Napapiirin sankarit 2

Ohjaaja: Teppo Airaksinen
Käsikirjoitus: Pekko Pesonen
Pääosissa: Jussi Vatanen, Pamela Tola, Timo Lavikainen, Miia Nuutila, Kari Ketonen, Santtu Karvonen, Joonas Nordman, Janne Reinikainen, Kari Hietalahti ja Juho Milonoff
Kesto: 1h 29min
Ikäraja: 12 

Ensimmäisestä elokuvasta tuttu pariskunta Janne ja Inari (Vatanen & Tola) ovat saaneet perheenlisäystä pienen Lumi(aura) tyttären muodossa. Väriä pikkulapsiarkeen tuo kaveripariskunta Räihänen ja Marjukka (Lavikainen & Nuutila), jotka poikkeavat pohjoiseen kyläilemään. Marjukka havaitsee Inarin tarvitsevan kipeästi ulkona tuulettumista ja naikkoset ilmoittavatkin lähtevänsä samana iltana viihteelle. Räihänen ja varsinkin Janne jäävät vastahakoisesti lapsenlikoiksi, sillä kaverusten tuttu Kämäräinen (Karvonen) on juuri hetkeä aikaisemmin houkutellut ukkomiehiä mukaansa kuokkimaan häihin. Ei mene kauaa oven kolauksesta, kun Janne jo keksii, että sikeäunisen tyttärenhän voi vallan mainiosti ottaa mukaan, jos pippaloihin mennään vain hetkeksi pyörähtämään. Sitten tulee niitä muuttujia.

Ensimmäinen Napapiirin sankarit-elokuva oli kotimaisella mittakaavalla jymymenestys, josta nautti keskiverto tallaaja sekä elokuva-arvostelijatkin. Se oli tällekin elokuvakatselijalle jonkinmoinen käännekohta, jonka jälkeen uskalsi taas alkaa odottamaan jotain kotimaiselta elokuvalta. Asiaa edesauttoi toki myös saman vuoden joulukuussa ilmestynyt Rare Exports. Jatko-osat on kuitenkin hyvä ottaa vastaan jatko-osina, etenkin kun itse Dome Karukosken taikakosketus loistaa poissaolollaan. Edellämainitulla mantralla olin jo valmiiksi madaltanut odotuksiani elokuvan suhteen aika reilullakin kädellä. Vaikka jatko-osa ei oletusten mukaisesti haparoinut lähelläkään ensimmäisen tasoa, oli Napapiirin sankarit 2 silti yllättävän hyvä!

Napiksen parhaat puolet ovat niissä hetkissä, jolloin se muistuttaa vahvimmiten edeltäjäänsä. Esimerkiksi sellaisissa kohtauksissa, joissa huumoria revitään ihan arkisista tilanteista. Tässä osassa varsinkin alkupuolella nähtävä nuorten vanhempien arki omine toilailuineen ja sosiaalisine normineen, on hykerryttävää. Moni voi varmasti samaistua ihan suoraan tai ainakin tietää hahmokavalkaadista "just tollaisen tyypin". Myöhemmin kohellusten keskellä syntyy toinen toisistaan hullumpia skenaarioita, mutta onnistuneet ja jo niin tutut hahmot pehmentävät sopivasti kaikkein absurdimmat hetket, joten ylilyönneiltä säästytään. Huonoimmillaan elokuva on siis niinä muutamina minuutteina, kun se ottaa suunnaksi päättömän kanan juoksun ja unohtaa, että tässä tarinassa oli vielä sitä sielukkuuttakin käytettäväksi, eikä olla missään Luokkakokouksessa.

Hahmokaarti on edelleen se erittäin toimiva osa, vaikka muutoksia kokoonpanoon on tullutkin. Pääkkösen Kapua ei enää ole, mutta kolmantena pyöränä pyörii kaksikin uutta naamaa eli häihin houkutteleva Karvonen ja myöhemmin jos jonkinmoisissa ulottuvuuksissa seilaava Sekis (Nordman). Ketosen Pikku-Mikko on ratkiriemukasta nähdä uudestaan edelleen uskollisena itsenään kuin myös Kittilän runkkarit. Pääosapari vetää edelleen yhtä hyvin, onhan tämä jo ainakin kolmas elokuva, kun Vatanen ja Tola ovat pari valkokankaalla. Miia Nuutilan (josta olen aina jotenkin pitänyt) näkeminen elokuvassa kirvoitti varsinaisen vanhojen mainosten metsästyretken, sillä muistin Nuutilan aikanaan esiintyneen muussakin kuin Activia-mainoksissa. Kyseiset todella sympaattiset mainokset muodostivat kokonaisen tarinan erään parin tapaamisista ja he kommunikoivat esimerkiksi television ja radion kautta. Kohtuullisen pitkän etsinnän jälkeen viimein tärppäri ja onnistuin löytämään osan näistä, kyseessä ovat siis "Simo ja Irmeli"-mainokset, jotka tarkalleen mainostavat sähköistä mediaa. Eivät liity ihan aiheeseen, mutta niin ihania ovat edelleen!

