Wolf of Wall Street

Ohjaaja: Martin Scorsese
Käsikirjoitus: Terence Winter, perustuu Jordan Belfortin muistelmiin
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Matthew McConaughey, Margot Robbie, Kyle Chandler, Jon Favreau, Cristin Milioti, Rob Reiner, Joanna Lumley & Jean Dujardin
Kesto: 2h 59min
Ikäraja: 16

Jordan Belfort on innovatiivinen ja reiluhenkinen nuori mies hänen aloittaessaan Wall Streetin pörssimeklarina. Lounas isomman nimen, Mark Hannan kanssa, muuttaa kuitenkin hänen elämänsä kurssin tyystin. Iso kiho opastaa nuorempaansa miten homma todellisuudessa toimii ja miten moraalille sanotaan näkemiin, jotta voidaan tahkoa sitä rahaa vain ja ainoastaan omaan taskuunsa. Nousukiidon jälkeen kokee pörssikurssit kuitenkin massiivisen romahduksen ja Belfort joutuu aloittamaan korttitalonsa alusta kauempaa tappion kärsineestä Wall Street:stä. Jordan pestautuu pienosakkeita myyvään yritykseen, josta saa lähtölaukauksen oman yrityksensä perustamiseen. Hän kerää ympärilleen hailauman meklareita, joiden koulutuksesta hän vastaa itse ja pian sitä suloista rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Mittasuhteiden paisuessa paisuu huvitkin ja rahaa palaa statussymboleihin, huoriin ja yhä kovempiin huumeisiin. Belfort:n saavuttaessa kiistattomasti Wall Streetin valtaistuimen, herättää hän myös FBI:n kiinnostuksen kyseenalaisilla liiketoimillaan.

Wolf of Wall Streetin halusin nähdä jo trailerin perusteella, koska se suorastaan huokui oscareitten kuisketta. Ihan hakoteillä en ollutkaan, sillä elokuva on kisaamassa viidessä kategoriassa: paras elokuva, paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus. Kun kyseessä on myös Dicaprio ja Scorsese combo, ei kuvaa voi jättää pyörimään yksinään. Leffa onkin tekijöidensä näköinen niin hyvässä kuin pahassa.

Katsellessa on kyllä selvää, mistä ehdokkuudet ovat tulleet, mutta ei leffa sentään mikään kultamitalisti ole. Noottia tulee ennenkaikkea laveasta rakenteesta ja tästä seuranneesta kestosta, joka on sen kolme tuntia. Kestän kyllä hyvin pitkätkin teokset, jos ne eivät tunnu niin pitkiltä kuin oikeasti ovat. Scorsese:lla on paha tapa kertoa kaikki liian laaja-alaisesti, kun niin monessa kohtaa olisi ollut mahdollista oikaista ja loppukolmanneksella puolestaan viheltää homma jo poikki. Potentiaalisia finale-kohtauksia on turhauttava määrä, eikä yksikään ole kuitenkaan se "The loppu".

Elokuvan hyviä puolia ovat kaikki sopivan överiksi vedetyt kohtaukset, joissa mässäillään alhaisella moraalilla oikein olan takaa. F-sanaa viljellään pilvin pimein ja tissit voi bongata melkein yhä usein. Parhaillaan elokuva muistuttaa Pain & Gain:iä, vaikka kaikki ryönä ei olekaan yhtä mallikaasti perusteltua. Aivan tolkuton vatsalihastreeni tulee siinä kohtauksessa, jossa DiCaprion ja Jonah Hill:n hahmot sekoilevat Lemon-nappien kanssa.

Korkein syy, miksi elokuva jaksaa sinnitellä loppuun asti, on DiCaprion jälleen kerran vertaansa vailla oleva roolisuoristus inhana, mutta myös ärsyttävän lahjakkaana Jordan Belfort:na. DiCaprio on elokuvatekijöille kultakaivos, koska herra itsessään on tarpeeksi taitava nostamaan koko elokuvan osakkeita, kuten J.Edgarissakin. Vaikka Belfortin hahmo ei alkuun olekaan niin niljake, on hänelle vaikea antaa sympatiaa alkumetrien jälkeen, mutta tästäkin huolimatta hahmon tekemisiä seuraa vaan entistä tiiviimmin, hävettävää kyllä. Sivuosissa on yllättäviä helmiä: Joanna Lumley (Todella upeeta) esittelee hammaskalustoaan perin mielenkiintoisena Emma-tätinä ja niin ikään hymystään tunnettu Jean Dujardin (The Artist) ranskahtavaa englantia lirkuttelevana sveitsiläisenä pankkiirina.

