Joy

Ohjaaja: David O. Russell
Käsikirjoitus: David O. Russell & Annie Mumolo
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Diane Ladd, Édgar Ramírez, Virginia Madsen, Bradley Cooper, Isabella Rossellini, Elisabeth Röhm, Dascha Polanco & Melissa Rivers
Kesto: 2h 4min
Ikäraja: S

Joy kertoo nimihenkilönsä, Joy Manganon (Jennifer Lawrence) tragikoomisesta elämästä tämän yrittäessä pitää kaikki huushollinsa langat käsissään. Isoäiti Mimi (Ladd) on aina nähnyt Joystä tulevan jotain suurempaa, sillä tytöllä on ollut jo pienestä asti sisäsyntyinen taito keksiä uutta, varustettuna sisukkaalla luonteella. Joy on kuitenkin jumissa samoissa uomissaan arjen pyörityksessä, sillä vaikka näennäisesti samassa taloudessa majailee moni muukin aikuinen, on hänen harteillaan se päävastuu, käytännössä kaikesta. Työsarkansa on omissa lapsissa tottakai, mutta Joyn oma äitikään (Madsen) ei kulje ihan täysillä valoilla. Kellarissa asustaa vielä kaiken lisäksi ex-mies (Ramírez) ja ei mene kauaa, kun Joyn isäukkokin (De Niro) palaa samojen seinien sisälle apua kaipaillen. Keskellä tätä perhekarusellia Joy saakin elämänsä parhaimman idean. 

Joy-elokuvasta en tiennyt hirmuisesti mitään ennen elokuvan näkemistä, paitsi että asialla on David O. Russell (Silver linings playbook & American hustle) ja pääosassa jälleen Jennifer Lawrence. Muuta ei oikeastaan olisi tarvinnutkaan tietää, sillä edellä mainitut tiedot ovat enemmän kuin riittävät saamaan minut yleisön joukkoon. Sen verran onnistuin lisätietoa vielä korviini kuulemaan ennen elokuvan näkemistä, että kyseessä on kertomus itsekuivaavan mopin keksijästä ja että se pohjaa hyvin löyhästi tositapahtumiin. Elokuvaa ei oikein edes voisi erehtyä luulemaan puhtaaksi realistiseksi elämänkerraksi, sillä se jo alkumetreillä esittelee itsensä ns. taiteellisempana tapauksena. Muistan elävästi ajatukseni heti elokuvan alettua ja ensimmäisen tarttumapinnan tullessa kankaalle "Tämä on näitä elokuvia". Lausahduksella tarkoitin sitä, että nyt tietää tulevan ns. Oscar-kauraa, takuuvarmaa elokuvanautintoa ja sitä se olikin.

Silver Linings Playbookista tykkäsin kyllä ja myös American Hustlesta, vaikka jälkimmäinen olikin enemmän hahmojuhlaa, kuin juonellinen menestys. Näihin peilaten Joy nousi kyllä vielä ylitse muiden Russelin tähän astisista jo nähdyistä elokuvista. Pidin heti elokuvan vähän jopa sadunomaisemmasta tyylistä, tietystä lapsenomaisuudesta ja leikkisyydestä. Vaikka kauttaaltaan elokuvassa oli tämä aavituksen epärealistinen tomukerros, se ei tuntunut missään kohtaa teennäiseltä. Aitous löytyy vahvimpana hahmoista, varsinkin päähenkilön kautta koetusta tunne-elämyksestä. Huumori on sitä tragikoomista laatua, läsnä erinäisissä kommelluksissa ja eritoten hahmojen välisessä vuorovaikutuksessa. Sympatiat ovat vahvasti Joyn puolella ja sitten kun oikeasti on aika kokea surua tai riemun repiviä tunteita, niin kyllä se katsojassakin tuntuu.

Joy on varsin onnistunut hahmo, vaikka järisyttäviä puutteita tai luonnevikoja hänessä ei olekaan. Pystyn samaistumaan varsin hyvin vastuunkantajan rooliin, siihen kun lähipiirissä on muiden varaan nojaavia vapaamatkustajia ja ne kaikki tuppaavat nojaamaan vielä yhteen ja samaan henkilöön. Hahmon kasvu ja irtiotto taakan alta oman itsensä hyväksi ovat siis hetkiä jolloin sisäisesti hypin riemusta. Käsittämätöntä on kyllä, miten Joy ei koskaan suoraan valita tai heittäydy marttyyriksi, vaan jatkaa vain. Kyllä hänestä suorat sanat irtoaa, kun tarve on ja himpun verran vielä enemmänkin. Koin inspiroituneeni tästä hahmosta.