Napapiirin sankarit 2 ei yllä ensimmäisen elokuvan tasolle, mutta ei ole ollenkaan hassumpi tapaus jatko-osaksi. Naurut on jälleen taattu.


 

Leijonasydän

Ohjaaja: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Aleksi Bardy
Musiikki: Jean-Paul Wall
Pääosissa: Peter Franzen, Yusufa Sidibeh, Laura Birn, Jasper Pääkkönen, Jani Toivola, Timo Lavikainen, Jussi Vatanen, Pamela Tola, Mikko Neuvonen, Stan Saanila & Janne Ravi
Kesto: 1h 44min
Ikäraja: 16

Dome Karukosken Leijonasydän kertoo uusnatsi Teposta (Franzen), joka tapaa Sari nimisen naisen (Birn) ja johon mies myös todenteolla rakastuu. Sari ei kuitenkaan osaa nähdä suhteella tulevaisuutta Tepon valkoinen Suomi-aatteista johtuen eritoten Sarin pojan Ramun (Sidibeh) ollessa tummaihoinen. Rakkaudesta Sariin Teppo joutuu punnitsemaan elämän arvonsa uudestaan ja todella kasvamaan ihmisenä. Asioita mutkistaa erittäin tiivis ja painostava uusnatseista koostuva kaveriporukka mukaan lukien Tepon veli Harri (Pääkkönen), joka ei voi sietää alkuunkaan "lakupekkoja".

Kotimaista kuvaa omissa silmissäni on ollut nostamassa Domen aikaisempi elokuva Napapiirin sankarit. Tämän perusteella ja ilman muuta ohjaajan omien palavien sanojen perusteella uskalsi laskea jonkinasteisia odotuksia Leijonasydämelle, vaikka kotimaisen suhteen olen vieläkin aavistuksen ennakkoluuloinen. Verrattaessa Napapiirin sankareihin, on Leijona huomattavasti vakavampi ja kantaaottavampi. Napapiirin sankarit pysyy kuitenkin Leijonasydäntä korkeammalla sijalla omassa listassani, sillä ensin ensin mainittu vain kolahtaa himpun verran paremmin. Yleisesti kotimaisten elokuvien luokittelussa nostaisin Leijonasydämen joka tapauksessa sinne mäen päälle ja uskallan edelleen väittää kyseessä olevan vuoden kovin kotimainen. 

Elokuvan esilletuodut teemat ovat vahvasti tunteita herättäviä, joista kaksi pääteemaa on on rasismi ja uusnatsismi. Useampikin kohtaus onnistuu saamaan sen pienen äänen sisässään huutamaan "tämä on vaan niin väärin". Sympatiaa heruu myös ns. vastapuolelle etenkin Tepon hahmon kohdalla, mutta myös muulle kaveriporukalle. Loppuvaiheilla pystyy samaistumaan Tepon veljen Harrinkin tunteisiin, kun tajuaa tämän haluavan vain pohjimmiltaan isoveljensä olevan ylpeä itsestään. Kurkistuksessa koulumaailmaan tuodaan lisänä esille koulukiusaus ja miten sekin jää helposti huomaamatta, eikä asioiden oikeaa laitaa aina osata nähdä. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä teemoja polkien, vaikka siltä helposti kuulostaakin. Suurin osa ajasta vakavassakin menossa on pientä pilkettä silmäkulmassa ihan suoraa lauotun reteän huumorin lisäksi.

