Mielensäpahoittaja

Ohjaaja: Dome Karukoski
Käsikirjoittaja: Tuomas Kyrö & Dome Karukoski
Kuvaaja: Pini Hellstedt
Leikkaaja: Harri Ylönen
Pääosissa: Antti Litja, Petra Fery, Mari Perankoski, Ilkka Forss, Viktor Drevitski, Kari Ketonen, Mikko Neuvonen, Janne Reinikainen, Alina Tomnikov & Bruno Puolakainen
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: S

Tuomas Kyrön kynästä syntynyt Mielensäpahoittaja on siirtynyt valkokankaille ohjaaja Dome Karukosken osaavissa käsissä. Vanhan jäärän roolissa esiintyy radiokuunnelmissa samana hahmona räpättänyt Antti Litja.  Mielensäpahoittaja joutuu jättämään oman tuvan taakseen teloessaan itsensä ja muuttamaan väliaikaisesti poikansa ja miniänsä huomaan. Pariskunnalla on eriävät ajatukset mielipiteitään ääneen laukovasta papparaisesta ja tämän tulevaisuuden kuvioista. Kaikkien hermot joutuvat koetukselle ja varmasti vielä jokainen vähän mieltään pahoittaa. 

Kuunnelmia en ole kuullut, enkä kirjoja aiheesta lukenut, mutta ei pahoiteta mieltämme siitä. Karukoski nimenä taasen, julisteen ylä-tai alareunassa, saa minut kyllä menemään katsomaan oli kuinka kotimaista tahansa. Käsittääkseni aiemmin vain yhden hahmon valituksista koostuvasta monologista on laajennettu tarina, joten samalla Mielensäpahoittajastakin on herätetty vielä elävämpi tulkinta kankaalle. Sijaa saavat myös aiemmin yhden henkilön kautta nähdyt muut perheenjäsenet, joiden persoonaan päästään paneutumaan suhteessa vanhaan ukkoon. 

Mielensäpahoittaja ei ole vain pelkästään naurunröhötyksiä kirvoittava pintapuoleinen komedia, vaan kaiken vedet silmistä naurattavan hauskuutuksen lomassa se käsittelee esimerkiksi teknologian nopeaa kehityskulkua, Suomen lähihistoriaa ja sen vaikutusta tämän päivän yhteiskuntaan. Vanhaa tapaa elää ja toimia edustaa itse Mielensäpahoittaja, joka itsepintaisesti elää samalla kaavalla, kuin on aina ennen eletty niin toimissaan kuin aatteissaan. Nykypäivän menon näemme Miniässä ja ympäröivässä kaupungissa ihmisineen, jotka muovautuvat alati muutosten tuulten mukana ja omaksuvat nopeasti uudet kuviot osaksi omaa arkeaan ja identiteettiään. Miniässä myös kiteytyy pyrkimys karistaa vanhat tomut jaloistaan ja pysyä eteenpäin menevässä liikkeessä. 

Jokaisessa hahmossa on jotain tuttua ja samaistuttavaa, oli se sitten katsojasta itsestään löytyvää tai lähipiirin ihmisissä tai vaan tietyssä ihmistyypissä. Itselleni varsinkin Mielensäpahoittajassa kiteytyy se tietty ”ennen oli kaikki paremmin”-tyyppi, joka ei edes välttämättä ole edes täysin samaa ikäluokkaa tai sukupuolta kyseisen hahmon kanssa, mutta samaa tapa katsoa elämää löytyy kyllä. Poika on toisaalta Miniän katsojakannalta hermoja raastava aikaansaamattomuudessaan, toisaalta häntä kohtaan tuntee sympatiaakin, kun hän näkee isänsä hyvätkin puolet ja on lopulta avainasemassa päähahmon kasvutarinassa. Kyllähän sitä lopullista räjähtämistä jo alkaa odottaakin.