Joy on tietenkin jo käsikirjoituksen ansiosta upea hahmo, mutta tottakai myös näyttelijävalinta vaikuttaa ns. tykättävyyteen. Jennifer Lawrence on todistanut lahjansa jo läpimurtoroolissaan elokuvassa Winter's Bone, josta hän sai ihan ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensakin. Myöhemmin ei hämmästyttänyt yhtään, kun hän pokasi kyseisen palkinnon Silver Linings Playbookista. Lahjakkuuden lisäksi Lawrence on aivan hulvatonta seurattavaa haastattelutilanteissa tai puheiden pitäjänä, sillä karismaa ja huumoria on yli äyräiden. Muut roolit jäävät toki suurelta osin päähenkilön varjoon ja näin toisaalta kuulukin. Bradley Cooperin panttauksella leikitään ja silloinkin kun hän saapuun "kuvaan" ei hän vielä näy edes kuvassa, mutta kaikki tunnistaa kyllä äänestä. Sinänsä harmillisen lyhyt ruutuaika, sillä homma pelittää niin mainiosti Lawrencen kanssa.

Oscar-ehdokkaat lähestyy kokoajan, ei enää montaa päivää. Vaikka Baftoissa ei muistettu Joy:ta ehdokkuudella, olen optimistinen sen suhteen, että Oscareissa sitä muistetaan. Erityisesti soisin Lawrencelle jälleen ehdokkuuden! Koko elokuvallekin, jos se minusta olisi kiinni.

 

Guardians of the Galaxy

Ohjaaja: James Gunn
Käsikirjoitus: James Gunn & Nicole Perlman
Musiikki: Tyler Bates
Pääosissa: Chris Pratt, Zoe Saldana, Dave Bautista, Bradley Cooper, Vin Diesel, Lee Pace, Karen Gillan, Michael Rooker, Djimon Hounsou, John C. Reilly, Glenn Close, Benicio del Toro
Kesto: 2h 2min
Ikäraja: 12

Marvel Studiosin uusin elokuva Guardians of the Galaxy vie katsojan aiempia elokuvia kauemmaksi avaruuden sfääreihin. Peter Jason Quill on lapsena muukalaisten mukaansa kaappaama maan asukki, josta on tullut varasteleva pikkurikollinen. Omasta mielestään maankuulu, nimellä Star-lord tunnettu, Peter nyysii mystisen hopeista palloa muistuttavan esineen myydäkseen sen eteenpäin. Autuaan tietämättömänä pallon todellisesta tarkoituksesta, saa Peter peräänsä muita itseään rikollisempia kavereita. Eräs näistä on mahtipontinen Ronan, jonka nimi pelkästään ääneen lausuttuna, aiheuttaa pelkoa Galaksin asukkaissa. Voidakseen suojella universumia ja estääkseen Ronania saamasta palloa käsiinsä, on Peterin lyöttäydyttävä yhteen erittäin sekalaisen seurakunnan kanssa.

En ole varmasti ainoa, jolle Guardians of the Galaxy on vuoden odotetuimpia elokuvia. Enkä ole varmasti ainoa, jolla ei ollut käytännössä oikein mitään hajua, mistä leffa kertoo, paitsi että siinä on messevää musaa, kävelevä puu ja pesukarhu konekiväärin kanssa. Yhteys muuhun Marvel Studiosin elokuvien universumiin tuntuu vieläkin kauempaa haetulta. Pitkään elokuvasta olikin tarjolla vain yksi traileri, joka esitteli kyllä päähenkilöt, mutta ei valoittanut asioita sen suuremmin, jonka luen itse täysin elokuvan eduksi. Allekirjoittanut ei katsonut ollenkaan sitä pidempääkään traileria, sillä halusin jättää mahdollisimman paljon elokuvan itsensä kerrottavaksi ja mielenkiinto oli jo valmiiksi todella hereillä.

Guardians of the Galaxy tarjoaa vanhanajan scifi-henkeä supersankari vivahteella ansiokkaan hahmovetoisella kokonaisuudella. Marvel Studiosin elokuvista rankkaisin tämän kyllä ensimmäiselle sijalle silmää räpäyttämättä. Elokuva siis kolahti todella, enkä ollut sen kaikkien muiden todella hyvien puolien lisäksi, odottanut sen olevan todella tunteisiinkin käyvä. Se yksi laukkuun jemmattu nenäliina tuli jälleen kerran tarpeeseen (Nyt on ollut paljon itkuleffoja??). Tunnepuolta hemmotellaan perus menettämisen tuskan ja toisistaan suuresti välittämisen lisäksi harvinaisemmalla vahvasti ladatulla hetkellä. Se on "Se tunne kun Rohanin joukot saapuvat Minas Tirithiin" tai vaihtoehtoisesti "Se tunne kun kokot sytytetään". Sellaiset hetket ovat parhaita, missä tahansa seikkailulle maistuvassa elokuvassa.

