Inside Llewyn Davis

Ohjaaja: Ethan &Joel Coen
Käsikirjoitus: Ethan &Joel Coen
Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, John Goodman, Garrett Hedlund & F. Murray Abrahams
Kesto: 1h 45min
Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davisin nimikkoroolissa on folk-artisti Llewyn Davis (Oscar Isaac), joka yrittää päästä tienaamaan musiikillaan 60-luvun New Yorkissa. Llewyn on tuurin suhteen oikea Aku Ankka, jota elämä potkii päähän keskivertoa kovemmin. Tämän lisäksi herra on huonon menestyksen takia usein peeaa ja joutuu turvautumaan muiden ihmisten hyväntahtoisuuteen aina näiden kyllästymiseen asti. Llewyn päättää lähteä Chicagoon kokeilemaan onneaan ja matka alkaa kitaran ja kissan kera jälleen kivikkoisella tiellä. 

Coenin veljesten (Kova kuin kivi, Burn after reading, Menetetty maa..) uusin elokuva on hupaisan alakuloinen tapaus, jota värittää harmahtava ja sameahko värimaailma. Kriitikoiden ylistämä Inside Llewyn Davis on jostain käsittämättömästä syystä ehdolla vain kahdessa Oscar-kategoriassa: kuvaus ja äänisuunnittelu. Omasta mielestäni tämä olisi yltänyt kilpailemaan helposti esimerkiksi puvustuksesta, naissivuosasta ja myös parhaan elokuvan pystistä.

Kyseessä ei ole mikään perus ryysyistä rikkauksiin menestystarina, vaikka helposti juonikuvauksesta niin saattaisi luulla, jos ei tunne Coenin veljeksiä leffantekijöinä. Elokuvassa on puhdas tyyli linja: meno on alinomaan surkuhupaisaa, mutta ei missään kohtaa ollenkaan yliampuvaa. Käsittämättömän huono tuuri ei saa katsojaa vellomaan masennukseen ja turtumaan, vaan toimii pikemminkin piristeenä. Kyse ei ole kuitenkaan vahingonilosta, vaan puhtaasti sympatiasta ja huvittuneesta epäuskosta elämän ironisia käänteitä kohtaan. 

Llewyn on päähenkilöksi jännä tapaus, koska on niin alakuloinen ja osittain luotaantyöntäväkin. Masistelusta ei voi kyllä hahmoa syyttää, ei itseäkään naurattaisi hänen saappaissaan. Llewynin tuntuu olevan myös jossain määrin kykenemätön arvioimaan todellisuutta ja mahdollisuuksiaan realistisesti. Hänellä tuntuu olevan fiksaatio musiikkiuraansa kohtaan ja mahdollisesti odottaa sen haaveittensa läpimurron korjaavan kaiken muunkin herran elämässä.

Llewyniä tulkitsee itselleni uusi naama, Oscar Isaac, joka sopii hyvin masentuneen vähäeleiseen osaan. Carey Mulliganin kohdalla nousi tosiaan ihmetys, miksi hän ei ole ehdolla naissivuosasta, sillä se hänelle kuuluisi. Jean on aivan loistava hahmo, jolla on paljon asioita hampaankolossa ja yleisasenne negatiivisen puolella. Kun vertaa Mulliganin aikaisempiin rooleihin, esimerkiksi Gatsbyn elämäniloiseen Daisyyn, on kontrasti ihailtava. Justin Timberlake on aika pienessä roolissa Jeanin poikaystävänä, mutta osoittaa taas hallitsevansa näyttelemisenkin. Justin myös laulaa elokuvassa jopa kahdesti, joista toinen on hupaisa Please Mister Kennedy. Itselleni henkilökohtaisesti merkittävässä osassa oli ihmisten ohella punaraidallinen kissa, koska olen sen verran kissaihminen. En tiedä kuinka monta kattia elokuvassa on ollut loppupeleissä "näyttelemässä", mutta oli ihana katsella eleiden perusteella alati tyytyväistä kissaa, joka jo melkein alkaa leipoa/tarpoa pääosan esittäjää. awwwws.

