Inferno

Ohjaaja: Ron Howard
Käsikirjoitus: David Koepp, pohjaa Dan Brownin samannimiseen kirjaan
Musiikki: Hans Zimmer
Pääosissa: Tom Hanks, Felicity Jones, Ben Foster, Omar Sy, Sidse Babett Knudsen, Irrfan Khan & Ana Ularu
Kesto: 2h 2min
Ikäraja: 12

Professori Robert Langdon (Tom Hanks) herää sairaalasta Italian Firenzessä muistamatta mitään edeltävistä päivistä. Päätä jomottaa ja näkökentässä on ajoittain hämärää. Nuori lääkäri Sienna Brooks (Felicity Jones) kertoo Langdonin saaneen osuman päähänsä ja yrittää auttaa tätä muistamaan. Langdonin tavaroiden joukosta löytyy mystinen tuubi, jonka johtolangat vievät kaksikon Danten jäljille. Pian he saavat selville, että leivänmuruja kylvänyt taho on taannoin itsemurhan tehnyt fanaattinen miljonääri Bertrand Zobrist (Ben Foster), jolla on omat suunnitelmansa maailman varalle. Langdonin tietojen tähden häntä jahtaa moni muukin taho ja kenen puolella kukakin on, on ajoittain hyvin epävarmaa.

Edelliset elokuvat Da Vinci-koodi ja osin myös Enkelit ja Demonit, olivat ihan kelpo mielenkiintoista katseltavaa, varsinkin se ensimmäinen. Kirjoinahan nämä sijoittuvat juurikin toisinpäin ajallisesti. Luulin lukeneeni jo Dan Brownit, mutta täytyy myöntää, että Infernosta en ollut kuullutkaan. Sen sijaan ihmettelin Lost Symbol-tarinan puuttumista, joka itselläni on kirjaversioista kaikista tuoreimmassa muistissa ja joka oli perin intensiivinen lukukokemus. Se siis olisi kirjasarjan kolmannes, mutta sen sijaan tekijät päätyivätkin tähän neljänteen. Lost Symbol saattaa kyllä olla valkokangasversioksi vaikea vääntää, mutta mielummin olisin nähnyt sen yrityksen, kuin tämän varsin lopahtavan Infernon.

Inferno alkaa oikein mielenkiintoisesti ja tarjoaa visuaaliselta puolelta kunnon mannaa kaikkien unien ja hallusinaatioiden muodossa. Langdonin tokkuraisuus tuntuu itsessäänkin epämiellyttävältä juurikin kuvallisen annin ja äänenkäytön ansiosta. Juoni lähtee kuoriutumaan ja herättelee alkuun ajatuksia jännittävästä matkasta. Sitten jo ensimmäisten palapelin palasten kohdalla kurtistan kulmiani, kauheaa rautalangasta vääntöä ja dialogi hahmojen välillä uhkaa muistuttaa puhetta 3-vuotiaalle. Siinä kohtaa kun itsekin olen jo tajunnut oivallettavan asian kauan ennen hahmoja, niin mennään metsään (en yleensä oivalla näitä). Dialogin köykäisyys tulee esille aina ajoittain, eikä vain pelkästään Langdonin ja Siennan oppitunteja taaperoille-tuntien aikana. Esimerkiksi maailman terveysjärjestön edustajan huudellessa ohjeita alaisilleen, on kasvoillani taas se epäuskoinen ilme.

Välillä tarina tempaa taas hetkeksi sen juoksuun mukaan ja juoksemista on siis paljon. Se on välillä ihan jännää, kun sen anti on parempaa kuin hahmojen ongelmanratkaisu ja keskinäinen puhe. Välillä olen taas ihan mukana menossa, mutta kauttaaltaan kokemus oli aika laimea. Juoni on erittäin simppeli ja ehkä paremmassa yhteydessä mahdollisen katastrofin uhka olisi kylmännyt enemmän. Visuaalinen anti toimii kyllä ja sen verran mitä kaikessa tuoksinassa päästään museoesineiden luokse lipumaan, on tutkailu ihan mielenkiintoista, mutta näihin olisi voitu syventyä enemmänkin.

Eräs tuttu sanoi Infernosta ja sen mahdollisesta katsomisesta, että on jo nähnyt Tom Hanksiä vuoden tarpeisiin, koska katsoi Sullyn. Itse en ole ihan niin kyllästetty kyseisen näyttelijän naamalla ja tässä elokuvassa hänen suoritus onkin yksi pienemmistä huolista. Voisi sanoa siis, että tekee ihan ok suorituksen, kun tietää mitä odottaa (hieman puisevaa). Felicity Jones on aika hukkaan heitetty tässä, mutta tuo hän sentään valoa tunnelin päähän. Näyttelijänä sekä jopa hahmonsakin puolesta mainio tapaus oli kyllä Irrfan Khan, jonka pukumies on arvaamaton ja tarkoitusperät pieni mysteeri.

Inferno on Robert Langdon/Dan Brown/Ron Howard-leffasarjan heikoin osa.