Pride

Ohjaaja: Matthew Warchus
Käsikirjoitus: Stephen Beresford
Musiikki: Christopher Nightingale
Pääosissa: Ben Schnetzer, Bill Nighy, Imelda Staunton, Andrew Scott, Dominic West, Paddy Condisine, George MacKay, Joe Gilgun, Faye Marsay, Jessica Gunning & Lisa Palfrey
Kesto: 2h
Ikäraja:7

Tositapahtumiin pohjaava Pride kertoo monissa muissa brittikomedioissakin taustalla pyörineestä kaivostyöläisten vuoden mittaisesta lakosta Thatcherin hallinnon päätöksiä vastaan vuonna 1984-85. Se valoittaa suurelle yleisölle tuntemattomampaa sivujuonta, jossa kaivostyöläiset saivat tukea yllättävältä taholta. Nuori ja innovatiivinen Mark Ashton on pienen, mutta sitäkin aktiivisemman homojen oikeuksia ajavan järjestön johtohahmo Lontoon päässä. Mark näkee kaivostyöläisten epätoivoisessa taistelussa samanlaista vääryyttä ja kohtelua, jota on itsekin saanut osakseen kuuluessaan vähemmistöryhmään ja haluaa osoittaa tukensa. Tästä saa alkunsa LGSM (Lesbians and Gays Support the Miners), jonka tarkoituksena on kerätä varoja tukeakseen kaivostyöläisten lakkoa. Tuen kerääminen sujuu paremmin kuin odotetusti, mutta ongelmaksi muodostuu avun vastaanottaminen, sillä kaikki eivät ole valmiita ottamaan apua vastaan "tuollaisilta". Homoryhmän viimein löydettyä erään pienen walesilaisen kaivoskaupungin, joka huolii heidän taloudellisen tukensa, haluavat he keräysvarojensa lisäksi osoittaa tukensa myös vierailulla. 

Pride elokuvaan en ollut ihme ja kumma kyllä törmännyt ollenkaan ennen sen ensi-iltaa. Vasta uuden leffaviikon ohjelmistoon tutustuminen herätti uteliaisuuden, kun ymmärsin vain sen verran, että kyseessä on brittiläinen komedia, jossa on Bill Nighy ja homoaktivisteja, mikä olikin jo enemmän kuin tarpeeksi etukäteisinfoa. Elokuva itse lunasti kirkkaasti mahdolliset etukäteisodotukset, sillä Pride oli kerrassaan mainio! Salista lähti suunpielet korvissa ja tippa linssissä.

Pridessa hienointa on sen mieltä lämmittävä tarina, joka osoittaa hyvin, kuinka totuus on tarua ihmeellisempää. Tietenkin elokuvan vaativan dramatiikan takia on asioita väritetty ja käänteiden kohdalla menty kovempaa vauhtia, mutta mikään ei tunnu ollenkaan teennäiseltä. Sama toistuu elokuvan räiskyvässä huumorissakin: kun alkuasetelma on jo valmiiksi hupaisa, tilannekomiikkaa syntyy ihan luonnostaan ja hulluimmatkin tilanteet istuvat elokuvaan luontevasti. A-luokan brittikomedian piirteet tulevat esiin myös oivallisessa hahmokaartissa, jossa useampi pääsee kertomaan henkilökohtaista tarinaansa ja olemaan yhtä lailla merkittävä kuin päähenkilö. 

Tuoreempi kasvo Ben Schnetzer hoitaa päähenkilön roolin taisteluvalmiina Mark Ashtonina. Katsojalle kuitenkin enemmän vielä sivupääosassa on harvoihin fiktiivisiin hahmoihin lukeutuva Joe Cooper (George MacKay), joka kamppailee hyväksynnän ja kaapista ulos tulemisen kanssa. Faye Marsay kummittelee itselleni nyt joka paikassa, kun viimeksi hän oli Tohtorin jouluspesiaalissa Shonan roolissa ja sitä ennen vielä tutumpi White Queen-sarjasta Anne Nevillenä ja tässä elokuvassa hän on tosiaan päälepakko Steph. Homopoppoosta täytyy nostaa tapetille vielä Uudesta Sherlockista tuttu Andrew Scott, jonka roolihahmo Gethin vaikuttaa ensin jäävän vain taustalle, mutta tälläkin hahmolla on oma tarinansa kerrottavana. Kyläisistä hekumallisimmat ovat tietenkin Bill Nighyn hiljainen virastoherra Cliff ja Imelda Stauntonin jämerä Hefina.

Pride on ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva. Jos tähtiä jakelisin tässä blogissa, niin kokonaiset viisi tulisi tälle.