Inside Llewyn Davis on elokuvana alakuloinen, mutta kokemuksena piristävä. Suosittelen.

Monsterit-yliopisto

Ohjaaja: Dan Scanlon
Musiikki: Randy Newman
Alkuperäiset äänet: Billy Crystal, John Goodman, Steve Buscemi, Joel Murray, Helen Mirren, Alfred Molina, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Nathan Fillion, Peter Sohn, Beth Behrs & John Ratzenberger
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 7

Monsterit - yliopisto kertoo ajasta ennen Monsterit Oy:tä, siitä miten Masi Pallopää ja Tare Karvanen aikoinaan tutustuivat opintiellä. Tarina alkaa Masin näkökulmasta, kun pieni vihreä pallo ei haaveile mistää muusta niin paljon kuin kunnon säikyttelijäksi tulemisesta. Kuultuaan opinahjosta nimeltä Monsterit-Yliopisto, josta voi valmistua kunnon hirviöksi, ottaa hän tavoitteekseen sinne pääsyn, sieltä valmistumisen ja siitä seuraavan säikyttelijän uran. Ahkera opiskelu tuottaa tulosta ja koulun ovet aukeavat. Masin vahvuudet ovat ennenkaikkea teoriassa ja pänttäämisessä, mutta kukaan ei tunnu ottavan hänen pelottavuuttaan tosissaan. Päinvastoin ensimmäisen vuoden opiskelijoiden joukossa on täydellinen vastakohta Tare kuuluisaa Karvasten sukua, jolta pelottelu tulee aivan luonnostaan ja joka ei usko tarvitsevansa mitään kirjojen haihatuksia. Vastakohdat eivät viehätä toisiaan alkuunkaan, vaan monsujen välille kehkeytyy kilpa-asetelma. Vasta molempien opiskeluiden ollessa vaakalaudalla erinäisten sattumien kautta, joutuvat he lyöttäytymään yksiin. 

Ensimmäinen Monsterit elokuva, jonka julkaisusta on vierähtänyt jo 12 vuotta, oli jälleen ensimmäisten osien tapaan todella toimiva tapaus. Onneksi on maltettu odottaa jatko-osan kanssa sen verran, että ideat ovat varmasti ehtineet hautoa, mikä osoittautui erittäin toimivaksi esimerkiksi viimeisen Toy Storyn kohdalla. Oma suhtautumiseni Yliopistoon oli hieman varauksella, mutta syystäkin, sillä alkujaan idea ei tuntunut kummoiselta. Elokuvan alkupuolisko tuntuikin keinotekoiselta, eikä oikein ottanut tuulta kunnolla allensa. Vasta puolen välin jälkeen ja siitä loppua kohden, alkaa elokuva toimia ja päästä jonkinmoiseen vauhtiin. 

Juonihan ei muutu sen kummoiseksi loppuakaan kohden, mutta tunnelma on se, joka alkaa viedä viimein mukanaan. Pääkaksikossa on vetovoimaa edelleen ja heidän keskinäinen dynamiikka on se, joka saa nauliintumaan kankaaseen, kun hahmot viimein saadaan samalle puolelle. Todella tunteisiin vetoavaa on kohtaus järven rannalla, jossa molemmat kaverit kohtaavat heikkoudet itsessään, tekemänsä vääryydet ja onnistuvat kuitenkin löytämään toistensa avulla sen parhaimman puolensa. Aikuisempaan makuun istuu myös tekijöiden ilmiselvä kauhuelokuvien tuntemus, jolla leikitään ikärajan sallimissa rajoissa. 

Monsterit - Yliopistoa suosittelen myös edelliseen elokuvaan tykästyneille, sillä varauksella, että tämä ei ihan samalle tasolle yllä. Varmasti tämän parissa kuitenkin viihtyy niin iso kuin pienikin (mutta ei liian pieni! on meinaan pelottavia kohtia!)

PS. Bongasitko Pixarin lelupallon?

