Ghostbusters & Lights Out

Näillä kahdella kuvalla ei ole mitään merkittävää tekemistä keskenään muuta kuin molemmat jäivät vaille omaa arvosteluaan. Esityksessähän nämä olivat jo kesällä, eivätkä taida enää minkään teatterin ohjelmistossa killua, mutta halusin silti tuoda ne vielä esille, etenkin Ghostbustersin.
 

Ghostbusters

Ohjaaja: Paul Feig
Käsikirjoitus: Katie Dippold & Paul Feig
Musiikki: Theodore Shapiro
Pääosissa: Melissa McCarthy, Kristen Wiig, Kate McKinnon, Leslie Jones, Chris Hemsworth, Charles Dance, Michael K. Williams, Andy Carcia, Matt Walsh, Cecily Strong & Neil Casey
Kesto: 1h 56min
Ikäraja: 12

Ghostbusters on tavallaan uusintaversio vuoden 1984 leffaklassikolle. Fyysikot Erin Gilbert (Wiig) ja Abby Yates (McCarthy) kirjoittivat aikanaan yhdessä kirjan paranormaaleista ilmiöistä, mutta Gilbert on jättänyt ne asiat elämästään jo taakseen. Kun Erin saa selville Abbeyn aikovan julkaista kirjan uudelleen, on hänen pakko ottaa yhteyttä vanhaan kollegaansa, sillä teos vaarantaisi hänen asemansa arvostetun yliopiston professorina. Abbey jatkaa edelleen yliluonnollisen metsästystä uuden aisaparin, erikoisen Holtzmanin (McKinnon) kanssa. Abbey on vastahakoinen jarruttamaan kirjan kanssa, mutta suostuu lopulta sillä ehdolla, että Erin liittyy heidän seuraansa seuraavan ilmiön tutkimisessa. Yliluonnollinen ilmiö osoittautuu olevan ehtaa tavaraa ja palauttaa Erinin uskon takaisin. Porukkaan liittyy vielä myöhemmin omakohtaisia kokemuksia kerännyt Patty Tolan (Jones) ja sihteeriksi palkattu puupää Kevin (Hemsworth).

Ghostbustersin halusin nimenomaan nostaa vielä esille siksi, että se sai niin käsittämättömän ennakkoryöpytyksen ennen kuin kukaan oli edes elokuvaa nähnyt. Ilmeisesti suurin närästys johtui sanasta "reboot", mutta sekään ei minulle avautunut miksi juuri tämä kuva sai osakseen niin suuren närän, kun uusintaversioita muistakin klassikoista on sadellut tasaiseen tahtiin muutenkin. Törmäsin myös huoleen alkuperäisen version "pilaamisesta", mitä en myöskään tajua, sillä maineestaan huolimatta ei se alkuperäinen nyt mielestäni ole mikään kummoinen elokuva. 

Itsekin menin kyllä vähän varauksella katsomaan tätä uutta versioita, mutta se johtuu ihan siitä, että "Sony" lätkä saa minut aina varuilleen muutoin ei mitään ongelmaa. Yllätyin vallan positiivisesti miten meneväksi leffaksi tämä osoittautuikaan. Alussa on vielä kankeutta ja vitseissä vähän liikaa alatyyliä, mutta kun elokuva pääsee vauhtiin, niin voi pojat on se menoa. Jotenkin ironisesti tämä myös tuntui tyylissä ja musiikissaan enemmän kasarilta kuin alkuperäinen! Viitteitä on kyllä paljon alkuperäiseenkin sekä vanhat tähdet cameo-rooleissa, mutta leffa tekee kuitenkin itsestään omanlaisensa sopivissa määrin. Näyttelijävalinnat uppoaa myös paremmin omaan huumorihermooni kuin alkuperäisen, varsinkin Wiig onnistuu jo eleillään hymähdyttämään. Parasta on kuitenkin överin rajalla liikuskeleva Kevinin hahmo, jota tulkitsee myös nähtävästi bimbon rooleissa loistava Chris Hemsworth.
  
