Café Society

Ohjaaja: Woody Allen
Käsikirjoitus: Woody Allen
Kuvaus: Vittorio Storaro
Pääosissa: Steve Carell, Jesse Eisenberg, Kristen Stewart, Parker Posey, Blake Lively, Corey Stoll, Jeannie Berlin, Ken Stott, Anna Camp, Paul Schneider, Sheryl Lee, Tony Sirico, Stephen Kunken & Sari Lennick
Kesto: 1h 36min
Ikäraja: 12

Juutalaisen perheen kuopus Bobby (Eisenberg) suuntaa 1930-luvulla Hollywoodiin katsomaan mitä elämällä on siellä hänelle tarjota. Bobbyn eno Phil (Carell) on kiireinen mies, joka on menestynyt elokuva-alan parissa ja ottaakin siskonpoikansa hoteisiinsa ja tarjoaa töitä alaisuudessaan. Philin alaisuudessa sihteerinä työskentelee myös viehättävä Vonnie (Stewart), jonka kanssa Bobby nopeasti ystävystyy. Kaiken Hollywoodin seurapiirien glamourin ja pintaliidon keskellä Vonnie tarjoaa maanläheisemmän maailmankuvan vastapainoksi pinnallisuudelle. Matkan varrella Bobby huomaa ihastuneensa nuoreen naiseen, mutta romanssin esteeksi tulee odottamattomia mutkia. Lukuisia mutkia.

Woody Allenin elokuvien kohdalla olen päässyt siihen tulokseen, että pääasiallisesti näistä tykkään. Ei sillä tavalla niin hurmoksellisesti kuin joidenkin toisten teoksista, mutta onhan nämä yleensä varsin mainioita, kivoja ja viihdyttäviä. Joukkoon mahtuu myös kyllä sellaisia notkahduksiakin (Vicky Cristina Barcelona, Match Point...), mutta esimerkiksi edellinen nähtynä oleva teos Magic in the Moonlight oli todella sympaattinen ja hauskakin. Täysosumana pidän edelleen parhaan naispääosan Oscarillakin palkittua Blue Jasminea. Tiedän suunnilleen jo mitä odottaa tyyppilliseltä Woody Allen-leffalta ja erottuvimmat maneerit eli tietynlainen keveys (ellei ole tyystin eri genre) sekä nerokas dialogi kuuluu asiaan.

Café Society ilmentää täysin tekijänsä käsialaa ja pelkästään trailerista pystyy jo päättelemään kenen elokuva on kyseessä (viimeistään Windsor-fontista..). Muutaman suusta kuullut myös mielleyhtymän jo menneeseen Coenin veljesten Hail, Caesar-elokuvaan, mutta näille oikeastaan yhteistä on vain vanhan Hollywoodin miljöö ja molemmilla tekijöillä on tietysti sitä taitoa dialogin kanssa. Café Society pyörii hahmojensa ja näiden suhteiden ympärillä ja järjestää tragikoomisia tilanteita varsinkin romantiikan suhteen. Trailerissa ei paljasteta onneksi paljoa ihmissuhdesoppa-pohjaisesta juonesta, jota on varsin hupaisa seurata sen edetessä. Itsessään tarina on kauttaaltaan ihanasti leikkisällä tavalla ylilyövä ja sopii tähän keveään Allen-universumiin. Siltikin useimmissa vuorovaikutuskohdissa on paljon aitoutta, juurikin ansiokkaan dialogin ja tilannetajun ansiosta. Itselleni piirtyi eritoten mieleen kohtaus, jossa eräs hahmoista on töissä narikassa ja käy läpi toisen hahmon kanssa heidän suhteensa tilaa ja siinä missä jossain toisessa elokuvassa hahmot saisivat traagisesti käydä läpi kaiken ihan kahdestaan, tässä maailma rullaa yhä ympärillä ja tilassa ravaa muitakin ihmisiä.  

