Lemmikkien salainen elämä

Ohjaaja: Chris Renaud & Yarrow Cheney
Käsikirjoitus: Brian Lynch, Cinco Paul & Ken Daurio
Musiikki: Alexandre Desplat
Pääosissa: Louis C.K., Eric Stonestreet, Jenny Slate, Kevin Hart, Steve Coogan, Ellie Kemper, Bobby Moynihan, Lake Bell, Dana Carvey, Hannibal Buress & Albert Brooks
Kesto: 1h 31min
Ikäraja: 7

Eräässä kerrostalossa Manhattanilla asustaa monen monta lemmikkieläimellä tai useammalla varustettua asukkia. Omistajien kadotessa aina päivän ajaksi jonnekin mystiseen paikkaan onkin jännä seurata, mitä lemmikit oikein touhuavatkaan sillä aikaa. Siinä missä muut otukset puuhastelevat vaikka mitä jännää, kärsii Max-koira vain suuresta ikävästä omistajaansa Katie-ihmistä kohtaan. Katie ratkaisee tämän ongelman tuomalla eräänä päivänä mukanaan isomman Duke nimisen koiran kaveriksi Max:lle. Max ei kuitenkaan ole riemuissaan asiasta, vaan alkaa näyttää mustasukkaisuuden merkkejä. Koirien yhteiselo alkaa todella takkuisasti kun Dukekaan ei saa vastakaikua toveruusyrityksillensä. Tilanne kärjistyy lopulta siihen pisteeseen, että molemmat hauvat joutuvat eksyksiin kodistaan ilman kaulapantojaan ja he joutuvat pelaamaan yhteen päästäkseen takaisin kotiin. Kerrostalon muut asukit eivät myöskään jää seisomaan tumput suorina ystävänsä kadottua. 

Illumination Entertainmentin (Itse Ilkimys, Kätyrit..) uusin elokuva Lemmikkien salainen elämä on yksi odotetuimpia animaatioita tälle vuodelle jo yksin sen mainion teaseri trailerin tähden. Varsinaisest trailerit, jotka jo juonta valoittivat, osaltaan taas himpun verran jo madalsivat ainakin omia odotuksiani. Itse leffaa lähdin katsomaan vielä astetta neutraalimmalla asenteella luettuani jo ne muutamat arvioinnit kuvasta, joista jo selvisi, että ei tämä mikään vuoden animaatiotapaus tule olemaan. Karkeasti sanoen kaikki messevimmät pätkät nähdään jo teaseritrailerissa, joten elokuvalta ei kannata odottaa sen tuoreempaa antia. Vaikka lemmikit eivät tuoneet varsinaisena leffana mitään uutta ja nokkelaa pöydälle, oli se silti kiva leffa katsella.

Jotenkin on vaikea enää uskoa, että Itse Ilkimyksen jälkeen Illumination Entertainment osuisi enää samaan kultasuoneen. Yritystä on ollut useamman elokuvan verran ja kieltämättä tämä ensin vaikutti uudelta huipputapaukselta, mutta samaan mielettömän mielikuvituksekkaaseen ja sydämelliseen elokuvaan ei vaan pystytä yltämään. Lemmikkien edessä nähdään muuten lyhärielokuva Kätyreistä, jotka harmillista kyllä alkavat kokea nekin täydellisen inflaation. Yrittämisen olla jotain erikoista haistaa valitettavasti jo kauas ja jotain kyllä kertoo, että itse lyhärille en nauranut yhtään kertaa ääneen, mutta sille pienelle kätyrille joka osoittelee Illumination Entertainmentin logoa, naurahdin ihan kunnolla. 

Lemmikkien salainen elämä ei tosiaan teaserissä nähtyjen kohtauksien ohella tarjoa kovin peruskaurasta poikkeavaa antia. Näiden kyseisten kohtausten tullessa nyt itse leffassa, ei niille jaksa ainakaan tälläinen teaserin miljoonasti nähnyt enää nauraa kunnolla. Juonen tuleminen mukaan kuvioon tuntuu tappaneen sen luovuuden, joka keksi ne mainiot tilanteet siitä, mitä tapahtuu kun lemmikit jäävät yksin. Tästä samasta luovuuden lähteestä kun olisi saatu venytettyä koko elokuvakin, olisi se ollut niin hienoa tai jättää jopa suosiolla lyhytelokuvaksi (kenties?). Lemmikit itsessään onnistuvat kyllä viehättämään kauttaaltaan läpi elokuvan. Varsinkin leffan alkupuolella on sentään viljelty enemmän lajityypin/rodun tyyppillisiä käyttäytymismalleja (esimerkiksi Chloe istumassa milloin missäkin erittäin kissoille tyypillisissä paikoissa), mutta nämä mainiot pienet lisät tahtoo unohtua kun juonta aletaan vaan puskea eteenpäin. Nuorempi kohdeyleisö (ikärajan rajoissa huom! on aiheesta) saa kyllä varmasti tästä vuoden naurut ja puhetta riittä kotiinkin asti.

