Napapiirin sankarit 2

Ohjaaja: Teppo Airaksinen
Käsikirjoitus: Pekko Pesonen
Pääosissa: Jussi Vatanen, Pamela Tola, Timo Lavikainen, Miia Nuutila, Kari Ketonen, Santtu Karvonen, Joonas Nordman, Janne Reinikainen, Kari Hietalahti ja Juho Milonoff
Kesto: 1h 29min
Ikäraja: 12 

Ensimmäisestä elokuvasta tuttu pariskunta Janne ja Inari (Vatanen & Tola) ovat saaneet perheenlisäystä pienen Lumi(aura) tyttären muodossa. Väriä pikkulapsiarkeen tuo kaveripariskunta Räihänen ja Marjukka (Lavikainen & Nuutila), jotka poikkeavat pohjoiseen kyläilemään. Marjukka havaitsee Inarin tarvitsevan kipeästi ulkona tuulettumista ja naikkoset ilmoittavatkin lähtevänsä samana iltana viihteelle. Räihänen ja varsinkin Janne jäävät vastahakoisesti lapsenlikoiksi, sillä kaverusten tuttu Kämäräinen (Karvonen) on juuri hetkeä aikaisemmin houkutellut ukkomiehiä mukaansa kuokkimaan häihin. Ei mene kauaa oven kolauksesta, kun Janne jo keksii, että sikeäunisen tyttärenhän voi vallan mainiosti ottaa mukaan, jos pippaloihin mennään vain hetkeksi pyörähtämään. Sitten tulee niitä muuttujia.

Ensimmäinen Napapiirin sankarit-elokuva oli kotimaisella mittakaavalla jymymenestys, josta nautti keskiverto tallaaja sekä elokuva-arvostelijatkin. Se oli tällekin elokuvakatselijalle jonkinmoinen käännekohta, jonka jälkeen uskalsi taas alkaa odottamaan jotain kotimaiselta elokuvalta. Asiaa edesauttoi toki myös saman vuoden joulukuussa ilmestynyt Rare Exports. Jatko-osat on kuitenkin hyvä ottaa vastaan jatko-osina, etenkin kun itse Dome Karukosken taikakosketus loistaa poissaolollaan. Edellämainitulla mantralla olin jo valmiiksi madaltanut odotuksiani elokuvan suhteen aika reilullakin kädellä. Vaikka jatko-osa ei oletusten mukaisesti haparoinut lähelläkään ensimmäisen tasoa, oli Napapiirin sankarit 2 silti yllättävän hyvä!

Napiksen parhaat puolet ovat niissä hetkissä, jolloin se muistuttaa vahvimmiten edeltäjäänsä. Esimerkiksi sellaisissa kohtauksissa, joissa huumoria revitään ihan arkisista tilanteista. Tässä osassa varsinkin alkupuolella nähtävä nuorten vanhempien arki omine toilailuineen ja sosiaalisine normineen, on hykerryttävää. Moni voi varmasti samaistua ihan suoraan tai ainakin tietää hahmokavalkaadista "just tollaisen tyypin". Myöhemmin kohellusten keskellä syntyy toinen toisistaan hullumpia skenaarioita, mutta onnistuneet ja jo niin tutut hahmot pehmentävät sopivasti kaikkein absurdimmat hetket, joten ylilyönneiltä säästytään. Huonoimmillaan elokuva on siis niinä muutamina minuutteina, kun se ottaa suunnaksi päättömän kanan juoksun ja unohtaa, että tässä tarinassa oli vielä sitä sielukkuuttakin käytettäväksi, eikä olla missään Luokkakokouksessa.

Hahmokaarti on edelleen se erittäin toimiva osa, vaikka muutoksia kokoonpanoon on tullutkin. Pääkkösen Kapua ei enää ole, mutta kolmantena pyöränä pyörii kaksikin uutta naamaa eli häihin houkutteleva Karvonen ja myöhemmin jos jonkinmoisissa ulottuvuuksissa seilaava Sekis (Nordman). Ketosen Pikku-Mikko on ratkiriemukasta nähdä uudestaan edelleen uskollisena itsenään kuin myös Kittilän runkkarit. Pääosapari vetää edelleen yhtä hyvin, onhan tämä jo ainakin kolmas elokuva, kun Vatanen ja Tola ovat pari valkokankaalla. Miia Nuutilan (josta olen aina jotenkin pitänyt) näkeminen elokuvassa kirvoitti varsinaisen vanhojen mainosten metsästyretken, sillä muistin Nuutilan aikanaan esiintyneen muussakin kuin Activia-mainoksissa. Kyseiset todella sympaattiset mainokset muodostivat kokonaisen tarinan erään parin tapaamisista ja he kommunikoivat esimerkiksi television ja radion kautta. Kohtuullisen pitkän etsinnän jälkeen viimein tärppäri ja onnistuin löytämään osan näistä, kyseessä ovat siis "Simo ja Irmeli"-mainokset, jotka tarkalleen mainostavat sähköistä mediaa. Eivät liity ihan aiheeseen, mutta niin ihania ovat edelleen!

Napapiirin sankarit 2 ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle, mutta ei ole ollenkaan hassumpi tapaus jatko-osaksi. Naurut on jälleen taattu.