Jesse Eisenbergista on kyllä pakko todeta, että vaikka hän osuutensa hoitaa, en ihan tajua miten hän pääsee aina mukaan näihin laadukkaisiin A-listankin elokuviin. Hänen roolinsa on aina liian samanlainen aiempien roolien kanssa ja siksi en ensimmäisiä suorituksia nähtyäni vielä huomannut, että Eisenberg ei loppujen lopuksi ole kovin kummoinen näyttelijä. Steven Carellin suoritus on taas mielestäni onnistunut, vaikka hänellä taas on taipumusta pienoiseen ylilyöntiin, mutta tässä se vähän kuuluu jopa asiaan. Kristen Stewart ottaa taas lisää harppauksia kauas kauas Bellan aneemisesta roolista ja olen jo aiemminkin hänen monien hienojen roolien suhteen todennutkin (Still Alice, Clouds of Sils Maria), että ihan oikeasti kyllä hän osaa näytellä. Woody Allen osaa kyllä haalia edelleen karismaattisia kasvoja elokuviinsa ja Café Society ei ole poikkeus, mutta monissa pienissä sivurooleissa nähdään mielenkiintoisempia suorituksia kuin esimerkiksi itse päähenkilön osa.

Café Society on Woody Allenin elokuvien ystäville taattua kermaa, mutta hyvä myös ensimmäiseen korkkaamiseen, jos ei elokuvalegendan teoksia ole vielä kokeillut. Saattaisi vilahtaa myös tulevissa Oscar-kahinoissa muutamassa sivukategoriassa (esim. puvustus ja Allenille itselleen taas joku ansio).

Edelleen Alice - Still Alice

Ohjaaja: Richard Glatzer & Wash Westmoreland            
Käsikirjoitus: Richard Glatzer & Wash Westmoreland, perustuu Lisa Genovan kirjaan Still Alice      
Musiikki: Ilan Eshkeri
Pääosissa: Julianne Moore, Alec Baldwin, Kristen Stewart, Kate Bosworth, Hunter Parrish, Shane McRae, Stephen Kunken, Victoria Cartagena
Kesto: 1h 41min 
Ikäraja: S          

Alice Howland (Moore) on elintavoistaan huolta pitävä viisikymppinen nainen elämänsä parhaassa mahdollisessa vedossa. Kolme aikuista lasta ovat jo lentäneet pesästä, mutta saman katon alla majailee yhä uskollinen ja rakastava aviopuoliso (Baldwin). Perhepiirin lisäksi kohdallaan ovat urakuviot Alicen työskennellessä arvostetussa asemassa kielitieteiden professorina. Jossain kohtaa Alice kuitenkin havahtuu siihen, että hän on alkanut unohdella asioita, varsinkin nimiä. Ensin hän pitää lähipiiriltään salassa vierailut neurologin luona, mutta saatuaan musertavan diagnoosin varhaisiän Alzheimeristä, on hänen kerrottava huonot uutiset perheelleensä.        

Yhden ehdokkuuden ja sen myötä naispääosan Oscarin pokannut Edelleen Alice oli ehdottomasti nähtävien listallani. Menneellä palkintokaudella oli yksi jos toinenkin erittäin vaikeita sairauksia käsittelevää elokuvaa. Kuuleman mukaan The Judge, joka harmikseni jäi itseltäni näkemättä, sivusi myös sukulaisen sairastumista. Selvästi vielä tunnetumpi oli Stephen Hawkingin elämästä kertova todella koskettava Kaiken teoria, jossa sairaus oli Alzheimerin sijaan ALS-tauti. Edelleen Alicesta löytyy oma yhteytensä samaan tautiin, sillä ohjaaja Richard Glatzer kuoli muutama viikko Oscareiden jälkeen juurikin ALS-taudin seurauksena.

Edelleen Alice kuvaa todella julmaa sairautta ehkä hieman poikkeuksellisesta näkövinkkelistä, nimittäin sairastuneen itsensä. Useasti näkökulmana tai katsojan silminä on toiminut sairastuneen omainen tai muu läheinen henkilö. Sairaan näkökulmassa on tässä onnistuttu kuitenkin pelottavan hyvin, sillä kaikki Alicen hämmennys, pelko ja epätoivoinen kamppailu musertavaa voimaa vastaan tulee hyvin esille. Väkisinkin pohtii, miten itse toimisi vastaavassa painajaismaisessa tilanteessa ja miltä se tuntuisi, kun menettää täysin oman itsensä muistoineen kaikkineen.

Monesti tulee vitsailtua hassujen unohduskömmähdysten ohessa alkavasta dementiasta, mutta Edelleen Alice muistuttaa varsinaisen sairauden laajuudesta, jota on todella vaikea käsittää. Vaikka aluksi onkin unohduksen uhrina vain nimet, tapaamiset ja muut pienemmät asiat, taudin pahetessa katoaa ajan ja paikan tajukin. On vaikeaa kuvitella millaista olisi kulkea sellaisessa sumussa saamatta otetta mistään. Mitä sitten, kun ei enää tunnistaisi läheisiään, mutta ei voisi ilmaista omaa tahtoaankaan.

