TV Poiminta: Pride

Keskiviikko 28.6. (=TÄNÄÄN)

Yle Teema, klo 22.00

Ohjaaja: Matthew Warchus
Käsikirjoitus: Stephen Beresford
Musiikki: Christopher Nightingale
Pääosissa: Ben Schnetzer, Bill Nighy, Imelda Staunton, Andrew Scott, Dominic West, Paddy Condisine, George MacKay, Joe Gilgun, Faye Marsay, Jessica Gunning & Lisa Palfrey
Kesto: 2h
Ikäraja:7

"Tositapahtumiin pohjaava Pride kertoo monissa muissa brittikomedioissakin taustalla pyörineestä kaivostyöläisten vuoden mittaisesta lakosta Thatcherin hallinnon päätöksiä vastaan vuonna 1984-85. Se valoittaa suurelle yleisölle tuntemattomampaa sivujuonta, jossa kaivostyöläiset saivat tukea yllättävältä taholta. Nuori ja innovatiivinen Mark Ashton on pienen, mutta sitäkin aktiivisemman homojen oikeuksia ajavan järjestön johtohahmo Lontoon päässä. Mark näkee kaivostyöläisten epätoivoisessa taistelussa samanlaista vääryyttä ja kohtelua, jota on itsekin saanut osakseen kuuluessaan vähemmistöryhmään ja haluaa osoittaa tukensa. Tästä saa alkunsa LGSM (Lesbians and Gays Support the Miners), jonka tarkoituksena on kerätä varoja tukeakseen kaivostyöläisten lakkoa. Tuen kerääminen sujuu paremmin kuin odotetusti, mutta ongelmaksi muodostuu avun vastaanottaminen, sillä kaikki eivät ole valmiita ottamaan apua vastaan "tuollaisilta". Homoryhmän viimein löydettyä erään pienen walesilaisen kaivoskaupungin, joka huolii heidän taloudellisen tukensa, haluavat he keräysvarojensa lisäksi osoittaa tukensa myös vierailulla. 

Pridessa hienointa on sen mieltä lämmittävä tarina, joka osoittaa hyvin, kuinka totuus on tarua ihmeellisempää. Tietenkin elokuvan vaativan dramatiikan takia on asioita väritetty ja käänteiden kohdalla menty kovempaa vauhtia, mutta mikään ei tunnu ollenkaan teennäiseltä. Sama toistuu elokuvan räiskyvässä huumorissakin: kun alkuasetelma on jo valmiiksi hupaisa, tilannekomiikkaa syntyy ihan luonnostaan ja hulluimmatkin tilanteet istuvat elokuvaan luontevasti. A-luokan brittikomedian piirteet tulevat esiin myös oivallisessa hahmokaartissa, jossa useampi pääsee kertomaan henkilökohtaista tarinaansa ja olemaan yhtä lailla merkittävä kuin päähenkilö.

Pride on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Jos tähtiä jakelisin tässä blogissa, niin kokonaiset viisi tulisi tälle." (koko juttu täällä)

KATSOKAA. Tulee olemaan areenassa katsottavissa 14 päivää, linkki tässä 

Niin ja oikein hyvää Pride-viikkoa kaikille! 


 

007 Spectre

Ohjaaja: Sam Mendes
Käsikirjoitus: John Logan, Neal Purvis, Robert Wade & Jez Butterworth
Musiikki: Thomas Newman
Pääosissa: Daniel Craig, Christoph Waltz, Léa Seydoux, Ben Whishaw, Naomie Harris, Ralph Fiennes, Andrew Scott, Monica Bellucci, Dave Bautista, Rory Kinnear, Jesper Christensen, Alessandro Cremona & Judi Dench
Kesto: 2h 30min
Ikäraja: 12 

Spectre alkaa Bondin hurvaillessa ominpäin Meksikossa Kuolleiden päivänä. Tästä seuraa vakava puhuttelu uuden M:n (Fiennes) kanssa, joka päättää lomauttaa Bondin. Agentilla on kuitenkin omat syynsä saattaa aloittamansa missio loppuun, joten se on vain tehtävä pomon ja lähes kaikkien muidenkin selän takana. M joutuu pian käymään poliittista kamppailua hallituksen jäsenen, Max Denbighin (Andrew Scott) eli C:n kanssa, säilyttääkseen MI6:n entisellään. Bondin seuraamat jäljet eivät johda pelkästään naiskauneuden luokse, vaan salaisen rikollisjärjestö Spectren, jolla tuntuu olevan monet lonkeronsa osallisena vähän kaikessa ja myös jo menneessä. 

