Beauty and the Beast - Kaunotar ja hirviö

Ohjaus: Bill Condon
Käsikirjoitus: Stephen Chbosky & Evan Spiliotopoulos
Musiikki: Alan Menken
Pääosissa: Emma Watson, Dan Stevens, Luke Evans, Emma Thompson, Ewan McGregor, Ian McKellen, Kevin Kline, Josh Gad, Stanley Tucci, Audra McDonald, Gugu Mbatha- Raw, Nathan Mac & Hattie Morahan
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 12

Beauty and the Beast on melkein suoraan uusintaversio vuoden 1991 Disney piirretystä, mutta tällä kertaa näyteltynä. Nythän on ollut vallitseva buumi muuntaa näitä vanhoja klassikkoja näyteltyjen elokuvien muotoon, josta jo esimerkkinä ovat olleet Viidakkokirja ja Cinderella. Edeltävistä Viidakkokirja oli se paljon onnistuneempi muunnos, vaikka Cinderellankin ihan kivaksi luokittelin. Näissä kuitenkin molemmissa pohjana se, että ainakaan itselleni kummankaan alkuperäinen versio ei ole ollut mikään viiden tähden kuva. Kaunotar ja hirviö puolestaan kuuluu aivan omiin kärkisuosikkeihin, joten kyllä alunperin mietin, että mitäköhän tästä nyt tulee.

Skeptismi elokuvaa suhteen kesti jopa yllättävän likelle ensi-iltaa. Uteliaisuus kyllä heräsi katsoa tämä sellaisessa sopivan kevyessä mielentilassa ja todella madaltaa niitä omia odotuksia. Lähtökohta oli siis sellainen, että en oikein odottanut mitään, paitsi tietysti hyviä näyttelijöitä. Kävi sitten niin, että jo alkupuolella, kun musiikki "Bellen" kipaleesta alkaa soida ja musikaalimainen avausjakso ranskalaisesta tuppukylästä pärähtää komeuteensa, olin aivan myyty elokuvalle. 

Elokuva noudattaa todella vahvasti alkuperäistä animaatiota, mutta se ei tunnu jo pölyyntyneeltä toisinnolta, vaan herää eri tavalla henkiin, kun hahmot ovat oikeaa lihaa ja luuta. Toisaalta moni lumouksen vaikutuksen alainen hahmo on tehty tietokoneanimaationa, mutta nämä eivät hypi silmille riittävän värikylläisestä taustastaan. Päivityksessä on vain himpun verran uutta, muutaman uuden kappaleen ja hahmojen taustojen syventämisen osalta. Ne uudemmat kipaleet ovat tosiaan alkuperäisen säveltäjän kynästä, legendaarisen Alan Menkenin. 

Emma Watson on todetusti osaava näyttelijä, mutta yllätyin vallan hänen laulutaidoistaan. Noin muutoin hän vaikutti kyllä jo etukäteen sopivalta nimenomaan Belleksi, joka on perinteisestä prinsessa-linjasta poiketen huomattavasti itsenäisempi ajattelija. Dan Stevens oli etukäteen myös hyväksi todettu valinta, sillä hän on piirtynyt hyvin mieleeni Downton Abbeyn "The guy:na" ja hanskaa prinssin osan odotetusti. Sivurooleissa vilisee niin mahtava kattaus, että en kaikkia mitenkään pysty listaamaan. Jos kuitenkin joku tarvisi nostaa ylitse muiden, niin kyllä se Luke Evans sai parhaan osan leikitellä ja hän ottaa pullistelevan Gastonin osasta kyllä irti viimeisetkin rippeet.

Ihastuttava Beauty and the Beast on erittäin onnistunut uusinta yhdestä parhaimmista animaatioklassikoista.

Bridget Jones's Baby

Ohjaaja: Sharon Maguire
Käsikirjoitus: Helen Fielding, Dan Mazer & Emma Thompson
Musiikki: Craig Armstrong
Pääosissa: Renée Zellweger, Colin Firth, Patrick Dempsey, Sally Phillips, James Callis, Shirley Henderson, Sarah Solemani, Jim Broadbent, Gemma Jones, Emma Thompson, Neil Pearson, Celia Imrie & Jessica Hynes
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 7