Jos kolmen tunnin istunto teatterin penkissä ei aiheuta kuin olan kohautuksen ja Wall Street sointuu mukavalta korvissasi, tämä on sinulle. Taattua tavaraa Scorsese&DiCaprio faneille. 


 

Wolf of Wall Street Kino123:ssa joka ilta 19.45 (23.1 asti)

The Artist

Ohjaaja: Michel Hazanavicius
Musiikki: Ludovic Bource
Pääosissa: Jean Dujardin, Bérénice Bejo, John Goodman, James Cromwell, Missi Pyle & Malcolm McDowell
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 7

The Artist on mustavalkoinen, mutta sisällöltään värikäs sekä melkein mykkä, mutta kertoo paljon enemmän kuin uskoisi.

The Artist alkaa vuodesta 1927, jolloin George Valentin (Jean Dujardin) on suuresta suosiosta nauttiva mykkäelokuvien tähti. Peppy Miller on elokuvaurasta haaveileva lahjakas nuori nainen, joka onnistuu saamaan pienen taustaroolin samaisesta elokuvasta, jossa suuri tähti näyttelee. Heidän kurssinsa kirjaimellisesti törmäävät toisiinsa ja yhteinen kemia ei jää kummaltakaan huomaamatta. Kaksikko suuntaa kuitenkin omille uomilleen, sillä George Valentin on naimisissa. Muutamaa vuotta myöhemmin Georgen ura suuntaa kohti matalalentoa, sillä äänielokuvat tekevät tuloaan, eikä hän suostu puhumaan. Päinvastoin Peppy Miller onnistuu tekemään läpimurron ja saa rooleja roolien perään. Nouseeko George Valentin enää tolpilleen vai vajoaako hän entistä suurempaan epätoivoon? Ja mikä on Peppyn lopullinen rooli hänen elämässään?

Niin musiikin, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja parhaan elokuvan Oscarit vienyt The Artist erottuu virkistävällä tavalla tämänpäivän elokuvatarjonnasta ja samalla huokuu tuttua glamouria menneisyydestä. Odotin tältä aika paljonkin, erityisesti Oscarien tähden ja kyllä sieltä salista tulin ulos tyytyväisenä. The Artist vaatii kuitenkin nykyajan katsojalta aika paljon, jos ei ole tottunut mustavalkoisuuteen, saatika sitten puhumattomuuteen. Joitakin ihmisiä, kun ei saa katsomaan edes mustavalkoista elokuvaa, eikä voikaan pakottaa. Ja sittenkin jos näistä pääsee yli, on vielä varauduttava siihen, ettei elokuva vilise erikoistehosteita ja massiivista toimintaa. Näistä edellämainituista syistä ymmärrän hyvin, miksi tätä ei samalla väen paljoudella ole tultu katsomaan, kuin mitä vuoden parhaalta elokuvalta odottaisi.

The Artist on siis melkein mykkä eli muutama tarkkaan harkittu kohta sisältää ääntä ja harvoin on ääni tehosteena toiminut yhtä vakuuttavasti kuin tässä. Edelleenkään en ole nähnyt Gary Oldmanin suoristusta Pappi, lukkari, talonpoika ja vakooja elokuvassa, mutta "miimikkomiehen" suorituksen perusteella ei parhaan miespääosan palkinto mennyt kauas oikeasta. Jean Dujardin huokuu karismaa ja herrasmiesmäisyyttä. Mieleen tulee väkisinkin Clark Gable ja hänen Rhett Butler kulmakarvojen nosto. Bérénice Bejo on myös osassaan hurmaava. Jossain kohtia elokuvaa unohtui tosissaan, että elokuva on nykyaikana tehty, eikä mikään retusoitu versio klassikosta. Omaan aikaansa elokuvan palauttivat tutut naamat: John Goodman, James Cromwell ja Missi Pyle, joista etenkin ensimmäisen repliikit pystyi äänen puuttumisesta huolimatta kuulemaan omassa päässään. Kerrassaan veikeää.

The Artist on hirmuisen piristävä, mukava, hauska ja samaan aikaan niin elegantti kuin olla ja voi. Suosittelen kaikille ja niille ketkä vielä epäröivät: Antakaa tälle mahdollisuus!



The Artist Studio123:ssa TÄNÄÄN viimeisen kerran klo 17.30! Jos ette ole tätä leffassa vielä nähnyt ettekä tuohon kerkeä tai muualle, niin hyvät ihmiset vuokratkaa tämä viimeistään! Pahoittelen pahasti jälkijunassa tulevaa arvostelua.