Daniel Craigin neljäs ja tiettävästi viimeinen Bond-elokuva on selkeästi oman sarjansa päätösosa. Se saattaa päähenkilönsä tarinan jonkinmoiseen lopputulemaan ja pyrkii vimmatusti keräämään kaikki langat yhteen vähän liiankin kirjaimellisesti. Edeltävä Skyfall oli vain niin törkeän hyvä elokuva (eikä vain Bond-elokuvaksi), että se luo suuren varjon Spectren ylle, jolta ei edes Mendes&Newman combo pysty sitä pelastamaan. Universumissa, jossa Skyfall elokuvaa ei olisi koskaan keksittykään, olisi Spectre se loisteliain Bond-elokuvista. Tälläisenään se on ihan viihdyttävä toimintatuokio, mutta valitettavasti tuntuu taas enemmän tavalliselta Bond-elokuvalta.

Spectressä se suurin kompastuskivi on se, että se yrittää ihan liikaa olla mahtipontisempi ja ovelampi, kuin sillä on kapasiteettia. Se lopullinen juonikuvio vetää liian suoria viivoja ja todellakin haiskahtaa vasta keksityltä idealta (Moffat on nostanut mun rimaa selvästi korkeammalle). Bondinkin hahmo on kosketuspintana karannut taas jonnekin horisonttiin ja se kaikki sisus, mihin sai kosketuksen edellisessä elokuvassa, on lukittu katsojan ulottumattomiin. 

Visuaalisesti elokuva on edelleen juuri siinä missä pitääkin ja kyllä se alun kuvakieli Sam Smithin Golden Globellakin palkitun "Writins on the Wall" kappaleen soidessa on upein, mitä on Bondeissa nähty (vaikka en kaikkia olekaan nähnyt hehe). Toimintakohtauksissakaan ei ole itsessään mitään vikaa, mutta juonen muuttuessa ohuemmaksi loppua kohden, tekee se tohinastakin vähemmän merkityksellistä. Onneksi Spectreen oli tohdittu sentään lisätä aimompi ripaus huumoria ja himpun verran itseironiaakin Bond-hahmon kustannuksella. Sitä olisi saanut olla vaikka ämpärillinen lisääkin.

Daniel Craig on ollut ihan hyvä Bond omaan Bond-tietämykseen ja käsitykseen nojaten. Varsinkin Skyfallin tarjoama syvällisempi matka nostaa reippaasti hahmon mielekkyyttä. Vaikea kuvitella enää, miten paljon skeptisyyttä Craig aiheutti astuessaan ekaa kertaa hahmon saappaisiin. Seuraavalta Bondilta toivoisin kyllä (anteeksi vain) oikeasti vetovoimaista olemusta, ei siis vain ulkonäöllistä vaan kosolti karismaa, koska sellaista en ole vielä yhdestäkään Bondista löytänyt. Omat suosikkini tässä ajossa olisivat Henry Cavill, Clive Owen ja Idris Elba "ikäesteistä" huolimatta. Spectressä on monia upeita naamoja, joita ei hyödynnetä tarpeeksi, kuten Scott ja Waltz. Molemmilla on takana jo jopa ikonisia roolisuorituksia ja on harmillista, että he eivät pääse loistamaan. Aivan häpeällisen vähän ruutuaikaa on myös ihanaisella ja arvokkaalla Monica Belluccilla, jota voisi katsella tuntikausia.

Spectre jää auttamatta Skyfallin menestyksen varjoon, mutta on Bond-elokuva asteikolla ihan kohtuu onnistunut tapaus.