 

Lights Out

Ohjaaja: David F. Sandberg
Käsikirjoitus: Eric Heisserer, perustuu Sanbergin samannimiseen lyhytelokuvaan
Pääosissa: Teresa Palmer, Gabriel Bateman, Billy Burke, Maria Bello, Alexander DiPersia, Alicia Vela-Bailey
Kesto: 1h 21min
Ikäraja: 16  

Kun Rebecca (Palmer) oli vielä pieni ja asui kotona, hän saattoi kokea painajaisia ja näkyjä, jotka tuntuivat aidoilta. Nämä sekä äidin rakoileva mielenterveys saivat hänet muuttamaan kotoa jo nuorena, eikä hän vieläkään pidä aktiivisesti yhteyttä äitiinsä. Kun hänen pikkuveljensä koulusta soitetaan lievästä huolesta veljen nukahtaessa usein tunnille, lähtee Rebecca katsomaan äitinsäkin tilanteen. Äidin mielenterveys on ottanut taas suunnan huonompaan päin ja veljen uskallettua viimein kertoa äitinsä "mielikuvitusystävästä" Dianasta, kuulostaa tarinat pelottavan samankaltaisilta Rebeccan lapsuuden painajaisten kanssa. 

Lights Out vaikutti jo trailerissa mielenkiintoiselta säikyttelyltä, vaikka en nyt kummoista tästäkään odottanut, etenkin Kirotun jatko-osan ollessa niin onnistunut kauhutekele. Lights Out osoittautui kuitenkin ihan kelvolliseksi kokonaisuudeksi, jossa oli mietitty juonikin loppuun asti. Valitettavasti uskalsin kyllä nukkua siltikin pimeässä leffan jälkeen, mutta se ei tosiaan ole kiinni siitä, etteikö elokuva olisi yrittänyt parhaansa. Leffan aikana sai kyllä säpsyä ja jänskättää. Yhtään enemmän pimeänpelkoisille, mutta kauhun ystäville, roima suositus.

Teresa Palmer veti todella hyvin, olenkin hänestä tykkäilyt jo esimerkiksi Warm Bodies elokuvassa aikaisemmin. Joskus viitannut häneen Kristen Stewartin blondina kaksoissiskona, joka osaa näytellä, ihan vain siis ulkonäöllisten samankaltaisuuksien tähden. Sivurooleissa oli ihan pätevät pelkääjät. Silmiinpistävän heikosti suoriutuu kyllä elokuvan lapsinäyttelijä, joka välillä on kyllä ihan homman tasalla, mutta pelon sijaan draamaa vaativissa kohtauksissa näkyy päällepäin, että hän pidättelee hymyä tai naurua. Vertaan väkisinkin Kirotun lapsinäyttelijöihin, joista etenkin pääosassa oleva Madison Wolfe oli vain niin pelottavan hyvä. 

 
 

Angry Birds

Ohjaaja: Clay Kaytis & Fergal Reilly
Käsikirjoitus: Jon Vitti, Mikael Hed, Mikko Pöllä & John Cohen, pohjaa Rovio Entertainmentin peliin
Musiikki: Heitor Pereira
Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Maya Rudolph, Kate McKinnon, Sean Penn, Tony Hale, Keega-Michael Key, Bill Hader, Peter Dinklage & Blake Shelton
Kesto: 1h 37min
Ikäraja: S

Punasulkainen Red (Sudeikis) asuu onnen ja päivänpaisteen täyttämällä saarella muiden lentokyvyttömien lintujen kanssa. Enemmistöstä poiketen Red ei kulje päivästä toiseen hymyssä suin ja onkin yhteisönsä hylkiö. Eräänä päivänä tulee viimeinen pisara täyteen ja Redin kuppi menee nurin. Lintukodon tuomari passittaa vihaisen linnun vihanhallintakurssille, jossa tämä tapaa muun muassa hyperaktiivisen Saken (Gad) ja räjähdysalttiin Pommin (McBride). Kurssi ei Redin osalta ehdi edes kunnolla alkaa, kun saarelle rantautuu uusia asukkaita, vihreitä possuja. Muu kylä ottaa possut avosylin vastaan, mutta Red on erittäin skeptinen, varsinkin possujen jyrättyä hänen talonsa. Muiden pitäessä vaalenpunaisia laseja silmillään ottavat Red, Sakke ja Pommi selvää possujen todellisista aikeista. 

Olin kovin kahden vaiheilla tämän katsomisen kanssa, että jaksaako nyt sittenkään kiinnostaa, vaikka pohjaakin kotimaiseen tuotteeseen. Sony-nimikkeen alla en muista, että olisi hirmuisen montaa hyvää animaatiota koettua, toki muutama poikkeus mahtuu aina mukaan. Kuitenkin se oli varmaa, että originaalina tämä on nähtävä, jos katsoa meinaan ja koska kyseinen versio ei tunnetusti pyöri huisin montaa viikkoa, alkoi aikaraja painaa päälle. Onneksi tuli sitten sellainen "tekee mieli vaan mennä leffaan"-fiilis, jonka varjolla puikahdin tämän katsomaan.  

Angry Birds olikin himpun verran odotuksia parempi elokuva. Ei nyt mikään huippu, mutta kertakatselussa oikein pätevä. Vähän samaan kategoriaan laittaisin kuin Kätyrit elokuvan, jota ei ehkä tulisi katsottua uudestaan, ei siksi että elokuva olisi ollut huono, sillä ei vaan ole tarpeeksi annettavaa useammalle katselulle. Tarinakokonaisuus tässä oli kylläkin paljon tiiviimpi ja harkitumpi, kuin vaikka sen Kätyrit elokuvan kanssa. Vaikka kovin syvissä vesissä ei vihanhallintakurssista huolimatta seilata, on elokuvalla kuitenkin omanlaisensa sanoma. Aina ei voi olla pirtsakka ja iloinen, vaan joskus on ihan tarpeen päästellä niitä höyryjä. Elokuva on kaikille sallittu, mutta ei ollut ollenkaan niin hötöpalloinen, kuin oletin ja muutamat vitsit onkin suunnattu suoraan isommille.

Alkuperäisessä englannikielisessä versiossa on ääninäyttelijät valikoitu onnistuneesti ja äänissä on erityisen paljon "kirjoa". Saken eli Chuckin kohdalla mietin, että kuka tämä oikein on, kun on niin osuva, mutta ei kuitenkaan suoralta kädeltä tunnistettava ääni. Taustalta löytyi Josh Gad niminen hemmo, joka jäi korvaan varmasti siksi, että hänen aikaisempi ääniroolinsa oli Frozen-elokuvan Olaf. Stellan ääni oli myös erikoisen ja kivan kuuloinen, mutta näyttelijä Kate McKinnon ei sanonut itselleni mitään ihmeempää. Sain kuitenkin selville, että SNL-ohjelmassa McKinnon on tavannut esittää Ellen Denegeneresiä ja vaikuttaa siinä erittäin hupaisalta. Muista äänistä pakko nostaa esille tietysti Peter Dinklage, jonka erottaisi mistä vain ja jonka mahtipontinen sointu on omiaan Mahtikotkalle. Hieman harmillista Angry Birdsissä oli, että varsinaisessa lintujen ammunnassa ei kuultu hahmojen hassunhauskoja pelistä tuttuja ääniä, sillä itselleni ne ainakin olivat yksi suurista viehätyksistä pelissä. 

Maahanmuuttoa ja rasismia koskevaa aineistoa en onnistunut bongaamaan tästä elokuvasta.

Angry Birds on perusviihdyttävä koko perheen animaatio, jonka uskon vetoavan vielä suuremmin nuoremman pään kohdeyleisöön ja varsinkin heihin, jotka ovat useampia Rovion pelejä kyseisestä aiheesta tahkoneet.