Antti Litja kurttukulmineen ja viivasuineen on oiva Mielensäpahoittaja. Litja nyt ei ole ollutkaan jokaisessa kotimaisessa kuvassa vipeltäviä vakionaamoja, mutta elokuvassa vihjataan hyviin suoraan yhteen hänen merkittävimmistä aiemmista rooleistaan. Petra Frey ei paljoa pukahda, mutta on sitäkin vakuuttavampi, varsinkin ihan ihan loppupuolella, missä niitä roskia saattaa mennä simmuun jos toiseenkin. Ilkka Forss ei soita mitään aiempaa kelloa, mutta sopii joka tapauksessa pojan osaan. Sen sijaan Mari Perankoski ei varsinaisesti ole kasvoistaan kovin tuttu, vaikka onkin työlistansa perusteella esiintynyt paljon muuallakin, mutta hänen ääntänsä on taatusti tullut kuultua joissain animaatioissa.

Mielensäpahoittaja on jo vuoden katsotuin sekä parhain kotimainen ja rikkoo katsojaennätyksiä hurjaan tahtiin. Harvinaista elokuvalle on parantaa tulostaan ja peitota ensimmäisen elokuvaviikon määrät toisella esitysviikolla, mutta sen se on mennyt tekemään. Uutiskynnys ylittyi meidänkin viime tiistain näytöksen kohdalla, lue Kouvolan Sanomien juttu täältä. 

Leijonasydän

Ohjaaja: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Aleksi Bardy
Musiikki: Jean-Paul Wall
Pääosissa: Peter Franzen, Yusufa Sidibeh, Laura Birn, Jasper Pääkkönen, Jani Toivola, Timo Lavikainen, Jussi Vatanen, Pamela Tola, Mikko Neuvonen, Stan Saanila & Janne Ravi
Kesto: 1h 44min
Ikäraja: 16

Dome Karukosken Leijonasydän kertoo uusnatsi Teposta (Franzen), joka tapaa Sari nimisen naisen (Birn) ja johon mies myös todenteolla rakastuu. Sari ei kuitenkaan osaa nähdä suhteella tulevaisuutta Tepon valkoinen Suomi-aatteista johtuen eritoten Sarin pojan Ramun (Sidibeh) ollessa tummaihoinen. Rakkaudesta Sariin Teppo joutuu punnitsemaan elämän arvonsa uudestaan ja todella kasvamaan ihmisenä. Asioita mutkistaa erittäin tiivis ja painostava uusnatseista koostuva kaveriporukka mukaan lukien Tepon veli Harri (Pääkkönen), joka ei voi sietää alkuunkaan "lakupekkoja".

Kotimaista kuvaa omissa silmissäni on ollut nostamassa Domen aikaisempi elokuva Napapiirin sankarit. Tämän perusteella ja ilman muuta ohjaajan omien palavien sanojen perusteella uskalsi laskea jonkinasteisia odotuksia Leijonasydämelle, vaikka kotimaisen suhteen olen vieläkin aavistuksen ennakkoluuloinen. Verrattaessa Napapiirin sankareihin, on Leijona huomattavasti vakavampi ja kantaaottavampi. Napapiirin sankarit pysyy kuitenkin Leijonasydäntä korkeammalla sijalla omassa listassani, sillä ensin ensin mainittu vain kolahtaa himpun verran paremmin. Yleisesti kotimaisten elokuvien luokittelussa nostaisin Leijonasydämen joka tapauksessa sinne mäen päälle ja uskallan edelleen väittää kyseessä olevan vuoden kovin kotimainen. 