Pride

Ohjaaja: Matthew Warchus
Käsikirjoitus: Stephen Beresford
Musiikki: Christopher Nightingale
Pääosissa: Ben Schnetzer, Bill Nighy, Imelda Staunton, Andrew Scott, Dominic West, Paddy Condisine, George MacKay, Joe Gilgun, Faye Marsay, Jessica Gunning & Lisa Palfrey
Kesto: 2h
Ikäraja:7

Tositapahtumiin pohjaava Pride kertoo monissa muissa brittikomedioissakin taustalla pyörineestä kaivostyöläisten vuoden mittaisesta lakosta Thatcherin hallinnon päätöksiä vastaan vuonna 1984-85. Se valoittaa suurelle yleisölle tuntemattomampaa sivujuonta, jossa kaivostyöläiset saivat tukea yllättävältä taholta. Nuori ja innovatiivinen Mark Ashton on pienen, mutta sitäkin aktiivisemman homojen oikeuksia ajavan järjestön johtohahmo Lontoon päässä. Mark näkee kaivostyöläisten epätoivoisessa taistelussa samanlaista vääryyttä ja kohtelua, jota on itsekin saanut osakseen kuuluessaan vähemmistöryhmään ja haluaa osoittaa tukensa. Tästä saa alkunsa LGSM (Lesbians and Gays Support the Miners), jonka tarkoituksena on kerätä varoja tukeakseen kaivostyöläisten lakkoa. Tuen kerääminen sujuu paremmin kuin odotetusti, mutta ongelmaksi muodostuu avun vastaanottaminen, sillä kaikki eivät ole valmiita ottamaan apua vastaan "tuollaisilta". Homoryhmän viimein löydettyä erään pienen walesilaisen kaivoskaupungin, joka huolii heidän taloudellisen tukensa, haluavat he keräysvarojensa lisäksi osoittaa tukensa myös vierailulla. 

Pride elokuvaan en ollut ihme ja kumma kyllä törmännyt ollenkaan ennen sen ensi-iltaa. Vasta uuden leffaviikon ohjelmistoon tutustuminen herätti uteliaisuuden, kun ymmärsin vain sen verran, että kyseessä on brittiläinen komedia, jossa on Bill Nighy ja homoaktivisteja, mikä olikin jo enemmän kuin tarpeeksi etukäteisinfoa. Elokuva itse lunasti kirkkaasti mahdolliset etukäteisodotukset, sillä Pride oli kerrassaan mainio! Salista lähti suunpielet korvissa ja tippa linssissä.

Pridessa hienointa on sen mieltä lämmittävä tarina, joka osoittaa hyvin, kuinka totuus on tarua ihmeellisempää. Tietenkin elokuvan vaativan dramatiikan takia on asioita väritetty ja käänteiden kohdalla menty kovempaa vauhtia, mutta mikään ei tunnu ollenkaan teennäiseltä. Sama toistuu elokuvan räiskyvässä huumorissakin: kun alkuasetelma on jo valmiiksi hupaisa, tilannekomiikkaa syntyy ihan luonnostaan ja hulluimmatkin tilanteet istuvat elokuvaan luontevasti. A-luokan brittikomedian piirteet tulevat esiin myös oivallisessa hahmokaartissa, jossa useampi pääsee kertomaan henkilökohtaista tarinaansa ja olemaan yhtä lailla merkittävä kuin päähenkilö. 

Tuoreempi kasvo Ben Schnetzer hoitaa päähenkilön roolin taisteluvalmiina Mark Ashtonina. Katsojalle kuitenkin enemmän vielä sivupääosassa on harvoihin fiktiivisiin hahmoihin lukeutuva Joe Cooper (George MacKay), joka kamppailee hyväksynnän ja kaapista ulos tulemisen kanssa. Faye Marsay kummittelee itselleni nyt joka paikassa, kun viimeksi hän oli Tohtorin jouluspesiaalissa Shonan roolissa ja sitä ennen vielä tutumpi White Queen-sarjasta Anne Nevillenä ja tässä elokuvassa hän on tosiaan päälepakko Steph. Homopoppoosta täytyy nostaa tapetille vielä Uudesta Sherlockista tuttu Andrew Scott, jonka roolihahmo Gethin vaikuttaa ensin jäävän vain taustalle, mutta tälläkin hahmolla on oma tarinansa kerrottavana. Kyläisistä hekumallisimmat ovat tietenkin Bill Nighyn hiljainen virastoherra Cliff ja Imelda Stauntonin jämerä Hefina.

Pride on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Jos tähtiä jakelisin tässä blogissa, niin kokonaiset viisi tulisi tälle.