneet pojalleen vaarin kertomusten olevan pitkälti vahvasti väriteltyä todellisuutta tai suoraa mielikuvistusta ja esimerkiksi nämä hirviöt kuvastavat vain sodassa koettuja kauhuja. Kun isoisä menehtyy äkillisesti Jaken todistaessa tapahtumaan liittyviä outouksia omin silmin, herättää se pienen uskon kummallisuuksiin. Vanhemmat taas vievät poikansa tapaamaan terapeuttia, joka monen käynnin jälkeen toteaakin, että Jakelle tekisi hyvää matkustaa Walesiin, juuri niihin tapahtumapaikkoihin ja lastenkodille, josta hänen vaarinsa aina puhui. Matka avartaa Jaken maailmaa paljon enemmän, kuin hän osasi koskaan odottaa.

Tämä alkaa olla jo huvittavaa itseni toistoa, kun muistan juuri edellisen Liisa ihmemaassa-jatko-osan kanssa kerranneeni, miten alan olla jo jopa tympääntynyt näihin "burtonmaisiin" elokuviin. Liisa-jatkiksessahan Burton ei enää ohjannut, vaan oli tuotantopuolella, mutta tässä Peregrinessä hän on jälleen ohjaajan puikoissa. Huvittavaa on siis se, että sitä edellistäkin lähdin katsomaan vain puolison seuraksi ja itseänihän ei niin kiinnosta ja kappas vaan, sehän olikin sitten ihan kelpo. No arvaatka kävikö tämän kanssa ihan samalla tavalla? Tai jopa vähän eri tavalla, sillä vallan viehätyin tästä elokuvasta. Alan uskoa, että en ole tosiaankaan kyllästynyt burtonmaisuuksiin, kun kerta kerran jälkeen ne todistavat ennakkoasenteeni vääräksi. Jos seuraavan menisi sitten ihan suosiolla katsomaan ilman mitään ininää...

Burton-elokuvien varsinaiselle faneille Neiti Peregrine on varmasti ihan taattua tavaraa, vaikka ei nyt kirkkain tähti liudassa olisikaan. Täytyy kyllä sanoa näin kirjaa alkuunkaan tuntematta, että traileri johti itseäni täysin harhaan ja ehkä se oli osasyy nuivaan ennakkoasenteeseen. En tajunnut ollenkaan, että tässä on niinkin vahvasti ns. oikea maailma ja muutakin kuin vain Peregrinen satumainen puutarha ja joku monsu. Tykkäsin varsinkin elokuvan alkupuoliskosta, josta tuli kaikessa hyvässä camp-hengessä mieleen juuri joku Big Eyes-maailma tms., hieman jopa sarja Stranger things. Kaiken tämän normaalimman Floridan ja harmaan Walesin jälkeen värikylläinen ja mielikuvituksekas osuus on paljon helpompi ottaa vastaan (ja jopa vähän ihastua siihen maagisuuteen!). Tätä katsoessa on kyllä hyvä olla sisäisesti hieman lapsenmielinen, jotta viehättävyys on taattu. 

Suhtautumiseni Burtonin synkkiin elementteihin on ollut myös vähän kahtiajakoinen, sillä osassa vallan jumaloin niitä (Sleepy Hollow, Sweeney Todd), mutta joskus osa menee liian oudoksi minulle, varmaankin silloin jos mitään muuta tarttumapintaa ei ole tarjolla. Tässä yllättäen pidinkin synkemmistä puolista ja melkein olisi voinut olla vielä vähän raadollisempaakin. Tosin olin vähän voi ei-asenteella liikenteessä sen ensimmäisen stop-motion kohdan suhteen (enempää spoilaamatta), mutta kun sen tarkoitus viimein myöhemmin selviää, niin olen sinut asian kanssa. Ikärajaan suosittelen kyllä suhtautumaan tosissaan, vaikka aikuiselle onkin vähän lällyä. Elokuvan musta huumori pääsi myös yllättämään ja varsinkin loppukohtauksissa on sellaista sopivan absurdia ja överiä menoa, että pisti kyllä naurattamaan. Tietokonetehosteet oli kyllä taasen kamalan epäluonnollisia, mutta onneksi paljon asioita on oikeasti lavastettu. Muutoin visualisuus, joka onkin ohjaajan varma valtti, toimii tässäkin.

Asa Butterfield on ihan kelpo, mutta hieman mietin, miksi hän saa näin "hyviä rooleja", koska vaikuttaa esittävän samaa hahmoa elokuvasta toiseen. Eva Green taas tarjoaa vahvan suorituksen ja puskee stailauksen läpi vielä oman henkäyksensä Peregrinen voimakkaaseen ja säntilliseen hahmoon. Samuel L. Jackson (jolta ei luojan kiitos ole näytetty parhaita paloja jo trailerissa) pääsee pitämään kunnolla hauskaa oman pahis-hahmonsa kanssa. Judi Dench (en tiennyt, että on edes mukana) menee ihan haaskuuseen, joten en ymmärrä, miksi rooliin on otettu noin suuri kyky. Lapsissa on kosolti uusia naamoja, joista moni vaikuttaa lupaavalta ja myös hyvällä tavalla erikoiselta jo omana itsenään. 

