Wonder Woman

Ohjaus: Patty Jenkins
Käsikirjoitus: Allan Heinberg
Musiikki: Rupert Gregson-Williams
Pääosissa: Gal Gadot, Chris Pine, Robin Wright, Danny Huston, David Thewlis, Connie Nielsen, Elena Anaya & Lucy Davis
Kesto: 2h 22min
Ikäraja: 12 

Omassa kuplassaan Themysciran saarella kasvaa soturi ja vallanperijä Diana (Gadot) osana amatsonien muodostamaa yhteiskuntaa. Heidät luotiin suojelemaan ihmiskuntaa sodanjumala Areksen paluun varalta. Kuplan ulkopuolella eletään ensimmäisen maailmansodan aikaa ja eräs amerikkalainen pilotti Steve Trevor (Pine) onnistuu pakenemaan saksalaisia joukkoja tälle piilotetulle saarelle. Vahvasti oikeudentajuinen Diana pelastaa Trevorin ja on oitis valmis lähtemään hänen avukseen tähän suureen sotaan "Aresta vastaan". Soturitaustastaan huolimatta Diana ei ole vielä täysin valmis kohtaamaan ihmisten maailmaa ja sen heikkoja kohtia. Hän saattaa olla jopa enemmän kuin ihmiskunta edes ansaitsisi.

Wonder womanin suhteen olin avoimen utelias, kuitenkaan kasaamatta suurempia odotuksia. Aikasemmista DC Extended Universen elokuvista on itselläni ollut vaihtelevat mielipiteet. Man of Steel oli alkupuoliskon ajan vahvaa tavaraa, mutta elokuvan loppupuolen Snyder-hidastelujen täyttämä nopeasti antiklimaattiseksi muuttuva taisteluosio sai kokonaisuuden lösähtämään. Suicide Squad ei ollut ihan niin huono kuin odotin, jopa ihan katsottava, mutta toisaalta en jäänyt myöskään hamuamaan lisää. Batman v Superman oli kalkkuna jo syntyessään ja painii ihan omassa tragikoomisessa sarjassaan. Wonder woman painii edellä mainittujen kanssa aivan eri sarjassa!

Wonder woman on parasta DC-filmatisointia sitten Nolanin batmanien ja yltää samalle viivalle minkä tahansa onnistuneen Marvel-henkilökuvan kanssa. Käsikirjoitus on hyvä, vaikka ei sisälläkään suuria mutkia. Painopiste on kuitenkin henkilöhahmoissa ja varsinkin päähenkilössä itsessään. Tarinassa on vakavuutta, mutta se ei ole kauttaaltaan synkäksi maalattu, vaan valonpilkettä tuovat juuri nämä aidohkot henkilöt ja pieni tilannekomiikka. 

Wonder woman on myös se kauan kaivattu elokuva, jossa on pääosassa (siis kunnolla rehellisesti pääosassa) naispuoleinen supersankari. Myös niin, että elokuva ei tunnu tekemällä tehdyltä ja myös niin, että sama rooli voisi olla minkä tahansa miespuoleisen supersankarin kehityskertomus. Olen ollut jo aikaisemmin fiiliksissä Marvelin Peggy Carterista, jolla on oma tv-sarja ja tietenkin Jessica Jonesista, mutta elokuvien mittakaava on jo ihan toinen juttu. Ja ei en tarkoita, että jatkossa pitäisi olla edelleenkään niitä tekemällä tehtyjä elokuvia, ns. naiselokuvia täyttämään tilastoja, vaan lähinnä näköalan laajentumista. Mulle ei ole ongelma laittaa itseni samaistumaan valkoisen heteromiehen sankaritarinaan, koska olen treenannut sitä koko ikäni, koska se kuva on useimmiten tarjolla, mutta vaihtelu tekee hyvää itse kullekin.  

Liekö sitten osin aikasemman kappaleen aiheen takia vai elokuvan itsensä omista ansioista, mutta elokuva on myös todella koskettava. Itse ainakin havaitsin kuuluvani tähän kerhoon, jotka koko jonkimoisen liikutuksen elokuvan aikana. Varsinkin siinä juoksuhauta-kohtauksessa. Muutoinkin Dianan hahmo vetoaa oikeudentajullaan ja hänessä on paljon samoja ominaisuuksia, joiden takia tykkään esimerkiksi Kapteeni Amerikasta niin paljon. Molemmissa on se vahva soturi, jolla on jotain yliluonnollisen vahvaa voimaa, mutta silti heillä on kyky luottaa siihen sisäiseen vaistoonsa päätösten suhteen ja kyky empatiaan. 