Katsomani versio oli jälleen originaali ja pidin siitä, että en tunnistanut kuin muutaman ääninäyttelijän eli ei ole liian tunnettuja naamoja otettu mukaan. Uskon dubatunkin version olevan kuunneltavaa kamaa ihan jo trailerin perusteella, joka ei aiheuttanut mitään säröjä korviin. 

Lemmikkien salainen elämä ei ole niin omaperäinen kuin teaseri traileri antaa ymmärtää, mutta ihan katsottava animaatio se silti on. Alla oleva traileri on nyt se teaseriversio. Jos et ole sitäkään nähnyt, mutta leffa silti kiinnostaa, niin älä edes mulkaise alla olevaa. Varmasti antoisampaa, jos näet nämä vasta leffassa.
 
 

Kätyrit

Ohjaaja: Pierre Coffin & Kyle Balda
Käsikirjoitus: Brian Lynch
Musiikki: Heitor Pereira
Pääosassa: Pierre Coffin, Sandra Bullock, Jon Hamm, Michael Keaton, Allison Janney, Steve Coogan, Geoffrey Rush, Jennifer Saunders, Hiroyuki Sanada & Steve Carell
Kesto: 1h 31min
Ikäraja: 7

Itse Ilkimys-elokuvista tutut ihastuttavat keltaiset kätyrit ovat saaneet oman nimikkoelokuvansa. Ajallisesti elokuva alkaa aikojen alusta, sillä kätyrit ovat olleet maapallolla paljon ihmistä kauemmin. Näiden veijareiden ainoa päämäärä on etsiä ilkein mahdollinen konna ja palvella tätä kaikin mahdollisin tavoin. Kätyrit ovat löytäneet aikojen saatossa montakin palvottavaa ilkimystä, mutta asiat eivät ole aina sujuneet halutulla tavalla. Monen menetyksen jälkeen kätyrit vetäytyvät Antartikselle asustamaan ja vaipuvat pikkuhiljaa masennukseen isännän puuttuessa. Kevin niminen kätyri ei kuitenkaan suostu vaipumaan vielä epätoivoon, vaan lähtee kahden muun kaveruksen, Stuartin ja Bobin kanssa, pitkälle tutkimusmatkalle löytääkseen sen kaikista ilkeimmän ilkimyksen koko heimolleen palveltavaksi.

Kätyrit eli minionit valloittivat jo ensimmäisessä Itse Ilkimys-elokuvassa juustonaksumaisella ulkomuodollaan ja kerrassaan omintakeisella puheparrellaan. Joka kohtauksessa, jossa vilahti yksikin näistä hupaisista olennoista, kirvoitti auttamatta naurukohtauksen. Tosiasia on kuitenkin se, että harvoin sivuosan hauskuuttajan/hauskuuttajien siirto elokuvan pääosaan toimii onnistuneesti, joten suhtauduin elokuvaan realistisin odotuksin. Edellä mainittu onkin se seikka, mihin Kätyrit elokuva kompuroi, mutta siitäkin huolimatta minioneihin hahmoina jaksaa vaan hullaantua uudelleen ja uudelleen, joten elokuva oli oikein hauskuuttava katsomiskokemus.

Katsomani versio oli siis elokuvan originaali versio, joka on täälläpäin maailmaa putsannut dubatuilla versioilla lattiaa, mikä toisaalta ei ole yllätys, koska niin on käynyt muutamien muidenkin animaatioiden kohdalla. Kätyrit elokuvan vahvaa alkupuoliskoa rytmittää siis Geoffrey Rushin kertojaääni, joka selostaa vaiheita ihan minioneiden synnystä heidän muuhun kulkuun kautta historian. Käytännössä siis kyseessä on trailerissa jo nähtävä kiertokulku, mutta laajennettuna, joka kuitenkin toimii edelleen. Elokuvan toisessa puoliskossa, jossa kohellusta on kohelluksen jälkeenkin ja sitten vielä vähän kohelletaan lisää, olisi ollut puolestaan reippaasti editoinnin varaa. Onneksi loppupuolella pienen pelastuksen tarjoaa jokin tuttu, joka saapuu juuri oikeaan aikaan.

Kätyrien porukasta on pääosaan nostettu Kevinin, Stuartin ja Bobin muodostama kolmikko. Jokainen on luonteeltaan hieman erilainen: Stuart on vähän reteä ns. naisten mies, Bob innokas, mutta pelokas ja Kevin toimii selkeänä johtohahmona. Kolmikko on hauska kokoonpano, mutta huumorikerroin kärsii väkisinkin pääosaan nostosta, sillä ihan kaikki hauskuudet eivät pääse erottumaan, kun kaikki on kokoajan vitsin vääntöä. Onneksi tätä kompensoi muu minioneiden lauma, jonka toilailuja näytetään silloin tällöin, joka toimii hyvänä nauruhermojen uudelleenaktivointina. Sandra Bullockin ääninäyttelemä Scarlett Overkill on ihan suhteellisen hauska pahis, mutta en osaa erotella johtuuko se siitä, että hahmon puhuessa näen mielessäni jatkuvasti Bullockin vääntelemässä naamaansa ja revittelemässä oikein kunnolla. 

