Kerro minulle jotain hyvää

Ohjaaja: Thea Sharrock
Käsikirjoitus: Jojo Moyes, jonka kirjaan elokuva pohjaa
Musiikki: Craig Armstrong
Pääosissa: Emilia Clarke, Sam Claflin, Janet McTeer, Charles Dance, Brendan Coyle, Jenna Coleman, Matthew Lewis, Ben Lloyd-Hughes, Vanessa Kirby, Steve Peacock, Samantha Spiro & Joanna Lumley
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: S

Louisa "Lou" Clark (Clarke) on 26-vuotias optimistinen, värikäs ja välittävä persoona, jolla ei kuitenkaan ole määrätietoista suuntaa elämässään. Lou jää työttömäksi ja yrittää epätoivon vimmalla etsiä jotain pestiä, jolla tuoda leipää vanhempiensa (myös työttömiä) pöytään. Hän bongaa paikan, jossa haetaan henkilökohtaista avustajaa nuorelle William "Will" Traynorille (Claflin), joka ollessaan elämänsä parhaassa nosteessa joutui lähes koko kehon halvauttamaan onnettomuuteen. Työn luonne osoittautuukin olevan varsinaista avustamista enemmän, sillä Will on vaipunut masennuksen syövereihin, eikä tahdo kiinnostua enää mistään. Lou ottaa missiokseen tämän harvinaisen kyyniseksi menneen miehen elämänhalun löytymisen, mutta tehtävä ei todellakaan ole helppo edes hänen kaltaiselleen päivänpaisteelle.

Kerro minulle jotain hyvää oli nyyhkismaratonini toinen osuus, josta vähän epäilin selviänkö edes, koska edellinen Love is Love oli ollut osaltaan jo niin voimakas ja liikuttava elokuvakokemus. Leffa oli saanut heti leimansa korkeimman tason nenäliinakuvana, pitkälti samanlaisen luokituksen kuin Tähtiin kirjoitettu virhe sai muutamia vuosia sitten. Sellainen, että paatuneinkin tässä vähän saattaa niiskauttaa, jos ei muuten. Sitähän tämä juuri oli, loppuvaiheilla puserretaan kaikki ulos, mutta väitän silti, että vielä koskettavampi oli se maratonin ensimmäinen elokuva. Nenäliinat on kuitenkin aivan pakkovaruste.

Kerro minulle jotain hyvää on ollut pienoinen yleisöryntäyskin, eittämättä onnistuneen mainonnan ja pohjana olevan menestyskirjan vuoksi. Kirjailija Jojo Moyens on myös käsikirjoittanut tämän elokuvaversion ja vaikka kirjaversiota en olekaan lukenut, niin tämä ei tuntunut alkuunkaan liian suoralta kirjakopiolta negatiivisessa mielessä. Hahmoihin pääsee sisälle erittäin soljuvasti ja sisemmätkin ajatukset saadaan välitettyä katsomoon asti. Tiesin varautua romantiikkaan ja musertaviin surullissävytteisiin tunnekuohuihin, mutta se mikä elokuvassa eniten yllätti sen tunnerepertuaarissa, oli sen hauskuus. Ei mitään satunnaisia vitsejä, vaan kauttaultaan raikas ja herskyvä tilannekomiikka.

Huumori kulminoituu varsinkin Loun hahmossa, joka on hieman tapahtumaltis, mutta ei kuitenkaan mikään Bridget Jones-tyyppinen nolojen tilanteiden nainen. Khaleesin tomut jaloistaan täydellisesti karistava Emilia Clarke päästää valloilleen ilmeikkäimmän itsensä ja on niin kertakaikkisen ihastuttava Louna, että hymy on korvissa jo pelkästään hänen tähtensä. Karuin realismi on sahattu toki kaikista hahmoista pois, mutta se ei tee päätähdestäkään liian siirappista tai epäuskottavaa. Tämä on niitä leffoja, joissa on mukana "aivan kaikki". Got-edustajia Clarken lisäksi on Charles Dance ja kieltämättä heidän ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessa tässä leffassa on jotain westerosmaista ilmassa. Loun siskona nähdään Doctor Who-sarjan viimeisin matkakumppani Clara (Coleman) ja isäukkona Downton Abbeyn Mr.Bates (Coyle). Willin (joka toki otti osaa Nälkäpeleihin) äitinä on Valkoisen kuningattaren äiti. Loun poikaystävä oli suurin yllätys itselleni, sillä hänelle kasvonsa suo Neville Longbottom eli Matthew Lewis.

Nenäliinakuva Kerro minulle jotain hyvää on yllättäen myös kesän hauskimpia elokuvia. Kauttaaltaan kokemuksena mieltä lämmittävä ja jostain vaikeimmista aiheistaan huolimatta kovin ihana elokuva. En ihmettele suosiota ollenkaan.