Leijonasydämen näyttelijäkaarti on pitkälti samaa tuttua naamaa. Peter Franzen:ia en ole aiemmin noteerannut, vaikka siis naamahan on tuhannen tuttu, mutta roolit eivät ole olleet mitenkään erikoisia. Tässä kuvassa ja roolissa on viimein sellaista revittelyä ja todellista itsensä kanssa painiskelua, että Franzen pääsee loistamaan. Laura Birn on ihan hyvä, kuten on totuttu näkemään, mutta todella hupaisaa omasta mielestäni oli miten edellisen kerran parin Birn & Franzen ollessa valkokankaalla (Puhdistus) oli suhteen dynamiikka roolihahmoilla aivan jotain muuta. Jasper Pääkkönen arvelutti hyvin paljon ensi alkuun, mutta Harrin kunnolla leimahtaessa, on hänelläkin oikeaa otetta. Sivurooleista jäi erityisesti mieleen aivan mahdottoman parodisesti, mutta onnnistuneesti maskeeratut Pamela Tola ja Jussi Vatanen, jotka olivat pariskunta valkokankaalla Napapiirin sankareissakin. Paitapojan isäukkona lymyää "Yhden pysähdyksen taktiikka" mies Stan Saarila ja tämän apumiehenä "Euron juusto" eli Janne Ravi. Jani Toivola on pisteenä iin päälle Ramun sanavalmiina isäukkona ja tässä erityisen riemun aiheutti oitis mieleeni tunkenut uutinen Toivolan tulevasta isyydestä siviilissä.

Leijonasydän on The Vuoden Kotimainen, joka yksikertaisesti kuuluu katsastaa. Sen lisäksi se on myös oikeasti hyvä elokuva.

Härmä

Ohjaaja: JP Siili
Käsikirjoitus: JP Siili
Pääosissa: Mikko Leppilampi, Pamela Tola, Lauri Tilkanen, Esko Salminen, Lena Meriläinen, Eero Milonoff, Aku Hirviniemi, Kari Hietalahti, Pirkka-Pekka Petelius, Taneli Mäkelä & Olavi Uusivirta
Kesto: 2h 8min
Ikäraja: 16

Härmä sijoittuu 1800-luvun Etelä-Pohjanmaalle, jossa erimielisyydet selvitetään puukko mittelyillä. Kaikista vaikutusvaltaisin ja mahtavin on Välitalon tila, jonka johdossa on teoriassa Antti Välitalo (Esko Salminen). Käytännössä kuitenkin asioita omankäden oikeudella ohjaa Antin vanhin poika Esko (Mikko Leppilampi), joka kuuluu pahamaineisiin puukkojunkkareihin, joita vastaan ei kukaan uskalla nostaa sormeaan. Esko on äkkipikainen ja alkoholiinmenevä, mutta pitää huolta omistaan. Perinteisesti isännän jälkeen tilan periin aina vanhin poika, mutta isä näkee enemmän potentiaalia nuoremmassa pojassaan Matissa (Lauri Tilkanen), joka on myötätuntoinen, oikeudenmukainen ja täysin eri maata kuin isoveljensä. Antti Välitalo ilmaisee viimeisen tahtonsa Eskolta salatussa testamentissa, josta Esko kuitenkin onnistuu kuulemaan, eikä paina asiaa todellakaan villaisella. Samaan aikaan Matti tietoisena isänsä tahdosta uskaltautuu kosimaan rakastamaansa naapuritilan Ainoa (Pamela Tola), sillä nyt hänellä olisi mahdollisuus Välitalon tulevana isäntänä saada Ainon isän suostumus. Antti Välitalo menehtyy traagisissa olosuhteissa ja Esko pitää huolen ettei kukaan saa enää käsiinsä uutta testamenttia ja julistautuu Välitalon isännäksi. Tämän kaiken tähden ennen veljekset kuin ilvekset, huomaavat olevansa toistensa pahimmat viholliset, sillä Esko ei halua vain Välitalon tilaa vaan myös Ainon.



Härmänkin kohdalla kotimaisen elokuvan leima aiheuttaa valmiiksi ennakkoluuloisen asenteen eli en uskaltanut olettaa tämän olevan mistään kotoisin. Härmä olikin jostain kotoisin, taidolla tehty ja tarinana toimiva, mutta ei siltikään kovin ihmeellinen. Heikkoudet löytyvät elokuvan kestossa, välissä tuntui että hahmot palloilevat liikaa edestakaisin, joten lyhyemmällä rakenteella olisi ehkä selvitty. Lopussa kyllä kaikki pitkäpiimäinen pohjustus tulee kuitattua villaisella, kun tullaan loppuhuipennukseen. Puukoniskuja ja yhteenottoja ei myöskään säästellä, joten heikkohermoisimpien kannattaa taas miettiä kahdesti.