Hahmokaarti on tosiaan mieletön. Chris Pratin treenattu Peter Jason Quill on toisaalta nokkela, toisaalta taas omaan itseriittoisuuteensa kompastuva. Peterissä on kuitenkin paljon enemmän kuin päältäpäin näyttää ja erityisesti hänen ollessaan pääosassa, pohjustetaan hahmon menneisyyttä paljon. Gamora (Zaldana) ja Drax (Bautista) omaavat Peterin tavoin omanlaiset tarinansa ja historiansa, eivätkä kumpikaan jää piilottelemaan sivuosiinsa. Viisikosta parhaiten mieleen jää Rocket (Cooper) ja Groot (Diesel), jotka ovat niin sympaattinen parivaljakko kuin vain olla ja voi. Lee Pace (!!) on Ronanina valitettavan vähän itsensä näköinen, mutta se onkin hahmon ainoa huono puoli, sillä Pacen melkein Cumberpatch tasolle yltävä-ääni puolestaan pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Etukäteen olin jo pähkinöissäni siitä, että kaartissa on ylipäätänsä paljon muista avaruusseikkailuista tuttuja näyttelijöitä aina Zaldanasta alkaen, joka esiintyi uusimmissa Star Trek-elokuvissa Uhurana sekä on myös Avatarissa. Toinen ja vielä odotetumpi oli Karen Gillan (Amy Pond Doctor Who:sta), jonka vahva skottilainen aksentti oli saatu yllättävän hyvin piiloon Nebulan roolissa. Vasta jälkikäteen sain tietää Nathan Fillionin (Firefly!) tehneen cameon tietokoneanimoituna hahmona. Myöhemmin tosin leffaa kuikuiltuani, en olisi äänestäkään herraa tunnistanut, on se verran alkuperäisestä muunneltu.

Guardians of the Galaxy on vaatimattomasti sellainen viiden tähden leffa. 

American Hustle

Ohjaaja: David O. Russell
Käsikirjoitus: David O. Russell & Eric Warren Singer
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence & Jeremy Renner
Kesto: 2h 18min
Ikäraja: 12

American Hustle kertoo Irving Rosenfeldista (Christian Bale) ja tämän aisaparista Sydney Prosserista (Amy Adams), jotka yhdessä huiputtavat ihmisiä käärien mukavat voitot pimeästä bisneksestään. Samaan aikaan toistensa rakastajat ja sielunkumppanit, Irving ja Sydney esittävät huiputuksissaan jatkuvaa näytelmää, joissa Sydney:llä on oma alteregonsakin: Lady Edith Greensly. Richard DiMaso (Bradley Cooper) on FBI-agentti, joka saa kaksikon kiinni verekseltään, mutta tajoaakin heille mahdollisuutta yhteistyöhön pienen kiristyksen alla. Kohteeksi valikoituu rakastettu pormestari Carmine Polito (Jeremy Renner), joka aiotaan saada onkeen lahjusten vastaanottamisesta. Lisää keksittyjä henkilöitä kuvioon tuo Sheikki, joka mukamas haluaa investoida rahaa tuottoisaan sijoitukseen. Oman lisänsä tuo myös Irving:n nuori ja hölösuinen vaimo Rosalyn (Jennifer Lawrence), joka on kuvioissa mukana omana itsenään ja autuaan tietämättömänä meneillään olevista juonista.

Muhkeat 10 Oscar-ehdokkuutta saanut mainio American Hustle hävisi lopulta Oscar-mittelöissä himpun verran paremmille tapauksille. Muissa pystin jakajaisissa elokuva saikin sitten kotiinkuljetettavaa esimerkiksi 3 Golden Globea ja 3 Baftaa. Leffan onnistuinkin näkemään ennen itse Oscar-gaalaa, kun siitä esitettiinkin ennakkonäytös gaalaa edeltävänä perjantaina. American Hustle oli kyllä ehdokkaiden tullessa julki yksi ennakkosuosikkini, ihan vain synopsiksen sekä trailerin perusteella ja toki suurin ehdokas määräkin tätä tuki. Hustlella oli siis muihin verrattuna myös enemmän ennakko-odotuksia ja senkin tähden se ei kolahtunut ihan niin suuresti omalla kohdalla, kuin Gravity, 12 Years a Slave, Philomena tai Dallas Buyers Club. Oikein katsottava tapaus se silti oli, onhan kyseessä kuitenkin "Oscar-kuva".