Burtonin uusin elokuva Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille onkin yllättävän viehättävä, ajoittain synkkä ja jopa ällöttävä, mutta juurikin yhtä eriskummallinen kuin hahmonsa. Lopussa ihanan Florence and the Machinen kappale "Wish That You Were Here".

Big Eyes

Ohjaaja: Tim Burton
Käsikirjoitus: Scott Alexander & Larry Karaszewski
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Amy Adams, Christoph Waltz, Danny Huston, Krysten Ritter, Jason Schwartzman, Terence Stamp & Jon Polito
Kesto: 1h 46min
Ikäraja: 12

Big Eyes kertoo taidemaalari Margaret Keanestä, jonka teosten tunnuspiirteenä olivat niissä esiintyvien hahmojen huomattavan suuret silmät. Jätettyään juuri taakseen huonon avioliiton ja kamppaillessaan elantonsa ansaitsemisen kanssa, Margaretin ja hänen tyttärensä elämään astuu niin ikään taidemaalari Walter Keane. Charmantti Walter saa Margaretin omaleimaisia maalauksia kaupaksi, mutta alkaakin pian ottaa kunniaa vaimonsa teoksista tämän siitä tietämättä. Kun Walterin tekoset selviävät Margaretille, saa mies sulopuheillaan naisen uskomaan, että näin on parempi, sillä aika ei ole vielä kypsä naistaitelijoiden menestykseen. Margaret maalaa suljettujen ovien takana ja katsoo sivusta, kun Walter Keane nousee taidemaailman otsikoihin hänen suurisilmäisten lastensa avulla.

Big Eyes on erityisen harvinainen siinä mielessä, että se on Tim Burtonin elokuva ja siinä ei esiinny Helena Bonham Carteria eikä Johnny Deppiä. Aivan luonnottomuuksiin ei kuitenkaan mennä, sillä musiikista vastaa edelleen Burtonin luottomuusikko Danny Elfman. Etukäteen elokuvasta oli kantautunut korviini, että siinä näkyy selvästi ohjaajan omintakeinen kädenjälki. Ehkä katselin liikaa sillä oletusarvolla, mutta itse en olisi välttämättä osannut edes yhdistää elokuvaa Burtoniin ilman tätä etukäteistietoa. Minusta se on kuitenkin hyvä asia, sillä se kertoo tekijänsä olevan kykenevä muuhunkin kuin siihen ainaiseen samaan.

Taidemaailmaan sijoittuvat elokuvat kiinnostavat aina erityisen paljon, sillä asuuhan tässäkin kehossa pieni taidemaalari. Big Eyes tuo esille sen, kuinka vaikeaa oli vielä 50-luvulla naiselle tuoda itseään esille taitelijana ja saatika sitten elättää itseään. Itsenäinen nainen oli vielä harvinaisuus, eikä Margaretiakaan olisi ehkä otettu tosissaan. Myös taiteilijan persoona menestyksen kannalta tulee käsittelyyn, sillä selvästi ns. myyvä ja ulospäinsuuntautunut henkilö, kuten tässä on Walter kuvattu, nousee paljon herkemmin huipulle. Taidemaailman huipulle alkoi päästä ei vain lahjakkuudella, vaan mahdollisimman suurella näkyvyydellä, oli se sitten jopa lööppien sivuilta poimittua.

Amy Adams on herkkä ja riipaiseva Margaretin roolissaan, josta hän voittikin parhaan naispääosan Golden Globen. Oscareissa ei ehdokkuutta suotu, mutta Baftoissa sen sijaan Adams oli ehdolla aivan ansaitusti. Christoph Waltzille on jo ennestään tuttua epäsovinnaisten hahmojen esittäminen. Walterin hahmossa eritoten on tärkeää pitää hänet pitkään miellyttävänä, jotta ymmärtää Margaretin hullaantumisen. Onnistuneeksi suorituksen tekeekin se, että vaikka tietää mitä tuleman pitää, pitää silti alkuun Walteria suhteellisen herttaisena. Niljakkuuteen kasvetaan vasta hyvin pienin askelin.

Big Eyes on mielenkiintoinen elämänkertakuvaus naistaiteilijasta, joka ei välttämättä olisi löytänyt tietään minunkaan tietoisuuteeni ilman tätä oivallista elokuvaa.