Elokuvan esilletuodut teemat ovat vahvasti tunteita herättäviä, joista kaksi pääteemaa on on rasismi ja uusnatsismi. Useampikin kohtaus onnistuu saamaan sen pienen äänen sisässään huutamaan "tämä on vaan niin väärin". Sympatiaa heruu myös ns. vastapuolelle etenkin Tepon hahmon kohdalla, mutta myös muulle kaveriporukalle. Loppuvaiheilla pystyy samaistumaan Tepon veljen Harrinkin tunteisiin, kun tajuaa tämän haluavan vain pohjimmiltaan isoveljensä olevan ylpeä itsestään. Kurkistuksessa koulumaailmaan tuodaan lisänä esille koulukiusaus ja miten sekin jää helposti huomaamatta, eikä asioiden oikeaa laitaa aina osata nähdä. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä teemoja polkien, vaikka siltä helposti kuulostaakin. Suurin osa ajasta vakavassakin menossa on pientä pilkettä silmäkulmassa ihan suoraa lauotun reteän huumorin lisäksi.

Leijonasydämen näyttelijäkaarti on pitkälti samaa tuttua naamaa. Peter Franzen:ia en ole aiemmin noteerannut, vaikka siis naamahan on tuhannen tuttu, mutta roolit eivät ole olleet mitenkään erikoisia. Tässä kuvassa ja roolissa on viimein sellaista revittelyä ja todellista itsensä kanssa painiskelua, että Franzen pääsee loistamaan. Laura Birn on ihan hyvä, kuten on totuttu näkemään, mutta todella hupaisaa omasta mielestäni oli miten edellisen kerran parin Birn & Franzen ollessa valkokankaalla (Puhdistus) oli suhteen dynamiikka roolihahmoilla aivan jotain muuta. Jasper Pääkkönen arvelutti hyvin paljon ensi alkuun, mutta Harrin kunnolla leimahtaessa, on hänelläkin oikeaa otetta. Sivurooleista jäi erityisesti mieleen aivan mahdottoman parodisesti, mutta onnnistuneesti maskeeratut Pamela Tola ja Jussi Vatanen, jotka olivat pariskunta valkokankaalla Napapiirin sankareissakin. Paitapojan isäukkona lymyää "Yhden pysähdyksen taktiikka" mies Stan Saarila ja tämän apumiehenä "Euron juusto" eli Janne Ravi. Jani Toivola on pisteenä iin päälle Ramun sanavalmiina isäukkona ja tässä erityisen riemun aiheutti oitis mieleeni tunkenut uutinen Toivolan tulevasta isyydestä siviilissä.

Leijonasydän on The Vuoden Kotimainen, joka yksikertaisesti kuuluu katsastaa. Sen lisäksi se on myös oikeasti hyvä elokuva.

Leijonasydämen ennakkonäytös Kino123:ssa

Tänään sumuisena tiistaiaamuna oli kauniimpi sisar Kino123 järjestänyt Leijonasydän elokuvan ennakkonäytöksen. Itse elokuvaa en ollut vielä katsomassa, mutta henkilökunnan tarkkailijana paikalla ennen kaikkea kuulostellakseni näytösvieraiden haastatteluosuutta. Paikalle saapui nimittäin näytöksen loputtua ohjaaja Dome Karukoski sekä näyttelijät Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen. 

Yleisön aplodien jälkeen Dome valottaa lisää elokuvasta ja sen omakohtaisuudesta. Thomas August George Karukoski eli Dome koki itsekin syrjintää muutettuaan lapsena Suomeen Kyprokselta. Hän oli se erilainen ja outo lapsi, muiden kiusaamisen kohde.  Dome myös pyrkii tästä huolimatta ymmärtämään uusnatsien ajatusmaailmaa, jossa pelko uutta kohtaan aiheuttaa vihaa ja sen kautta voimakkaitakin reaktioita. 

Varsinaisten kyselyjen päätyttyä Dome jää vielä höpisemään teatterin henkilökunnan kanssa. Tässäkin kohtaa esille tulee vakavista teemoistaan huolimatta Leijonasydän elokuvan huumoripuoli. Ohjaajan vakuuttelujen pohjalta elokuvaa uskaltaa suositella tallaajalle, joka ei halua nähdä perinteistä synkkää kotimaista teosta. Sama tyyli toistuu tässäkin kuin aikaisemmissa elokuvissa, aiheet ovat vakavia, mutta käsittelytapa saattaa olla todella kepeä.