Puvustus, musiikki, tyyli ja lavastus on aivan ensiluokkaista. Ainoastaan silmää ärsytti osassa kohtauksia yli viedyt värimuunnokset: ruoho oli liian vihreää ja toisaalla hahmojen kasvot harmaita. Kotimainen villi länsi fiilis on saatu vangittua läpi elokuvan ja toisaalta mieleen tulee isompi ja hurjempi versio Hovimäki televisiosarjasta. Näyttelijät tekevät murretta myöten todella todella hyvää työtä. Lauri Tilkanen on sympaattinen, mutta ei missään nimessä mikään nyhverö ja hänellä on jumankekka upeat simmut. Mikko Leppilampi parrakkaassa häjy olemuksessa aiheuttaa vastenmielisyyttä, niinkuin on tarkoituskin. Kolmanneksi merkittävin hahmo Aino on ihan kohtuu hyvä hahmo, mutta Pamela Tolan taidoille olisi voitu käsikirjoittaa jotain vähän revittelevämpää. Sivuosissa häärii Suomen näyttelijähelmiä.

Yleisellä tasolla Härmä on vain kelpo elokuva, mutta kotimaisella tasolla jopa oikein hyvä ja katsottava tapaus.



Artun arvostelu samaisesta elokuvasta.

Napapiirin sankarit

Ohjaaja: Dome Karukoski
Pääosissa: Jussi Vatanen, Jasper Pääkkönen, Timo Lavikainen, Pamela Tola, Kari Ketonen, Miia Nuutila, Ulla Tapaninen
Kesto: 1h 32min

Dome Karukoski nousi monien ihmisten tietoisuuteen jo esikoisohjauksensa Tyttö sinä olet tähti (2005) myötä, mutta järjestykseltään neljäs elokuva Napapiirin sankarit onkin hänen ensimmäinen komedia kastiin sijoitettava elokuva.

Jussi Vatasen esittää Jannea, tarinamme "sankaria", joka on todella aikaansaamaton. Jannen tyttöystävä Inari (Tola) on saamassa tarpeekseen tästä vätyksestä ja määrää tämän hankkimaan illaksi digiboksin, jotta he voisivat katsoa yhdessä Titanic:n. Käykin niin, että Inarin antamat rahat juodaan kankkulan kaivoon ja nainen uhoaa suhteen olevan ohi ja lähtevänsä etelään. Tämä on herätys huuto Jannelle, joka tajuaa parisuhteensa roikkuvan digiboksin varassa. Hän lupaa hankkia boksin aamuun mennessä ja matkaan lähtee tottakai avuksi myös hänen kaverinsa Kapu (Pääkkönen) ja Räihänen (Lavikainen). Loppuajan seuraamme, mitä ihmeellisimpiä käänteitä ja esteitä, mitä heidän tiellensä sattuu. Mutkia matkaan tuo muun muassa Inarin ex-poikaystävä, liikennepoliisit ja ruotsalaisten naisten uimajoukkue.

Olin erittäin positiivisesti yllättynyt elokuvan suhteen, sillä odotuksia ei oikeastaan ollut kuin sieltä huonommasta päästä. Ymmärrän suuret katsojaluvut, sillä Napapiirin sankarit nousi omissa listoissani ehkä jopa parhaimman kotimaisen leffan ensimmäiselle sijalle (vuoden 2010 paras kotimainen ainakin!). Elokuva tarjosi todella hauskoja tilanteita sekä draamaa ja varmasti sen vetovoimaisuus selittyy samaistumisella suomalaiseen ihmisluontoon. Siinä missä useat kotimaiset leffat sortuvat pessimistiseen tai synkeään yleistunnelmaa tämä poikkeaa pitämällä yllä suurempaa toivon kipinää. Ainoa kriittinen kohta on yleisessä tarinan kulussa, koska oma huomioni ainakin kiinnittyi loppupuoliskolla juonen toistoon. Tarkoitan tällä sitä, kun yleisestikin elokuvissa mennä toistuvan ylämäki-alamäki kuvion mukaan, mutta tässä elokuvassa se ns. pisti silmään muutamaan otteeseen. Itselleni yllätyksenä tuli, että huomasin iskelmämusiikin kuulostavan kuunneltavalta tämän leffan raameihin pistettynä. Iso plussa "muumimamma kortin" käytöstä (Kyllä, Ulla Tapaninen myös tässä!).


Tällä kertaa ei heru traileria, sillä se antaa mielestäni jollainlailla vääränlaisen kuvan elokuvasta