Dark Shadows

Ohjaaja: Tim Burton
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Johnny Depp, Eva Green, Michelle Pfeiffer, Helena Bonham Carter, Chloë Moretz, Jonny Lee Miller, Gulliver McGrath, Bella Heathcote, Jackie Earle Haley, Christopher Lee, Ivan Kaye
Kesto: 1h 52min
Ikäraja: 12

Burtonin uusimman kauhukomedian Dark Shadowsin pääosassa on kukapa muukaan kuin Johnny Depp. Depp esittää Barnabas Collinssia, mahtavan kalastuksella menestyneen Collinssien suvun kulmakiveä, joka menee särkemään palvelijattaren (Eva Green) sydämen. Barnabas saa maksaa erehdyksestään kalliisti, kun selviää palvelijattaren olevan erittäin pitkävihainen noita, joka kiroaa Barnabaksen vampyyriksi, lukitsee arkkuun ja hautaa maan uumeniin. Noin 200 vuoden kuluttua hän vapautuu vuoteen 1972 lohikäärmeen eli kaivinkoneen avustuksella. Barnabas suuntaa kotikartanolleen löytääkseen sukunsa jälkeläiset. Taloa emännöi jämerä Elizabeth Collins Stoddard (Michelle Pfeiffeir), jonka kapinoiva tytär Carolyn (Chloë Moretz) asuu saman katon alla. Muita Collinseja talossa on Elizabethin veli Roger (Jonny Lee Miller) ja tämän poika David (Gulliver McGrath). Lisäksi talossa majailee alkoholiin menevä psykiatri Julia Hoffman (Helena Bonham Carter), hovimestari (Jackie Earle Haley) ja höperöitynyt palveluseukko Rouva Johnson (Ray Shirley). Uusin asukas on kotiopettajatar Victoria "Vicky" Winters (Bella Heathcote). Barnabas haluaa auttaa sukuaan entiseen loistoonsa salaten vampyyrimäiset piirteensä. Ei sovi myöskään unohtaa, että vampyyrit eivät ole ainoita, jotka elävät ikuisesti...

Dark Shadows on alkuasetelmasta asti hekumallinen ja erittäin viihdyttävä. Burton on lisännyt hauskoja pikku yksityiskohtia, hahmot ovat kaikki herkullisia tapauksia ja elokuva pysyy kasassa. Sitten hieman ennen loppua kauhukomedian tasapaino hieman horjahtelee, kun mennään pikkaisen liian vakavaksi ja tyyli alkaa rakoilla. Burton haluaakin yhtäkkiä dramaattisempaa jälkeä ja luoda suuren rakkaustarinan. Ikävä kyllä suuremmalle spektaakkelille on jo liian myöhä. Ongelma on siinä, että elokuva ei ole enää kunnolla komediaa, eikä kunnolla vakavaakaan, joten ei tiedä enää miten suhtautua. Komediapuolen ja elokuvan alkuosan pienten vitsien vahvuuden käyttäminen läpi elokuvan, olisi auttanut pitämään kokonaisuuden kasassa.

Dark Shadowsin visuaalinen puoli puolestaan on harvinaisen yhtenäinen, vaikka aikakausi vaihtuukin kunnolla. Burton henkinen 70-luku on silmäherkkua ja klassikoiden siivittämä soundtrack on nannaa korvakäytäville. Sovitus Danny Elfmanin sävellysten ja tuttujen biisien välillä kulkee somasti tasapainossa. 

Näyttelijät suurimmaksi osaksi tekevät hyvää työtä ja suuresta hahmojoukkiosta saa hyvin otteen. Vakionaamat Depp ja Bonham Carter eivät ihme kyllä kyllästytä vieläkään. En tykännyt Eva Green:stä Bond-tyttönä enkä Kultaisen kompassin noita Pekkalana (mikä hajoaminen tuohon nimeen!), mutta tässä Green on astunut selvästi sopiviin korkkareihin. Hugo elokuvasta tuttu Chloë Moretz tekee erilaisemman roolin tässä ja osoittaa samalla, että hänessä on potentiaalia. Mietin pitkään, että missä ihmeessä olen nähnyt aikaisemmin Vickyä esittäneen Bella Heathcoten. Imdb auttoi kertomaan, että tyttö on vilahtanut In time elokuvassa Amanda Seyfriedin hahmon äitinä. Christopher Leen läsnäoloa en muistanut etukäteen ja oli upeaa nähdä hänet tässä, mutta olisin toivonut pidempää aikaa valkokankaalla. Sivuosista löytyi myös hupaisa valinta: Yksi hippitytöistä on Hannah Murray eli Skins-sarjan Cassie! Ketkä ovat sarjaa seuranneet ja Dark Shadowsin nähneet ymmärtävät tämän riemuisan yhteyden hahmojen välillä.

Dark Shadows kannattaa mennä katsomaan sen vahvan alkuosan tähden, eikä loppupuolen lässähdys ole niin paha, jos antaa itsensä lumoutua muusta tarjolla olevasta: näyttelijöiden karismasta, musiikista ja noh, silkasta Burtonmaisuudesta.



Dark Shadows arvostelu by Mira
Dark Shadows arvostelu by Arttu