 

Mielensäpahoittaja

Ohjaaja: Dome Karukoski
Käsikirjoittaja: Tuomas Kyrö & Dome Karukoski
Kuvaaja: Pini Hellstedt
Leikkaaja: Harri Ylönen
Pääosissa: Antti Litja, Petra Fery, Mari Perankoski, Ilkka Forss, Viktor Drevitski, Kari Ketonen, Mikko Neuvonen, Janne Reinikainen, Alina Tomnikov & Bruno Puolakainen
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: S

Tuomas Kyrön kynästä syntynyt Mielensäpahoittaja on siirtynyt valkokankaille ohjaaja Dome Karukosken osaavissa käsissä. Vanhan jäärän roolissa esiintyy radiokuunnelmissa samana hahmona räpättänyt Antti Litja.  Mielensäpahoittaja joutuu jättämään oman tuvan taakseen teloessaan itsensä ja muuttamaan väliaikaisesti poikansa ja miniänsä huomaan. Pariskunnalla on eriävät ajatukset mielipiteitään ääneen laukovasta papparaisesta ja tämän tulevaisuuden kuvioista. Kaikkien hermot joutuvat koetukselle ja varmasti vielä jokainen vähän mieltään pahoittaa. 

Kuunnelmia en ole kuullut, enkä kirjoja aiheesta lukenut, mutta ei pahoiteta mieltämme siitä. Karukoski nimenä taasen, julisteen ylä-tai alareunassa, saa minut kyllä menemään katsomaan oli kuinka kotimaista tahansa. Käsittääkseni aiemmin vain yhden hahmon valituksista koostuvasta monologista on laajennettu tarina, joten samalla Mielensäpahoittajastakin on herätetty vielä elävämpi tulkinta kankaalle. Sijaa saavat myös aiemmin yhden henkilön kautta nähdyt muut perheenjäsenet, joiden persoonaan päästään paneutumaan suhteessa vanhaan ukkoon. 

Mielensäpahoittaja ei ole vain pelkästään naurunröhötyksiä kirvoittava pintapuoleinen komedia, vaan kaiken vedet silmistä naurattavan hauskuutuksen lomassa se käsittelee esimerkiksi teknologian nopeaa kehityskulkua, Suomen lähihistoriaa ja sen vaikutusta tämän päivän yhteiskuntaan. Vanhaa tapaa elää ja toimia edustaa itse Mielensäpahoittaja, joka itsepintaisesti elää samalla kaavalla, kuin on aina ennen eletty niin toimissaan kuin aatteissaan. Nykypäivän menon näemme Miniässä ja ympäröivässä kaupungissa ihmisineen, jotka muovautuvat alati muutosten tuulten mukana ja omaksuvat nopeasti uudet kuviot osaksi omaa arkeaan ja identiteettiään. Miniässä myös kiteytyy pyrkimys karistaa vanhat tomut jaloistaan ja pysyä eteenpäin menevässä liikkeessä. 

Jokaisessa hahmossa on jotain tuttua ja samaistuttavaa, oli se sitten katsojasta itsestään löytyvää tai lähipiirin ihmisissä tai vaan tietyssä ihmistyypissä. Itselleni varsinkin Mielensäpahoittajassa kiteytyy se tietty ”ennen oli kaikki paremmin”-tyyppi, joka ei edes välttämättä ole edes täysin samaa ikäluokkaa tai sukupuolta kyseisen hahmon kanssa, mutta samaa tapa katsoa elämää löytyy kyllä. Poika on toisaalta Miniän katsojakannalta hermoja raastava aikaansaamattomuudessaan, toisaalta häntä kohtaan tuntee sympatiaakin, kun hän näkee isänsä hyvätkin puolet ja on lopulta avainasemassa päähahmon kasvutarinassa. Kyllähän sitä lopullista räjähtämistä jo alkaa odottaakin.

Antti Litja kurttukulmineen ja viivasuineen on oiva Mielensäpahoittaja. Litja nyt ei ole ollutkaan jokaisessa kotimaisessa kuvassa vipeltäviä vakionaamoja, mutta elokuvassa vihjataan hyviin suoraan yhteen hänen merkittävimmistä aiemmista rooleistaan. Petra Frey ei paljoa pukahda, mutta on sitäkin vakuuttavampi, varsinkin ihan ihan loppupuolella, missä niitä roskia saattaa mennä simmuun jos toiseenkin. Ilkka Forss ei soita mitään aiempaa kelloa, mutta sopii joka tapauksessa pojan osaan. Sen sijaan Mari Perankoski ei varsinaisesti ole kasvoistaan kovin tuttu, vaikka onkin työlistansa perusteella esiintynyt paljon muuallakin, mutta hänen ääntänsä on taatusti tullut kuultua joissain animaatioissa.

Mielensäpahoittaja on jo vuoden katsotuin sekä parhain kotimainen ja rikkoo katsojaennätyksiä hurjaan tahtiin. Harvinaista elokuvalle on parantaa tulostaan ja peitota ensimmäisen elokuvaviikon määrät toisella esitysviikolla, mutta sen se on mennyt tekemään. Uutiskynnys ylittyi meidänkin viime tiistain näytöksen kohdalla, lue Kouvolan Sanomien juttu täältä.