No mie ja Franzen

Kysyttäessä modernista Kinosta ja Kino 1:stä, vastaukset ovat positiivisia ja eritoten ohjaaja tuo esille selvästi tarkkaan harkitun värimaailman, kyseisessä salissa sointuvan turkoosin ja mustan.  

Leijonasydämestä povataan vielä isompaa tapausta kuin Napapiirin sankareista, vaikka voittoisaa monen viikon kulkua saattaakin hidastaa eräs ”Smauggielokuva”

Napapiirin sankarit

Ohjaaja: Dome Karukoski
Pääosissa: Jussi Vatanen, Jasper Pääkkönen, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Kari Ketonen, Miia Nuutila, Ulla Tapaninen
Kesto: 1h 32min

Dome Karukoski nousi monien ihmisten tietoisuuteen jo esikoisohjauksensa Tyttö sinä olet tähti (2005) myötä, mutta järjestykseltään neljäs elokuva Napapiirin sankarit onkin hänen ensimmäinen komedia kastiin sijoitettava elokuva.

Jussi Vatasen esittää Jannea, tarinamme "sankaria", joka on todella aikaansaamaton. Jannen tyttöystävä Inari (Tola) on saamassa tarpeekseen tästä vätyksestä ja määrää tämän hankkimaan illaksi digiboksin, jotta he voisivat katsoa yhdessä Titanic:n. Käykin niin, että Inarin antamat rahat juodaan kankkulan kaivoon ja nainen uhoaa suhteen olevan ohi ja lähtevänsä etelään. Tämä on herätys huuto Jannelle, joka tajuaa parisuhteensa roikkuvan digiboksin varassa. Hän lupaa hankkia boksin aamuun mennessä ja matkaan lähtee tottakai avuksi myös hänen kaverinsa Kapu (Pääkkönen) ja Räihänen (Lavikainen). Loppuajan seuraamme, mitä ihmeellisimpiä käänteitä ja esteitä, mitä heidän tiellensä sattuu. Mutkia matkaan tuo muun muassa Inarin ex-poikaystävä, liikennepoliisit ja ruotsalaisten naisten uimajoukkue.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt elokuvan suhteen, sillä odotuksia ei oikeastaan ollut kuin sieltä huonommasta päästä. Ymmärrän suuret katsojaluvut, sillä Napapiirin sankarit nousi omissa listoissani ehkä jopa parhaimman kotimaisen leffan ensimmäiselle sijalle (vuoden 2010 paras kotimainen ainakin!). Elokuva tarjosi todella hauskoja tilanteita sekä draamaa ja varmasti sen vetovoimaisuus selittyy samaistumisella suomalaiseen ihmisluontoon. Siinä missä useat kotimaiset leffat sortuvat pessimistiseen tai synkeään yleistunnelmaa tämä poikkeaa pitämällä yllä suurempaa toivon kipinää. Ainoa kriittinen kohta on yleisessä tarinan kulussa, koska oma huomioni ainakin kiinnittyi loppupuoliskolla juonen toistoon. Tarkoitan tällä sitä, kun yleisestikin elokuvissa mennä toistuvan ylämäki-alamäki kuvion mukaan, mutta tässä elokuvassa se ns. pisti silmään muutamaan otteeseen. Itselleni yllätyksenä tuli, että huomasin iskelmämusiikin kuulostavan kuunneltavalta tämän leffan raameihin pistettynä. Iso plussa "muumimamma kortin" käytöstä (Kyllä, Ulla Tapaninen myös tässä!).


Tällä kertaa ei heru traileria, sillä se antaa mielestäni jollainlailla vääränlaisen kuvan elokuvasta