Edelleen Alicesta ei voi puhua mainitsematta vielä erikseen Julianne Mooren upeaa roolisuoristusta. Moore on Alicena samaistuttava ja sitä kautta koskettava elinvoimainen nainen, joka ei taatusti tehnyt mitään ansaitaakseen moisen traagisen kohtalon omalle kontolleen. Haastavammasta näkökulmasta huolimatta, Moore saa välitettyä jokaisen tunnevivahteen ja muistikatkoksen yleisölle asti. Sivuroolissa Alicen tyttärenä jälleen yllättää Kristen Stewart, jonka suoritusta voidaan taas (katso Clouds of Sils Maria) kutsua näyttelemiseksi. En enää edes osannut kiinnittää asiaan huomiota samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Edelleen Alice on riipaiseva, mutta kaunis tarina armahtamattomasta Alzheimerin taudista ja siihen sairastuneesta vahvasta naisesta.

                                                                

Clouds of Sils Maria

Ohjaaja: Olivier Assayas
Käsikirjoittaja: Olivier Assayas
Pääosissa: Juliette Binoche, Kristen Stewart, Chloë Grace Moretz, Johnny Flynn, Lars Eidinger, Hanns Zischler, Angela Winkler & Brady Corbet,
Kesto: 2h 4min
Ikäraja: 7

Maria Enders (Juliette Binoche) on keski-ikäinen arvostetun uran saavuttanut näyttelijätär, joka on matkalla Sils Mariaan ottaakseen vastaan palkinnon ystävänsä puolesta. Marian assistentti Val (Kristen Stewart) ylipuhuu tämän tapaamiseen nuoren innovatiivisen ohjaajan kanssa, joka ei halua tiettyyn rooliin ketään muuta kuin Marian. Rooli on samassa näytelmässä, joka aikoinaan nosti Marian itsensä tapetille nuoren Sigfridin roolissa. Tällä kertaa Marian tulisi esittää Helenaa, joka on Sigridin viettelyksen uhri ja lopulta ajautuu itsemurhaan nuoren naisen tähden. Maria kokee kuitenkin olevansa vieläkin Sigrid ja Helenan osaan ei tunnu pääsevän millään sisään. Asiaa vaikeuttaa nuori nouseva näyttelijätär Jo-Ann Ellis (Chloë Grace Moretz), joka on astumassa Sigridin osaan ja vaikuttaa enemmän kuuluisalta lööppilehdistä kuin varsinaisista näyttelijäntaidoistaan. 

Clouds of Sils Maria on sarjaa palkittu ja taiteellinen draamaelokuva eli juurikin yhtä itselleni helpoiten lähestyttävimmistä kategorioista (mahdollinen Oscar-leffa jopa?). Täytyy kyllä siltikin myöntää ohjaaja Olivier Assayasin teoslistaa tutkiessa, että yksikään nimike ei kuulosta tutulta eli hänen aiemmat teokset eivät ole itselleni tuttuja. Elokuvan traileri oli se, joka herätti lopulta mielenkiinnon sekä kollegan väittämä, että Kriten Stewartilla on tässä elokuvassa oikeita ilmeitä.

Traileri kylläkin antaa ihan aavistuksen harhaajohtavan suunnan ja ei täysin avaa oikeata juonikuviota. En siis tarkoita, että kaikki pitäisi olla paljastettu jo kättelyssä, vaan noudattaa kuitenkin annettua suuntaa tai sitten jättää ihan kaikki suoraan esiripun taakse. Elokuva on yleisesti kuitenkin onnistunut, ainoastaan loppupuoli jää hieman häiritsemään, kun tuntuu, että varsinaista ratkaisua ei saada. Sellaistakaan ei tarvisi olla, ellei elokuvan kantava voima olisi ollut Marian ja Valin keksinäisessä dynamiikassa ja juurikin sen lopullinen tilanne jää turhankin avoimeksi. Elokuva myös tuntui loppua kohden hieman jo pitkältä, vaikka kestohan ei sinänsä ole kuin parisen tuntia ja rapiat. 