American Hustle muistuttaa hieman Wolf of Wall Street:iä huumorissa ja mammonassa, mutta toisaalta huiputustensa puolesta ja vyyhdin avautumisen temmossa, tulee mieleen myös Ocean eleven. Päälle on ripoteltu lisäksi Silver Linings Playbookin hyvin kirjoitettuja hahmoja ja näiden keskinäistä kemiaa, onhan kaksi näyttelijää ja ohjaaja/käsikirjoittaja sama. Se mistä viiden tähden leima ja Oscarien saanti puristaa on mielestäni selitettävissä rakenteessa, joka on Wolfin tapaan, mutta ei niin hurjasti, lavea. Monen hahmon jakaessa valokeilaa, eikä yhdenkään jäädessä selkeästi pääosaan, keskittymispisteet ovat aavistuksen hajallaan. 

American Hustlen paras anti on ironista kyllä, myös näissä hahmoissa, rönsyilee juonikuviot kuinka paljon tahansa. David O. Russellilla on selvää silmää monitahoisiin henkilöihin, näiden esittelyyn ja oikean henkilön iskemiseen rooliin. Vaikuttaa siltä, kuin näyttelijät olisivat olleet jo tiedossa käsikirjoitusvaiheessa ja näin saattaa ollakin asian laita, kun neljä elokuvan merkittävää henkilöä on esiintynyt Russelin elokuvissa aikaisemminkin.

Kehonsa muokkaamisesta jo tunnettu Christian Bale, keräsi painoa roimasti rooliaan varten. Irwing on kaljamahainen ja kätkee kaljunsa tupeen alle, mutta silti hänessä on jotain karismaa ja itsevarmuutta. Toinen ulkomuodoltaan erityinen henkilö on Cooperin Richie, jolla on näyttelijän omasta tyylistä huomattavasti poikkeava kiharrettu tukka. Cooperille on annettava jälleen taputuksia mieleenpainuvan onnistuneesta suorituksesta etenkin näytellessään hermoheikon Richien äärirajoille menoa. Amy Adamsin roolissa on kaksi puolta: se mitä hahmo näyttelee ja se mitä hahmo oikeasti on. Molemmat puolet tulevat hyvin esiin ja varsinkin feikattu Edith on herkullinen. Neljästä pääjehusta Jennifer Lawrence on se, joka vetää pisimmän tikun Rosalyninä, joka ei ole penaalin terävin kynä, mutta jolla on sitäkin suurempi suu ja makua elämän mukavuuksille.

American Hustle on humoristinen draama ihmisten ahneudesta ja roolien esittämisestä omien tarkoitusperien tähden. Katsojakaan ei tiedä miten juttu lopulta päättyy, kun valheiden kiemurat vedetään suoraksi.

Silver Linings Playbook - Unelmien Pelikirja

kuva täältä

Ohjaaja: David O. Russell
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Chris Tucker, Anupam Kher, Julia Stiles, John Ortiz & Brea Bee
Kesto: 2h 2min
Ikäraja: 12

Silver Linings Playbook tai suomalaisittain Unelmien pelikirja (aka The Hangover Games), kertoo Pat Solitanosta (Bradley Cooper), joka pääsee juuri pois mielisairaalasta pakkohoidosta. Pat:llä oli vielä aikaisemmin elämässään kaikki muumit laaksossa, rakastava vaimo ja hieno asunto. Tämä kuitenkin muuttui patin yllätettyään rakastava vaimo toisen mihen kanssa, jolloin Pat:llä sitten naksahti niinkin pahasti, että hänellä on edelleen lähestymiskielto ex-vaimoon Nikkiin. Nyt kuitenkin Pat:llä on uusi positiivinen elämänasenne ja vanhemmat valvomassa, joskin aina ei ole selvää kuka on se pöpein perheessä. Pat aikoo saada vielä vaimonsa takaisin elämäänsä ja tätä saavuttaessaan hänen elämäänsä saapuu uusi tuttavuus Tiffany (Jennifer Lawrence), jolla puolestaan on yhtä terve pääkoppa, kuollut aviomies ja mielenkiintoinen tanssijuttu.