Ihanan höpsö Bridget Jones (Zellweger) huomaa 43-vuotis syntymäpäivänään olevansa jälleen samassa ikuisen sinkun dilemmassaan. Onneksi sentään paino on kerrankin kohdallaan ja työssään tv-ohjelman tuottajana hän on varsin menestynyt. Ohjelman uutisankkuri Miranda (Solemani) on ystävystynyt Bridgetin kanssa ja tarjoutuu viemään tämän tuulettumaan viikonlopun kunniaksi. Bridget päätyykin festareille ja kaiken juhlinnan tuiskeen päätteeksi vielä yöksi jonkun toisen komistuksen telttaan. Mark Darcyn (Firth) kanssa sukset ehtivät mennä jo aiemmin ristiin, mutta Bridgetin palattua iloittelureissultaan, joutuu hän taas kohtaamaan exänsä, koska he molemmat ovat kummivanhempia yhteisen tutun lapselle. Ristiäisten aikana vanhat tunteet lämpenevät ja illan hämärtyessä Bridget päätyykin yhden illan hairahdukseen Markin kanssa. Myöhemmin Bridget kummastelee painonsa jatkuvaa nousemista ja tekee varmuuden vuoksi raskaustestin, joka näyttääkin plussaa. Aikomus on pitää lapsi, mutta Bridget havahtuu pian siihen tosiasiaan, että hän ei tiedä varmuudella kuka lapsen isä on.

Ensimmäinen Bridget Jones elokuva kuuluu ihan romcomien aateliin eikä sen jatko-osakaan ollut ollenkaan hullumpi. Bridgetin hahmon hupsuimmissa piirteissä oli jotain ihastuttavan inhimillistä ja hänen tohelointinsa aiheutti vähintäänkin huvittuneisuutta. Edellisestäkin elokuvasta on kuitenkin jo vierähtänyt kaksitoista vuotta, joten alkuun oloni oli skeptinen tämän kolmannen elokuvan suhteen. Trailerikaan ei alkuun tehnyt itsessään vaikutusta ja varmaan vasta useamman kymmenen katsomiskerran jälkeen aloin lämmetä sille. Kiinnostus alkoi kunnolla kasvamaan vasta kun aloin kuulla omiin korviini jatkuvia kehuja tästä elokuvasta ja etenkin kun toista puoliskoa alkoi myös kyseinen elokuva kiinnostaa. Sitten taas mentiin ja kyllähän tämä oli hyvä.

Bridget Jones's baby kertoi ihan siitä Bridgetistä, joka on opittu jo aiemmista elokuvista tuntemaan, mutta joka on tietenkin vähän jo vanhempi ja omaa ehkä ihan pikkaisen paremman otteen omaan menoonsa. Aivan yhtä tapahtuma-altis ja mahtavia kommentteja laukova nainen on edelleen kyseessä. Aikaisemmissakin elokuvissa on toistunut erilaiset elämänkriisit, kuten jatkuva ahdistus painosta ja pelko jäämisestä vanhaksi piiaksi. Tässä Bridget on päässyt jo siihen pisteeseen, että on löytänyt urastaan ison sisällön elämäänsä ja rakkauden puolelta ehkä jo hieman kyynistynytkin, mutta elämän kipinä palaa yhä. Ympäristön suunnalta puskee uudenlaisia paineita, kun äiti muistuttelee hedelmällisyydestä ja läheisimmät ystävät perustavat omia perheitään. Elokuvan loppuratkaisua saattaisi nykypäivän valossa pitää kliseisenä ja antavan hyvin kapean kuvan ns. naisen elämästä ja tavoitteista, mutta itse koin, että juuri Bridgetin ollessa kyseessä hänelle kyllä suo viimein ne asiat, joista juuri hän haaveilee. Kuitenkaan kyseisen leidin elämä ei ole ollut aivan suoraan satukirjasta, vaikka uskomattomia tilanteita on sattunutkin.

Pelkäsin suurimman osan parhaista vitseistä tulleen jo trailerissa, mutta niitä onkin niin paljon, että käytännössä tulee melkein ulvottua naurusta elokuvan aikana. En muista milloin olisi näin hurjasti tullut naurettua ihan ääneen elokuvissa ja vielä niin, että todellakin koko sali nauraa. Tosiaan Bridgetin kypsyminen näkyy myös huumorissakin ja niiden kompurointien kohdalla sen sijaan, että Bridget jäisi joka tilanteessa huuli pyöreänä tuijottamaan (tekee sitäkin) saattaakin heittää nasevan ajatuksen tai kommentin aiheesta varsin itsetietoisena omasta tavastaan tuottaa kömmähdyksiä. Kesto on ehkä millin pitkän puoleinen, mutta Bridgetin seurassa sen kyllä kelpaa viettää.