Gal Gadot (jonka Snyder jo aikanaan valitsi rooliin) tuntuu parhaimmalta valinnalta, jota kuvitella saattaa. Hahmon sidekick Steve Trevor, jota esittää onnistuneesti Chris Pine, on mies paikallaan, mutta joka tosiaan tuntuu oikeassa suhteessa sivuhahmolta. Tästä olin nimittäin huolissani tuleeko joku kohta, jossa roolit loksahtaa liian vanhoille uomille, mutta ehei hyvin mentiin. Tietenkin Steve toimii oppaana ihmisten yhteiskunnassa, jonka tavat aiheuttavat Dianalle välillä kulmien kurtistusta. Etta Candy (Lucy Davis) oli taas nainen paikallaan sivuroolissaan Steven sihteerinä. 

Wonder woman on aivan huippu elokuva! Tosiaan parasta DC:tä sitten Nolanin tekeleiden. Lisäksi sillä on osansa olla tärkeänä roolimallina, kaivattuna vaihteluna. 

Trailerin lisäksi paras biisi lopputeksteistä!

 

Big Eyes

Ohjaaja: Tim Burton
Käsikirjoitus: Scott Alexander & Larry Karaszewski
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Amy Adams, Christoph Waltz, Danny Huston, Krysten Ritter, Jason Schwartzman, Terence Stamp & Jon Polito
Kesto: 1h 46min
Ikäraja: 12

Big Eyes kertoo taidemaalari Margaret Keanestä, jonka teosten tunnuspiirteenä olivat niissä esiintyvien hahmojen huomattavan suuret silmät. Jätettyään juuri taakseen huonon avioliiton ja kamppaillessaan elantonsa ansaitsemisen kanssa, Margaretin ja hänen tyttärensä elämään astuu niin ikään taidemaalari Walter Keane. Charmantti Walter saa Margaretin omaleimaisia maalauksia kaupaksi, mutta alkaakin pian ottaa kunniaa vaimonsa teoksista tämän siitä tietämättä. Kun Walterin tekoset selviävät Margaretille, saa mies sulopuheillaan naisen uskomaan, että näin on parempi, sillä aika ei ole vielä kypsä naistaitelijoiden menestykseen. Margaret maalaa suljettujen ovien takana ja katsoo sivusta, kun Walter Keane nousee taidemaailman otsikoihin hänen suurisilmäisten lastensa avulla.

Big Eyes on erityisen harvinainen siinä mielessä, että se on Tim Burtonin elokuva ja siinä ei esiinny Helena Bonham Carteria eikä Johnny Deppiä. Aivan luonnottomuuksiin ei kuitenkaan mennä, sillä musiikista vastaa edelleen Burtonin luottomuusikko Danny Elfman. Etukäteen elokuvasta oli kantautunut korviini, että siinä näkyy selvästi ohjaajan omintakeinen kädenjälki. Ehkä katselin liikaa sillä oletusarvolla, mutta itse en olisi välttämättä osannut edes yhdistää elokuvaa Burtoniin ilman tätä etukäteistietoa. Minusta se on kuitenkin hyvä asia, sillä se kertoo tekijänsä olevan kykenevä muuhunkin kuin siihen ainaiseen samaan.

Taidemaailmaan sijoittuvat elokuvat kiinnostavat aina erityisen paljon, sillä asuuhan tässäkin kehossa pieni taidemaalari. Big Eyes tuo esille sen, kuinka vaikeaa oli vielä 50-luvulla naiselle tuoda itseään esille taitelijana ja saatika sitten elättää itseään. Itsenäinen nainen oli vielä harvinaisuus, eikä Margaretiakaan olisi ehkä otettu tosissaan. Myös taiteilijan persoona menestyksen kannalta tulee käsittelyyn, sillä selvästi ns. myyvä ja ulospäinsuuntautunut henkilö, kuten tässä on Walter kuvattu, nousee paljon herkemmin huipulle. Taidemaailman huipulle alkoi päästä ei vain lahjakkuudella, vaan mahdollisimman suurella näkyvyydellä, oli se sitten jopa lööppien sivuilta poimittua.

Amy Adams on herkkä ja riipaiseva Margaretin roolissaan, josta hän voittikin parhaan naispääosan Golden Globen. Oscareissa ei ehdokkuutta suotu, mutta Baftoissa sen sijaan Adams oli ehdolla aivan ansaitusti. Christoph Waltzille on jo ennestään tuttua epäsovinnaisten hahmojen esittäminen. Walterin hahmossa eritoten on tärkeää pitää hänet pitkään miellyttävänä, jotta ymmärtää Margaretin hullaantumisen. Onnistuneeksi suorituksen tekeekin se, että vaikka tietää mitä tuleman pitää, pitää silti alkuun Walteria suhteellisen herttaisena. Niljakkuuteen kasvetaan vasta hyvin pienin askelin.

Big Eyes on mielenkiintoinen elämänkertakuvaus naistaiteilijasta, joka ei välttämättä olisi löytänyt tietään minunkaan tietoisuuteeni ilman tätä oivallista elokuvaa.