Clouds of Sils Mariassa parhaiten toimii sen draama puoli, eritoten henkilöiden väliset kemiat, jotka tuntuvat täysin realistisilta. Aiemmin mainitsemani Marian ja Valin keskinäiset välit ja niiden muuttuminen on elokuvaa eteenpäin vievä voima. Uuteen rooliin valmistautuminen ei osoittaudu pelkästään Marian käytäväksi omakohtaiseksi identiteettitaisteluksi, vaan se alkaa vaikuttaa hänen käytökseensä suhteessa assistenttiinsa Valiin. Nuori Jo-Ann Ellis ja tämän suosio saa Marian myös pohtimaan tähteyttä ja sitäkin kautta jälleen omaa itseään lisäten hukassaolon tuntemuksia. 

Juliette Binoche on kuin tehty tälläsiin rooleihin tälläsissä elokuvissa ja jälleen hän tekee varman hyvää näyttelijän työtä. Suuri yllätys on kuitenkin Kristen Stewart, joka ihme kyllä oikeasti osaa tässä näytellä ja kyllä, hänellä on ilmeitä! Kristeniltä puuttuu aiemmin suorituksia vaivannut lakonisuus ja vaivaantuneisuus tyystin ja hän tuntuu todella luontevalta. Pienet kehonkielen eleetkin ovat kaukana haparoinnista, mutta eivät näytä laskelmoiduiltakaan. Chloë Grace Moretz on tässä elokuvassa parempi kuin esimerkiksi juurikin pyörivässä If I stay nyyhkyleffassa, koska hahmossa on paljon enemmän särmää. Hänenkin suoritustaan on oikein ilo katsella, kun Jo-Annin bambisilmien takaa loistaa paatumaton kunnianhimo.

Clouds of Sils Mariaa suosittelen erityisesti draamaelokuvien ystäville ja potentiaalisten Oscar-leffojen bongareille.

Twilight - Aamunkoi osa 2

Kuva täältä

Ohjaaja: Bill Condon
Käsikirjoitus: Melissa Rosenberg, perustuu Stephenie Meyerin romaaniin
Musiikki: Carter Burwell
Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, MacKenzie Foy, Peter Facinelli, Ashley Green, Kellan Lutz, Michael Sheen & Dakota Fanning
Kesto: 1h 55min
Ikäraja: 12

Bella, joka edellisessä osassa selvisi Edwardin vampyyrimyrkyillä "hirviölapsen" synnytyksestä, herää nyt uuteen elämäänsä kuolemattomana vampyyrinä. Nyt hän näkee kauempaakin kauemmas, kuulee pienimmänkin äänen, liikkuu tuulen nopeudella ja on vastasyntyneenä vampyyrinä vahvempi kuin kukaan muu perheestä. Lyhyen totuttelun ja metsässä retkeilyn jälkeen Bella on kuin vanha konkari ja valmiina tapaamaan tyttärensä Renesmeen. Tämä on jo isompi kuin mitä Bella odotti ja kasvaakin nopeammin kuin tavallinen lapsi. Renesmee onkin kuolematon sekä kuolevainen. Vampyyrimaailman pahisliiga Volturit kuulevat tästä erehtyneeltä ilmiantajaltaja luulevat tytön olevan kuolevainen lapsi, joka on muutettu puremalla kuolevaiseksi. Tälläinen on lakien mukaan häväistyksen kauhistus heidän maailmassaan. Alice sattuu jälleen juuri sopivasti kukkamaljaa kantaessaan saavan näyn Volturien tulosta. Cullenit alkavat haalia eri maailman kolkista vampyyreitä mukaansa todistamaan kohtaamispaikalle, mikä Renesmee todellisuudessa on.

Aamunkoi osa 1 oli siis se, jonka rankkasin olevan jostain kotoisin ja jopa ihan hyvä. Näin ollen ohjaajan ja tiiminkin ollessa sama, olin pikkaisen toiveikaskin tämän suhteen. Pakko kyllä todeta, että ihan alun hienojen tekstien siivittämän visuaalisen nautinnon jälkeen, itse elokuva oli aika laimea tapaus.

Aamunkoin toisesta osasta puuttuu jokin ydin, jokin sisäinen kipinä, jotta olisin ollut menossa enemmän mukana. Lopputaistelukin on vuoroin ihan sellaista siistiä, mutta vuoroin myötähäpeällistä, kun joku tyhjänpäiväinen sivuhahmo esimerkiksi mutristaa suutaan todella nolon näköisesti. Koko tilanteen kornius paistaa läpi ja pokkaa on välillä tosi vaikea pitää. Ja sitten se vauva! Siis miksi se on pitänyt animoida?? Siinä meni sekin kohtaus, kun Bella tapaa lapsensa ensimmäistä kertaa tai hänen isänsä näkee Renesmeen, kun siinä on möllöttämässä se creepy tietokone animoitu tuutteli. 

Kuva täältä

Löysin kuitenkin muutaman positiivisenkin asian mehevän soundtrackin (miinus se Christina Perrin kalkatus) lisäksi. Ensinnäkin Jacob on nyt paljon järkeenkäyvempi tapaus nyt kun se Bellan perään kuolaus loppui ja selviääkin ettei sekään ollut varsinaisesti Bellan perässä juoksemista, vaan hänellä on muu kohtalo. Tästä susien juttu käänteestä pieni hatunnosto itse kirjailijalle, sillä mietin tosiaan aikaisemmissa osissa, kuinka idiootti tuo Jaakobbi voikaan olla. Toinen juttu on Kristen Stewart vampyyrinä, sillä piilolinssien ja osaavien maskeerauosaston jäljiltä hänellä näyttää jopa olevan eloa silmissä ja ilmekin kasvoilla! Ja jälleen kerran kun neiti Stewartin hahmo laitetaan huutamaan tai kärsimään, niin johan ollaan melkein siellä näyttelemisen osastolla. 

Twilight Aamunkoi osa 2 on aiempaa osaa ruttokaupalla huonompi. Vampyyrihömppää, joka kuitenkin varmasti uppoaa itseäni monta vuotta nuorempiin naisihmisiin. Jos kaipaat kimallusta, komeita piilareita ja yliluonnollisia voimia, ilman mitään sen suurempaa merkitystä tai punaista lankaa, tämä on sinulle.

Ilmiö Twilight

Aiheesta Twilight saan kaikista eniten kysymyksiä blogin puitteissa tai jutellessa elokuvaihmisten kanssa. Aikaisemmin mielipidettäni kysyessä olen voinut vain kohauttaa olkia, koska en ole ollut ollenkaan perehtynyt aiheeseen. Ensimmäisen elokuvan olin nähnyt teatterissa kerran, enkä muistanut siitä paljoa mitään. Tietenkin tiesin Twilight elokuvat niin kuin kaikki ne tuntevat, vaikka eivät olisi nähneetkään: kimallukset, Kristen Stewartin ilmeikkyyden jne. Päätin kuitenkin tarttua avoimin mielin haasteeseen ja tutustua tähän maailmaan kunnolla. Alun perin minun piti ne kirjatkin lukaista, jotka kuulemma ovat paljon parempia kuin elokuvat, mutta elokuvien näkemisen jälkeen halusin jo päästä sanomaan sanottavani. Eli kirjoittaja ei ole lukenut vielä kirjoja eikä ota kantaa niihin, mielipiteet pohjaavat VAIN elokuviin.

Mikä ”näteissä” vampyyreissä viehättää?

Tykkään hirmuisesti Twilightin perusideasta: vampyyri rakastuu ihmistyttöön ja myöhemmin huomiosta kilpailee myös ihmissusi, molemmat tietysti hyvännäköisiä. Vampyyreistä olen aina pitänyt ja kun käytän sanaa ”vampyyrit” tarkoitan ihan kaikenlaisia vampyyrejä laidasta laitaan, aina vanhasta kunnon Nosferatusta näihin nykyajan hyvännäköisiin verenimijöihin. Mielestäni kuitenkin molemmilla on omat elokuvansa ja omat paikkansa. Pelottava hirviömäinen vampyyri kuuluu kauhuelokuviin oikeasti säikyttelemään ja tällainen twilight versio kuuluu sitten taas näihin nuorten naisten märkäpäiväuni elokuviin ja sarjoihin. Tajuan paremmin kuin hyvin viehätyksen hyvännäköisestä vampyyristä, joka haluaa sinua kaikella mahdollisella tavalla. Toteutuu (melkein) joka naisen kaunotar ja hirviö fantasia, jossa saa myös itse tuntea olevansa vallan kahvassa, koska tuon olennon silmissä olet vastustamaton. Samalla mukana on aina jännite siitä, että komean herra vampyyrin peto puoli tulee esiin muuallakin kuin sängyssä, vaikka eihän näin koskaan käy, mutta jännite on silti siellä. Kunnianarvoisan herra Nosferatun kanssa tämä fantasia olisi vain ällöä.

Twilight- Houkutus

Katsoin siis muistinvirkistyksenä tämän ihka ensimmäisen elokuvan, josta kaikki alkoi. Mainitsin aiemmassa kappaleessa pitäneeni Twilightin perusideasta, mutta sitten tässä toteutuspuolessa on menty välillä todella metsään. Ensimmäinen elokuva on kokonaisuutena ja käsikirjoituksessaankin ihan kohtuullinen. Minusta on aina siistiä nähdä kivannäköisiä vampyyrejä komeilla piilolinsseillä, mutta ihan oikeasti mikä se kimallusjuttu on? Onko kirjoissa tähän jokin looginen vastaus? Haluan uskoa että se on kuvailtu eri tavalla kirjoissa ja jälleen on tulkittu liian kirjaimellisesti elokuvaan. Koko glitter homman olisi voinut jättää pois, niin olisi säästytty viiden elokuvan verran mielipahalta. Seuraava ongelma on henkilökohtainen makuasia: Robert Pattinson Edwardina ei ole ulkonäöllisesti minuun vetoava, joten vaikka herra osaakin näytellä, niin en lämpene hänelle tarpeeksi. Sitten pääsemmekin koko elokuvan pahimpaan tunnelmantappajaan eli neiti Kristen Stewartiin. 

Voi mikset laita sitä suuta kiinni?

Kristen on kaunis, ihan jumalattoman kaunis, mutta eloa hänessä ei ole sitten ollenkaan ja se alaleuka ei pysy kiinni ei millään. Juuri kun olet pääsemässä fiilikseen, koska Robert tekee sentään parhaansa ja olet jo melkein aww-asteella, niin sitten se naamataulu tulee siihen ja silmät katsoo tyhjää ja luukku on auki. MIKSI? Voi miksi Kristen et anna minun nauttia elokuvasta…

Kouluarvosana: 7

Twilight- Uusikuu

Uusikuu on mielestäni koko saagan kamalin, ihan ylivoimaisesti. Puoletkaan hahmojen tekemisistä ja sanomisista ei käy järkeen. Tämä kulminoituu oikein siihen Edwardin lähtöön, jossa pääparin keskustelu kirvoittaa vain WTF-ilmeen. Tajuan kyllä, että Edward piti saada pois kuvioista, jotta Bella pääsee tutustumaan Jacob:iin lähemmin. Jacob oli muuten ekassakin osassa enkä meinannut tajuta, että sen letin takana on sama henkilö! Jacobista vielä henkilökohtainen mielipide: jos Robert oli mielestäni ruma, niin Jacob on sitten susiruma (heh). Taylor Lautnerin puolustukseksi pitää kuitenkin todeta, että hän näyttelee paremmin kuin kaksi muuta. 

Kouluarvosana: 5-

Twilight- Epäilys

Epäilys ei ole ihan niin sukka kuin Uusikuu, mutta odotin kyllä tältä enemmän. Ensimmäistä kertaa mukana on kunnon toimintaa ja tappeluakin. Mukana on taas ihmehetkiä pääkolmikkomme kanssa ja vaikka kaikki muut ovat sodassa, jaksetaan silti jauhaa, siitä kumman se Bella nyt valitsee. Olin suuresti pettynyt vampyyrien tapaan kuolla tässä elokuvassa ja sanotaanko että, jos olisi annettu veren lentää niin kuin kuuluu, niin elokuva olisi saanut ryhtiä. Nyt kun päät vaan nykäistään irti eikä mitään realistista näy, vaan kuollut vampyyri näyttää vain kiviukolta, niin uskottavuushan siinä menee. Tulee sellainen että eihän tuo edes oikea ollut, mitäs sitten. 