Kuva täältä

Silver Linings Playbook on ehdolla peräti kahdeksaan Oscariin, joten tämä jo väkisinkin herätteli odotuksia elokuvan suhteen. Olihan elokuva ehdottomasti sieltä katsottavimpien päästä, mutta ei peittoa omaa suosikkikolmikkoani gaalakuvista (=Django, Beats of the Southern Wild ja Anna Karenina), mutta ei ole kovin kaukana kärjestäkään.

Erikoista elokuvassa on se seikka, että kumpikaan pääparivaljakosta, ei ole pääkopastaan täysin kunnossa, vaikka tämä esitetäänkin aavistuksen korostetusti. Kaksikon kemia on kerrassaan toimivaa, sanailut nokkelia ja kerrassaan virkistävän erilaista. Jennifer Lawrence on allekirjoittaneen suosikkeja ollut jo vähemmällä vaivalla, mutta tämä saa tykkäämään hänestä vain lisää. Suurempi yllätys oli Bradley Cooper, jota en ole Kaameiden kankkusten tähden osannut ottaa vakavasti tai kuvitella muunlaisissa rooleissa. Sivuosissa Robert De Niro erottuu edukseen roolistaan Pat:n pakko-oireisia piirteitä osoittavana loppupeleissä kuitenkin sympaattisena isäukkona. 

Silver Linings Playbook on taas näitä virkistäviä, erilaisia romanttisia komedioita, vailla hömpän häivää. Kannattaa katsoa!

Kauhea kankkunen 2

Ohjaaja: Todd Phillips
Käsikirjoitus: Todd Phillips & Scot Amstrong
Pääosissa: Bradley Cooper, Ed Helms, Zach Galifianakis, Justin Bartha, Ken Jeong & Jamie Chung
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 13

Kauhea Kankkunen 2 on jatko-osa vuoden 2009 yllättävän menestyksekkäälle komedialle.

Ensimmäisestä osasta tutun "susilauman" älykkö Stu on menossa naimisiin ja häät aiotaan pitää tulevan vaimon Laurenin kotimaassa Thaimaassa. Stu, jonka pitäisi tehdä vaikutus myös Laurenin jäänkovaan isään, ei halua riskeerata mitään ja on jättänyt suosiolla niin ikään edellisestä osasta tutun Alanin pois kutsuttujen listalta. Nelikon kaksi muuta kaverusta Doug ja Phil kuitenkin suostuttelevat Stun ottamaan Alaninkin mukaan. Stun linja on kuitenkin järkkymätön: mitkään oikeat polttarit eivät tule kysymykseenkään, mutta kaverusten suostuttelulla he päätyvät Laurenin pikkuveljen Teddyn kanssa rannalle ottamaan vain yhdet. Historia toistaa ikävästi itseään ja pojat heräävät kuten ennen vanhaan mitään muistamatta tällä kertaa Bangkokista. Edellisessä osassa kateissa ollut Doug on nyt täysin kunnossa juhlapaikalla ja ihmettelee missä muut ovat ja tällä kertaa etsitäänkin Teddyä ja samalla koitetaan saada selville mitä ihmettä edellisenä iltana tapahtui.

Kauhean kankkusen juoni seuraa jopa liiaksikin samaa kaavaa kuin ensimmäinen osa. Sama tarina, uusi tapahtuma paikka, joten jotain uudempaa olisin kaivannut tältä, vaikkakin vitsien tasoa on koitettu nostaa selvästi härskimmäksi. Kyllähän tämä nauratti monessakin kohtaa oikein kunnolla, mutta pelkkä nauruhermojen tykitys ei loppupeleissä riitä pitkälle.


Henkilöhahmot ovat edelleen oivalliset, etenkin päähenkilö Stu, joka antaa realistisimman reaktion elokuvan tapahtumiin ja häntä höykytetäänkin kaikista eniten. Alan on edelleen niin omalaatuinen tapaus ettei tiedä miten päin olisi ja härö bisnesmies Chow on yhtä mainio tapaus kuin ensimmäisessä osassa. Luulen tekijöiden nojaavan aika paljon sen varaan, että tämän on nähnyt aikaisemmin ja päähahmot ovat katsojalle tuttuja. Edellistä lukuunottamatta elokuva saattaa kuitenkin loputtoman aiemman toistonsa vuoksi olla virkistävämpi kokemus niille, ketkä eivät ole ekaa osaa nähneet.

Suosittelen siis niille, ketkä eivät ole ensimmäistä kaameaa kankkusta nähneet tai eivät siitä enää mitään muista. Muutoin Kaamea kankkunen 2 saattaa tarjota jopa tuskallista deja vu:ta kaikesta hauskuudestaan huolimatta.

Traileri