Renée Zellweger, jonka muutama vuosi muuttunut ulkonäkö aiheutti ihan turhaa kohua, on edelleen kuin ilmetty Bridget. Enemmänkin siis kaikessa olemuksessaan, äänessä ja sen sellaisessa ja ulkonäöllinen muutos menisi ihan hyvin hahmon ikääntymisen piikkiin. Hänen näyttelyään on jälleen suuri ilo seurata ja komedialliset sekä draamalliset kyvyt ovat näyttelijättärellä edelleen vahvasti hallussa. Colin Firth on jälleen erittäin Darcymainen, jonka kaltaista hieman jäyhää hahmoa hän tosin aika usein esittää (ja on toki itse The Darcyäkin esittänyt Ylpeys ja ennakkoluulo-minisarjassa). Patrick Dempsey on ihan kohtuullinen ja varsin unelmainen lähes täydellisen miehen roolissaan, mutta jää kyllä vanhojen tekijöiden varjoon. Emma Thompson pääsee yllättämään omaa huumoriaan viljelevänä lääkärinä, joka meinaa varastaa kohtaukset kommenteillaan. 

Bridget Jones's Baby on tappohauska romanttinen komedia, joka veistetty suoraan samasta puusta kuin etenkin se ihka ensimmäinen Bridget Jones-elokuva. 

(Soundtrackin valikoimasta tykkään pitkälti myös!)

Men in Black 3

Ohjaaja: Barry Sonnenfeld

Musiikki: Danny Elfman

Pääosissa: Will Smith, Tommy Lee Jones, Josh Brolin, Emma Thompson, Jemaine Clement, Michael Stuhlbarg & Alice Eve

Kesto: 1h 45min

Ikäraja: 12

Elokuva starttaa kun Elukka-Boris (Jemaine Clement), viimeinen lajinsa edustaja, pakenee Nicole Scherzingerin avustuksella kuunkamaralla sijaitsevasta huippuvartioidusta vankilasta. Boriksen motivaation lähde on sumeilematon kosto agentti K:lle (Tommy Lee Jones), joka aikoinaan pamautti tämän käden pellolle ja pisti rautoihin. Lisäsuunnitelmana on se perinteinen maailmanvalloitus lajitovereittensa eli boglodiittien armeijalla. Boglodiitit ovat kuolleet sukupuuttoon ja menetettyä kättähän ei niin vain saada takaisin, eihän? Ei, ellei matkusta ajassa taaksepäin ja muuta historian kulkua ja niin juuri Boris aikoo tehdä. Nykyajassa historian uudelleen kirjoittamisen tuntuu huomaavan vain agentti J (Will Smith) huudellen mystisesti kadonneen K:n perään, jonka näki vasta edellisenä päivänä. Viraston narut käsissä pitävä agentti O (Emma Thompson) tietää valaista J:tä K:n kuolleen yli 40 vuotta sitten. Toivuttuaan shokista ja hahmotettuaan koiran olevan haudattuna, on J:llä edessä matka menneisyyteen.

Men in Black 3 on yksi kesän piristävämpiä tapauksia, etenkin jos muistat vielä elävästi tämän kaksi mainiota edeltäjää. Elokuva on menevä ja lämmittää mieltä, vaikka ei olekaan ihan niin mahti kuin ensimmäinen tekele, mutta niinhän se tuppaa aina menemään. Aikamatkailussa on elokuvan kannalta olemassa riskinsä, mutta ainakaan tämä tahvo ei huomannut asiassa mitään puutteita. Itse aikahyppy on, etenkin ensimmäisellä kerralla, aivan superia katsottavaa enkä tarkoita nyt 3D:n puitteissa, vaan tekijöiden mielikuvituksen puitteissa. Menneisyyden 60-luku näyttää sekä kuulostaa makealta ja kulttuurierot on myös huomioitu hauskasti.


Suuressa osassa on jälleen pääparin kemia ja yhteinen sanailu, joka on edelleen yhtä messevää. Menneisyyden K eli Josh Brolin on omaksunut K:n olemuksen prikulleen, mutta edustaa myös aikaa, jolloin herra oli vähemmän örmy. Emma Thompson agentti O:na on parhaimmillaan hautajaiskohtauksessa. Nuorempi O eli Alice Eve ei taas jää millään mieleen. Outo tulevaisuuteen katselija Griffin vaikutti konehuoneesta vilkaisulla ärsyttävältä, mutta näin kokonaiskuvan nähtyäni hänhän on oikein lupsakka ja tosi hauska. Kaikista supereinta oli kuitenkin Andy Warhol ja hänen pippalonsa! Keittopurkeista ja Marilyn kuvistaan tunnettu taiteilija päästään näkemään aivan uudenlaisessa ja varsin oivaltavassa valossa.

Kyllä suosittelen



Kaikissa MIB-elokuvissa olen tykännyt pääbiiseistä kuin hullu puurosta ja vaikka uusimmassa kahdesta muusta poiketen ei ole Will Smithin kipaletta, pistää Back in time yhtälailla jammattamaan: