007 Spectre

Ohjaaja: Sam Mendes
Käsikirjoitus: John Logan, Neal Purvis, Robert Wade & Jez Butterworth
Musiikki: Thomas Newman
Pääosissa: Daniel Craig, Christoph Waltz, Léa Seydoux, Ben Whishaw, Naomie Harris, Ralph Fiennes, Andrew Scott, Monica Bellucci, Dave Bautista, Rory Kinnear, Jesper Christensen, Alessandro Cremona & Judi Dench
Kesto: 2h 30min
Ikäraja: 12 

Spectre alkaa Bondin hurvaillessa ominpäin Meksikossa Kuolleiden päivänä. Tästä seuraa vakava puhuttelu uuden M:n (Fiennes) kanssa, joka päättää lomauttaa Bondin. Agentilla on kuitenkin omat syynsä saattaa aloittamansa missio loppuun, joten se on vain tehtävä pomon ja lähes kaikkien muidenkin selän takana. M joutuu pian käymään poliittista kamppailua hallituksen jäsenen, Max Denbighin (Andrew Scott) eli C:n kanssa, säilyttääkseen MI6:n entisellään. Bondin seuraamat jäljet eivät johda pelkästään naiskauneuden luokse, vaan salaisen rikollisjärjestö Spectren, jolla tuntuu olevan monet lonkeronsa osallisena vähän kaikessa ja myös jo menneessä. 

Daniel Craigin neljäs ja tiettävästi viimeinen Bond-elokuva on selkeästi oman sarjansa päätösosa. Se saattaa päähenkilönsä tarinan jonkinmoiseen lopputulemaan ja pyrkii vimmatusti keräämään kaikki langat yhteen vähän liiankin kirjaimellisesti. Edeltävä Skyfall oli vain niin törkeän hyvä elokuva (eikä vain Bond-elokuvaksi), että se luo suuren varjon Spectren ylle, jolta ei edes Mendes&Newman combo pysty sitä pelastamaan. Universumissa, jossa Skyfall elokuvaa ei olisi koskaan keksittykään, olisi Spectre se loisteliain Bond-elokuvista. Tälläisenään se on ihan viihdyttävä toimintatuokio, mutta valitettavasti tuntuu taas enemmän tavalliselta Bond-elokuvalta.

Spectressä se suurin kompastuskivi on se, että se yrittää ihan liikaa olla mahtipontisempi ja ovelampi, kuin sillä on kapasiteettia. Se lopullinen juonikuvio vetää liian suoria viivoja ja todellakin haiskahtaa vasta keksityltä idealta (Moffat on nostanut mun rimaa selvästi korkeammalle). Bondinkin hahmo on kosketuspintana karannut taas jonnekin horisonttiin ja se kaikki sisus, mihin sai kosketuksen edellisessä elokuvassa, on lukittu katsojan ulottumattomiin. 

Visuaalisesti elokuva on edelleen juuri siinä missä pitääkin ja kyllä se alun kuvakieli Sam Smithin Golden Globellakin palkitun "Writins on the Wall" kappaleen soidessa on upein, mitä on Bondeissa nähty (vaikka en kaikkia olekaan nähnyt hehe). Toimintakohtauksissakaan ei ole itsessään mitään vikaa, mutta juonen muuttuessa ohuemmaksi loppua kohden, tekee se tohinastakin vähemmän merkityksellistä. Onneksi Spectreen oli tohdittu sentään lisätä aimompi ripaus huumoria ja himpun verran itseironiaakin Bond-hahmon kustannuksella. Sitä olisi saanut olla vaikka ämpärillinen lisääkin.

Daniel Craig on ollut ihan hyvä Bond omaan Bond-tietämykseen ja käsitykseen nojaten. Varsinkin Skyfallin tarjoama syvällisempi matka nostaa reippaasti hahmon mielekkyyttä. Vaikea kuvitella enää, miten paljon skeptisyyttä Craig aiheutti astuessaan ekaa kertaa hahmon saappaisiin. Seuraavalta Bondilta toivoisin kyllä (anteeksi vain) oikeasti vetovoimaista olemusta, ei siis vain ulkonäöllistä vaan kosolti karismaa, koska sellaista en ole vielä yhdestäkään Bondista löytänyt. Omat suosikkini tässä ajossa olisivat Henry Cavill, Clive Owen ja Idris Elba "ikäesteistä" huolimatta. Spectressä on monia upeita naamoja, joita ei hyödynnetä tarpeeksi, kuten Scott ja Waltz. Molemmilla on takana jo jopa ikonisia roolisuorituksia ja on harmillista, että he eivät pääse loistamaan. Aivan häpeällisen vähän ruutuaikaa on myös ihanaisella ja arvokkaalla Monica Belluccilla, jota voisi katsella tuntikausia.

Spectre jää auttamatta Skyfallin menestyksen varjoon, mutta on Bond-elokuva asteikolla ihan kohtuu onnistunut tapaus.

Big Eyes

Ohjaaja: Tim Burton
Käsikirjoitus: Scott Alexander & Larry Karaszewski
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Amy Adams, Christoph Waltz, Danny Huston, Krysten Ritter, Jason Schwartzman, Terence Stamp & Jon Polito
Kesto: 1h 46min
Ikäraja: 12

Big Eyes kertoo taidemaalari Margaret Keanestä, jonka teosten tunnuspiirteenä olivat niissä esiintyvien hahmojen huomattavan suuret silmät. Jätettyään juuri taakseen huonon avioliiton ja kamppaillessaan elantonsa ansaitsemisen kanssa, Margaretin ja hänen tyttärensä elämään astuu niin ikään taidemaalari Walter Keane. Charmantti Walter saa Margaretin omaleimaisia maalauksia kaupaksi, mutta alkaakin pian ottaa kunniaa vaimonsa teoksista tämän siitä tietämättä. Kun Walterin tekoset selviävät Margaretille, saa mies sulopuheillaan naisen uskomaan, että näin on parempi, sillä aika ei ole vielä kypsä naistaitelijoiden menestykseen. Margaret maalaa suljettujen ovien takana ja katsoo sivusta, kun Walter Keane nousee taidemaailman otsikoihin hänen suurisilmäisten lastensa avulla.

Big Eyes on erityisen harvinainen siinä mielessä, että se on Tim Burtonin elokuva ja siinä ei esiinny Helena Bonham Carteria eikä Johnny Deppiä. Aivan luonnottomuuksiin ei kuitenkaan mennä, sillä musiikista vastaa edelleen Burtonin luottomuusikko Danny Elfman. Etukäteen elokuvasta oli kantautunut korviini, että siinä näkyy selvästi ohjaajan omintakeinen kädenjälki. Ehkä katselin liikaa sillä oletusarvolla, mutta itse en olisi välttämättä osannut edes yhdistää elokuvaa Burtoniin ilman tätä etukäteistietoa. Minusta se on kuitenkin hyvä asia, sillä se kertoo tekijänsä olevan kykenevä muuhunkin kuin siihen ainaiseen samaan.

Taidemaailmaan sijoittuvat elokuvat kiinnostavat aina erityisen paljon, sillä asuuhan tässäkin kehossa pieni taidemaalari. Big Eyes tuo esille sen, kuinka vaikeaa oli vielä 50-luvulla naiselle tuoda itseään esille taitelijana ja saatika sitten elättää itseään. Itsenäinen nainen oli vielä harvinaisuus, eikä Margaretiakaan olisi ehkä otettu tosissaan. Myös taiteilijan persoona menestyksen kannalta tulee käsittelyyn, sillä selvästi ns. myyvä ja ulospäinsuuntautunut henkilö, kuten tässä on Walter kuvattu, nousee paljon herkemmin huipulle. Taidemaailman huipulle alkoi päästä ei vain lahjakkuudella, vaan mahdollisimman suurella näkyvyydellä, oli se sitten jopa lööppien sivuilta poimittua.

Amy Adams on herkkä ja riipaiseva Margaretin roolissaan, josta hän voittikin parhaan naispääosan Golden Globen. Oscareissa ei ehdokkuutta suotu, mutta Baftoissa sen sijaan Adams oli ehdolla aivan ansaitusti. Christoph Waltzille on jo ennestään tuttua epäsovinnaisten hahmojen esittäminen. Walterin hahmossa eritoten on tärkeää pitää hänet pitkään miellyttävänä, jotta ymmärtää Margaretin hullaantumisen. Onnistuneeksi suorituksen tekeekin se, että vaikka tietää mitä tuleman pitää, pitää silti alkuun Walteria suhteellisen herttaisena. Niljakkuuteen kasvetaan vasta hyvin pienin askelin.

Big Eyes on mielenkiintoinen elämänkertakuvaus naistaiteilijasta, joka ei välttämättä olisi löytänyt tietään minunkaan tietoisuuteeni ilman tätä oivallista elokuvaa.

Django Unchained

Kuva täältä

Ohjaaja: Quentin Tarantino
Käsikirjoittaja: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jaime Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L.Jackson, Don Johnson,  Walton Goggins, James Remar & Michael Parks
Kesto: 2h 45min
Ikäraja: 16

Django kertoo hiljaisenpuoleisen miehen (Jamie Foxx) tarinan, joka muuttuu orjasta oman itsensä herraksi. Tapahtumat sijoittuvat spaghettiwesternin värittämään "etelään" aikaan ennen sisällissotaa. Tohtori King Schultz (Christoph Waltz), joka on verhoutunut hammaslääkärin asuun, ostaa Djangon vapaaksi orjakauppiailta aikomuksena käyttää tämän tietoja hyväkseen. Tohtori on todellisuudessa palkkionmetsästäjä ja jahtaa kolmen koplaa, jota ei tunne ulkonäöltä. Django puolestaan tietää miehet omista ei niin mieluisista kohtaamisistaan heidän kanssaan eikä ole todellakaan unohtanut heidän kasvojaan. Django ei myöskään ole unohtanut vaimoaan (Kerry Wahshington), joka myytiin erillään hänestä ja haluaa löytää tämän jälleen. Schultz kouluttaa Djangoa talven yli omaan ammattiinsa ja suostuu jakamaan osan voitoista. Hurmaava tohtori, joka on omassa ammatissaan palkkionmetsästäjänä valmis kylmään tappoon, kokee tarpeen auttaa Djangoa vaimonsa takaisin saamisessa, itse siitä suoranaisesti hyötymättä muutakuin eettisellä mielihyvällä. Djangolle hän toki käyttää perusteena omaa saksalaista syntyperäänsä ja viehättyneensä mielleyhtymästä lasten satuun Djangon vaimon Broomhildan (Brünnhilde) ollessa sadun hahmon tapaan nimetty. Parivaljakko onnistuu jäljittämään Broomhildan olinpaikaksi pahamaineisen Candyland plantaasin, jonne pelkästään päästääkseen heidän on esitettävä taidokkaasti laadittuja roolejaan herättääkseen Monsier Candie:n (Leonardo DiCaprion) huomio ja kiinnostus.

Kuva täältä

Djangon suhteen olin pitkään skeptinen ja olin jo hieman epäröiväinen kannattaako minun mennä tätä katsomaan. Miksikö? No minäpä kerron. Tarantinon ollessa yksi suosikkiohjaajiani ja nuorempana olin ihan pöpinä kaikkeen mitä tämä pikku veijari keksi suoltaa, petyin häneen myöhemmin tai tunsin kasvaneeni yli. Tämä korostui eritoten Kill Billien kohdalla, joita jumaloin aina ja edelleen ja joiden jälkeen odotin Kunniattomista Paskiaisista jotakuinkin samaa ja siitä en pitänyt sitten taas ollenkaan. Jälkimmäinen pettymys perustui siihen, että elokuva oli minun makuuni todella turhan väkivaltainen ja siitä puuttui hahmo, jota seurata ja jota kannustaa. Pelkäsin siis Djangon kohdalla luottaa taas Tarantinoon koettuani aikaisemmin tulleeni petetyksi. 

Kuva täältä

Django paransi haavat ja traumani. Vaikka sen ollessa edelleen ohjaajalle tyypilliseen tapaan väkivallalla aavistuksen ylimässäilevä, on se kaikki muu siinä niin loistavaa että olen nyt täysin leppynyt. Pystyn katsomaan läpi sormien kohdat, joissa pikku veijari on taas vienyt verimättö leikkinsä överiksi, kun samainen veijari tekee niin sairaan siistejä kohtauksia ettei tiedä miten päin olisi. Jossain kohtaa teki mieli vaan pomppia penkillä innostuksesta ja naamallani oli varmasti toistuvasti typerän näköinen hurmio virne. Djangossa on samaan tapaan kuin Kill Bill kuvissa, hahmo tai kaksikin, joita seurata, joita kannustaa ja jotka vievät tarinaa eteenpäin. Django myös käsittelee samalla historian arkoja aiheita, josta haiskahtaa valkoisen miehen syyllisyys. Samoja teemoja on esillä toisessa oscar-kuvassa, Lincolnissa, tosin aika on sodanjälkeinen ja lajityyppi eri. Lincolniin silti ronskisti verratessa, toivon mieluimmin pystien kallistuvan reippaasti Djangon puoleen, sillä tämä on ainakin kymmenen kertaa parempi tapaus. 

Huomion arvoinen seikka elokuvassa on Tarantinon täysin nappiin ja sen läpikin menevät musiikkivalinnat. Ennio Morriconen upeat sävellykset saavat lavan muutamaan otteeseen, mutta tilaa on jaettu muillekin ja erityisesti mieleen jää tummat räpäytykset, joita ei tule usein tässä genressä kuultua. Tämän leffan musiikkien myötä ymmärsin viimein löytää alkuperäisen Ennio Morriconen sävellyksen elokuvaan Two Mules for sister Sarah, koska olin kuullut vain Zimmer version uusimmassa Holmesissa ja nyt tietysti Tarantinomaisemman version kohtauksessa, jossa Django ratsastaa kaupunkiin. 

Kiitos ja kumarrus Tarantinolle, tämä oli suuri nautinto. 

Loppuun haluan laittaa vielä pari biisiä elokuvasta!

 



P.S. Miessivuosa pystin haluan menevän kyllä nyt Waltz:lle
P.P.S. En olis tajunnut taas tälläistä juttua ilman netin ihmeellisyyksiä!