Kouluarvosana: 6

Twilight- Aamunkoi osa 1

Erityisesti kahden edellisen jälkeen olin jo melkein luopunut toivosta saagan suhteen. Itselleni kuitenkin Aamunkoi osa 1 vastoin kaikkia odotuksia toimi! En tiedä mitä näyttelyn oppitunteja Kristen on pakotettu käymään, mutta hän ei ole ihan niin hukassa tässä.  Kuvittelinko vai puhuuko Kristen jotenkin matalammin ja jämerämmin tässä elokuvassa? Samoin Pattinson kuulosti tässä kuvassa jotenkin karismaattisemmalta. Mitä heille on tässä välissä tehty? Pääaiheenahan on pääparin häät, kuherruskuukausi ja sitten se monsterivauva. Kuherruskuukaudella on viimein höllennetty nutturaa ja huumoriakin saadaan revittyä siitä tilanteesta että tässä on nyt oikeasti vihitty ihminen ja vampyyri. Kristen on kuitenkin parhaimmillaan sitten kun Bella on saatu raskaaksi ja lopulta synnytyksen tuskissa, on hänessä viimein jotain, mitä voi sanoa näyttelemiseksi. Tämän elokuvan myötä aloin hirmuisesti tykkäämään elokuvan tunnusbiisistä eli Bella’s Lullaby:stä, jota Aamunkoissa viljelläänkin enemmän. Jopa niinkin pitkälle, että ihan elokuvan loppupuolella Bellan muistojen vilistessä minulta herahti jopa kyynel, koska kohtaukseen on saatu sitä kauan kaivattua tunnetta mukaan ja myös siitä, että samalla miettii, kuinka paljon vielä hienompi Bellan ja Edwardin tarina olisi, jos siinä olisi aivan eri tekijät.

Kouluarvosana: 8+

Näiden neljän elokuvan katsomisen perusteella suosittelen näitä ainoastaan tosiaan näteistä vampyyreistä kiinnostuneille nuorille naisille. Tokaa ja kolmatta osaa ei kannata edes katsoa, ei menetä mitään. Katsoo vaan juonikuvaukset ja paljastukset ja hyppää ekasta neljänteen. Twilight perusidea on kutkuttava ja nerokas, mutta tämä ei riitä, jos toteutus ontuu näin pahasti. Kirjoista vieläkään tietämättä melkein harmittaa kun on pilattu näin hyvä tarina. Twilight voisi toimia täysin eri tekijätiimillä (paitsi sama tunnaribiisi), eri päänäyttelijöillä, ilman kimallusta ja ikäraja ainakin sen K16.

 

 PS. Aion joka tapauksessa mennä vielä katsomaan sen viimeisen. Kiinnostaa liikaa sekä hyvässä että pahassa!

Lumikki ja metsästäjä

Ohjaaja: Rupert Sanders

Musiikki: James Newton Howard

Pääosissa: Kristen Stewart, Charlize Theron, Chris Hemsworth, Sam Claflin, Sam Spruell, Bob Hoskins, Ian McShane, Ray Winstone, Toby Jones, Eddie Marsan, Johnny Harris, Nick Frost & Brian Gleeson

Kesto: 2h 7min

Ikäraja: 12

Lumikki ja metsästäjä noudattelee ihan alkuun perinteisen sadun uomia, mutta tekee sitten oman juonikuvionsa nostamalla metsästäjän entistä merkittävämpään rooliin. Prologissa esitellään komein kuvin lapseton kuningatar, joka kylmänä sydäntalvena löytää punaisen ruusun kukkimasta uhmaten kylmää. Kuningatar pistää sormensa ruusun piikkiin ja kolme veripisaraa putoaa valkealle lumelle. Sinä maagisena hetkenä hän esittää hartaimman toiveensa lapsesta, jonka huulet olivat punaiset kuin veri, iho valkea kuin lumi, hiukset yhtä mustat kuin korpin höyhenpeite ja mieleltään yhtä periksi antamaton kuin tuo kylmyyttä uhmaava ruusu. Kuningatar saa kuin saakin kauneimmain tyttölapsen, mutta kuolee itse Lumikin ollessa vielä nuori. Kuningas suree vaimoaan, mutta tulee löytäneeksi uuden rakkauden sotaretkellään. Kuvankaunis Ravenna (Charlize Theron) vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta ja päästyään Kuningattareksi, hän ei aikaile uuden miehensä lahtaamista. Lumikin hän telkeää tyrmäänsä vuosiksi. Ravennalla on hallussaan suuret taikavoimat ja lapsuudestaan asti seurannut kostonhimo on kovettanut hänet ja jäljellä on vain julma sekä häikäilemätön nainen. Ravenna on oppinut jo varhain, että kauneutensa avulla hän saa mitä haluaa, joten hänen on varmistettava olevansa se kaikista kaunein, aina. Sitten koittaa se päivä, kun Lumikki (Kristen Stewart) saavuttaa aikuisiän ja Ravenna ei olekaan enää kaunein ja hänen voimansa alkavat ehtyä. Kun hän saa tämän selville, määrää hän Lumikin tuotavan oitis hänen luokseen viedäkseen tämän sydämen. Lumikin onnistuttua pakenemaan aina Synkkään metsään asti, jossa Ravenna on voimaton, lähetetään metsästäjä (Chris Hemsworth) tämän perään. Metsästäjä ei vapaaehtoisesti suostuisi ihmisjahtiin, mutta Ravenna on luvannut hänelle herättävänsä tämän kuolleen vaimon haudan takaa. Saatuaan Lumikin kiinni, tulee metsästäjä järkiinsä ja kääntää kelkkansa. Hänestä tulee Lumikin suojelija, joka haluaa auttaa tätä suunnitelmassa surmata Ravenna ja antaa kruunu sille kelle se kuuluu. Ravennaa avustaa hänen niljake veljensä ja synkkä armeija. Lumikin puolelle asettuu 8 kääpiötä ja toivottavasti miehet, jotka ennen palvelivat hänen isäänsä.