The Artist

Ohjaaja: Michel Hazanavicius
Musiikki: Ludovic Bource
Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell, Missi Pyle & Malcolm McDowell
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 7

The Artist on mustavalkoinen, mutta sisällöltään värikäs sekä melkein mykkä, mutta kertoo paljon enemmän kuin uskoisi.

The Artist alkaa vuodesta 1927, jolloin George Valentin (Jean Dujardin) on suuresta suosiosta nauttiva mykkäelokuvien tähti. Peppy Miller on elokuvaurasta haaveileva lahjakas nuori nainen, joka onnistuu saamaan pienen taustaroolin samaisesta elokuvasta, jossa suuri tähti näyttelee. Heidän kurssinsa kirjaimellisesti törmäävät toisiinsa ja yhteinen kemia ei jää kummaltakaan huomaamatta. Kaksikko suuntaa kuitenkin omille uomilleen, sillä George Valentin on naimisissa. Muutamaa vuotta myöhemmin Georgen ura suuntaa kohti matalalentoa, sillä äänielokuvat tekevät tuloaan, eikä hän suostu puhumaan. Päinvastoin Peppy Miller onnistuu tekemään läpimurron ja saa rooleja roolien perään. Nouseeko George Valentin enää tolpilleen vai vajoaako hän entistä suurempaan epätoivoon? Ja mikä on Peppyn lopullinen rooli hänen elämässään?

Niin musiikin, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja parhaan elokuvan Oscarit vienyt The Artist erottuu virkistävällä tavalla tämänpäivän elokuvatarjonnasta ja samalla huokuu tuttua glamouria menneisyydestä. Odotin tältä aika paljonkin, erityisesti Oscarien tähden ja kyllä sieltä salista tulin ulos tyytyväisenä. The Artist vaatii kuitenkin nykyajan katsojalta aika paljon, jos ei ole tottunut mustavalkoisuuteen, saatika sitten puhumattomuuteen. Joitakin ihmisiä, kun ei saa katsomaan edes mustavalkoista elokuvaa, eikä voikaan pakottaa. Ja sittenkin jos näistä pääsee yli, on vielä varauduttava siihen, ettei elokuva vilise erikoistehosteita ja massiivista toimintaa. Näistä edellämainituista syistä ymmärrän hyvin, miksi tätä ei samalla väen paljoudella ole tultu katsomaan, kuin mitä vuoden parhaalta elokuvalta odottaisi.

The Artist on siis melkein mykkä eli muutama tarkkaan harkittu kohta sisältää ääntä ja harvoin on ääni tehosteena toiminut yhtä vakuuttavasti kuin tässä. Edelleenkään en ole nähnyt Gary Oldmanin suoristusta Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja elokuvassa, mutta "miimikkomiehen" suorituksen perusteella ei parhaan miespääosan palkinto mennyt kauas oikeasta. Jean Dujardin huokuu karismaa ja herrasmiesmäisyyttä. Mieleen tulee väkisinkin Clark Gable ja hänen Rhett Butler kulmakarvojen nosto. Bérénice Bejo on myös osassaan hurmaava. Jossain kohtia elokuvaa unohtui tosissaan, että elokuva on nykyaikana tehty, eikä mikään retusoitu versio klassikosta. Omaan aikaansa elokuvan palauttivat tutut naamat: John Goodman, James Cromwell ja Missi Pyle, joista etenkin ensimmäisen repliikit pystyi äänen puuttumisesta huolimatta kuulemaan omassa päässään. Kerrassaan veikeää.

The Artist on hirmuisen piristävä, mukava, hauska ja samaan aikaan niin elegantti kuin olla ja voi. Suosittelen kaikille ja niille ketkä vielä epäröivät: Antakaa tälle mahdollisuus!



The Artist Studio123:ssa TÄNÄÄN viimeisen kerran klo 17.30! Jos ette ole tätä leffassa vielä nähnyt ettekä tuohon kerkeä tai muualle, niin hyvät ihmiset vuokratkaa tämä viimeistään! Pahoittelen pahasti jälkijunassa tulevaa arvostelua.