Vaikka Kätyrit ei millään muotoa olekaan Itse ilkimys-elokuvien tasoisia kokonaisuuksia, toimii tämä tehokkaana nauruterapiana paatuneimmallekin henkilölle.


 

Philomena

Ohjaaja: Stephen Frears
Käsikirjoitus: Steve Coogan & Jeff Pope
Musiikki: Alexandre Desplat
Pääosissa: Judi Dench, Steve Coogan, Mare Winningham & Michelle Fairley
Kesto: 1h 38min
Ikäraja: 7

Irlantilainen Philomena Lee on etsinyt ja kaivannut kadonnutta poikaansa melkein koko ikänsä. Hän on myös salannut asian kokonaan tyttäreltään, kunnes pojan 50-vuotispäivänä alakuloinen Philomena saa kerrotuksi tyttärelleen, mikä hänen mieltä painaa. Philomena oli nuorena hairahtunut komean pojan vieteltäväksi ja tämän tähden hänet toimitettiin nunnaluostariin. Lapsen synnyttyä Philomenan tuli tehdä töitä luostarin hyväksi, jolloin hän sai myös nähdä poikaansa tunnin päivässä, kunnes eräänä päivänä poika vietiin häneltä kokonaan pois. Philomena ei koskaan saanut tietää minne ja miksi, eikä nunnatkaan osanneet tarjota hänelle kuin uskon tuomaa lohtua. Martin Sixsmith on juuri potkut saanut toimittaja, joka hakee uutta jutun juurta, kun hän kuulee Philomenan tarinasta. Martin tarjoutuu kertomaan Philomenan kertomuksen ja lähtemään tämän kanssa etsintäretkelle kadonneen pojan perään. 

Tositapahtumiin perustuva Philomena Leen tarina on kertakaikkisen koskettava, surullinen ja kuitenkin synkistä piirteistään huolimatta vallan riemastuttava. Philomena on ehdolla neljässä katergoriassa tulevassa Oscar-gaalassa, jotka ovat musiikki, paras elokuva, sovitettu käsikirjoitus ja naispääosa, kaikki ymmärrettävistä syistä. Hieman synkempien ja aiheiltaan rankempien Oscar-kuvien joukossa, etenkin 12 Years a Slaven katsomisen jälkeen, Philomena on huomattavasti piristävämpi tapaus ja sattui hyvään saumaan. 

Elokuva kaivaa esiin jälleen katolisen kirkon likapyykkiä, tällä kertaa paljastaen irlantilaisten nunnaluostarien lapsikaupan. Syntiin hairahtaneet nuoret tytöt olivat perheilleen häpeä ja heidät oli helppo laittaa luostariin suojaan katseilta. Synnytys annettiin pelkästään herran haltuun, kipu tuli kärsiä rangaistuksena. Lähteä sai vasta neljän työvuoden jälkeen. Suurimmaksi osaksi Amerikkaan myydyt lapset olivat tuottoa luostarin omaan taskuun ja selityksiä hämmentyneille nuorille äideille kyllä piisasi.

Philomena Lee on hieman naiivi ja tietämätön tapaus itsekin. Kaikesta kokemastaan huolimatta hän ei syyllistä luostarinsa nunnia ja uskossaan hän on edelleen täysin horjumaton. Martin suhtautuu Philomenaan alkuun alentuvasti, kun ei vanha rouva tunnu ymmärtävän tämän kulttuurituntemukseen nojaavia vitsejä, eikä aina osaa myöskään lukea tilannetta oikein. Elokuvan lopussa on hieno kohtaus, jossa Martin edustaa samaa reaktioita, kuin mikä katsojilla on. Philomena kuitenkin osoittaa olevansa anteeksiantava, parempi ihminen, joka pystyy nostamaan itsensä tilanteen yläpuolelle kaikesta kokemastaan vääryydestä huolimatta. Silloin katsojakin tajuaa Philomenan olevan oikeammalla tiellä ja itseäänkin alkaa hävettää. 

Judi Dench on ollut ehdolla parhaasta naispääosasta aikaisemmin jo neljä kertaa, eikä pysti ole vielä pudonnut syliin. Nyt Judin ollessa viidettä ja mahdollisesti viimeistä kertaa ehdolla, soisin hänen saavan voiton vahvoista kilpailijoista huolimatta. Steven Coogan on tehnyt näkyvyyttä enemmän komedioiden (Night at the museum, Maailman ympäri 80 päivässä) saralla, eikä ole oikein koskaan vakuuttanut minua. Nyt Philomenassa roolin ollessa paljon totuttua vakavampi, on Coogan myös paljon vakuuttavampi näyttelijänä. Tärkeässä osassa elokuvassa onkin Cooganin ja Denchin vaikuttava henkilökemia heidän hahmojensa kautta.

Philomenaa katsomaan mennessä nenäliinapaketti tulee tarpeeseen. Roskia silmiin menee niin ilosta kuin surustakin, mutta päällimmäiseksi jää kuitenkin hyvä mieli.

P.S. Alexandre Desplat on niin suosikkisäveltäjiäni, tämä kappale eritoten on jäänyt elokuvasta mieleen