Lumikkia ja metsästäjää katsomaan mennessäni en toivonut liikoja, koska olin melkein varma, että tämä tulee kompastumaan liikaan yritykseen olla jotain suurta ja eeppistä. Olikohan mennyt kymmentäkään minuuttia, kun olin jo myyty. Tämä oli hyvä, tosi hyvä, juuri sellainen elokuva, josta minä tykkään. Pidemmälle edetessä tykästyin vain enemmän ja viimeistään kääpiöiden suojapaikassa kun satumaiset piirteet päästetään valloilleen olin häkellyksissäni. Elokuvan kestokaan ei tuntunut allekirjoittaneella missään ja pikemminkin oli hienoa, että päähahmoille annetiin syventymisvaraa kunnolla. Viimeiseen taistoon marssittaessa sain kauan kaipaamani kylmät väreet selkään, kiitos siitä. Visuaalinen puoli on henkeäsalpaava aina Ravennan synkistä saleista kauniisiin metsämaisemiin. Kokonaisuutta tukee täydellisesti istuva musiikki. 

Charlize Theron on uskomaton niin kauneudessaan kuin karismassaan. Ravennan hahmoon on käsikirjoitettu muutakin kuin "No, se nyt on vain paha" ja Theron loistaa tässä kaikista valovoimaisemmin. Metsästäjän hahmo, joka koki suurimman laajennuksen, on erittäin hieno tapaus myöskin. Hemsworth tuo pöytään lihasmassansa lisäksi leikkisiä piirteitä. Sitten on tämä Stewart, johon en uskaltanut pistää yhtään mitään odotuksia. Ennen kaikkea on hienointa, että jos hänen on oltava tässä elokuvassa, on hän pääroolissa, jolloin hän voi melkein vain olla ja muut hahmot, jolla tulee olla enemmän sitä karismaa voivat viedät juttua eteenpäin. Kristen oli jopa ihan tyydyttävä, koska pelkäsin pahinta. Silmissä oli jopa elonpoikaista ja se suu ei ollut koko ajan auki, hyvä hyvä. Parhaimmillaan hän oli toiminnassa ja silloin kun piti oikeasti ilmaista jotain eli esimerkiksi korottaa ääntään. Eli Kristenille lisää elokuvia, missä hän voi esittää vihaista ja vielä karskimpaa hahmoa, EI eteerisiä neitoja. Kyllä se siitä. 

Kääpiöt olivat riemuisa yllätys kun siellä vipelsi tuttuakin tutumpia naamoja: Ian McShane (POTC 4:n mustaparta), Ray Winstone (Beowulfin olemus), Nick Frost (Pegg:n aisapari), Eddie Marsan (Uusimpien Holmesien poliisi Lestrade) ja ne neljä muuta. Yritin kokoajan bongailla kikkoja, millä herrat on saatu niin kääpiön kokoisiksi, sillä onhan Hemsworth parimetrinen, mutta kuitenkin. Yhdessä kohtauksessa oli kyllä selkeä, että Eddie Marsan oli istuma-asennossa näyttääkseen yhtä lyhyeltä Toby Jones:n kanssa, mutta välillä illuusio oli niin autenttista ettei ole tosi. Maskeeraus oli todella kivannäköinen ja hauska etenkin Winstonen ja Frostin kohdalla, enkä voi välttyä miettimästä erästä myöhemmin tänä vuonna tulevaa elokuvaa...

Lumikki ja metsästäjä on eeppinen satu, johon on ihana upota mukaan