Elämältä kaiken sain

Ohjaaja: Mika Kaurismäki
Käsikirjoitus: Mika Kaurismäki & Sami Keski-Vähälä
Pääosissa: Vesa-Matti Loiri, Armi Toivanen, Peter Franzén, Lenita Susi, Jani Volanen, Anna-Maija Tuokko, Janne Valve & Jaana Saarinen
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 12 

Elämältä kaiken sain kertoo Tiinasta (Toivanen), joka saapuu miehensä Tomin (Franzen) ja tämän teini-ikäisen tyttären Emilian (Susi) kanssa katsomaan pitkästä aikaa omaa isäänsä Urhoa (Loiri).  Urho maijailee Tiinan entisessä lapsuudenkodissa ja on päästänyt sekä kodin, että itsensä pahasti repsahtamaan. Varsinkin isänsä terveydentilasta järkyttynyt Tiina päättää kotipalaverin jälkeen muuttaa Tomin ja Emilian kanssa takaisin lapsuutensa maisemiin. Uusioperhe kuvioista jo valmiiksi kipuileva Emilia ei ole hyvillään tästä käänteestä. Urho taas ei tunnu kaipaavaan mitään ylimääräistä huseerausta vanhaan ja totuttuun. Tomi puolestaan tsemppaa kaikkia ja on intopinkeänä tekemässä remonttihommia, jotka eivät ole hänen vahvinta alaansa. Pian tarvitaan paljon jäähyjä vähän jokaiselle ja ammattitaitoinen remonttimies.

Vaikka en vieläkään ole kotimaisten elokuvien suurkuluttaja, on kiinnostukseni vuosien mittaan huomattavasti noussut kotimaisen elokuvan suhteen. Taso on alkanut parantua vuosi vuodelta ja perinteistä erittäin vaivaannuttavaa kotimaista kuvaa saa jo vähän hakea. Elämältä kaiken sain oli ehdottomasti nähtävien listalla heti trailerin bongaamisesta lähtien. Eräs suuri syy oli vakuuttavassa näyttelijäkaartissa, varsinkin Veskussa, jonka karismaa olen pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään. Tähän on vaikuttanut vahvasti kahden erittäin läheisen ihmisen "fanitus" Veskun taiteilijasielua kohtaan ja sen ohella nähty Vesku-elokuva sekä Vain elämää-sarjan paras eli kolmas kausi. Tässä elokuvassa vilahtaakin yksi Vain elämää-sarjaan liittyvä rallatuskohtaus.

Elämältä kaiken sain puksuttaa todella pitkälle hyvien hahmojensa varassa, jotka ovatkin elokuvan parasta antia. Varsinkin Tiinan ja Urhon kitkaisia välejä tuodaan alinomaan tapetille ja näistä tuntui pitkään muodostuvan elokuvan pääjuoni. Odotin talon remontin kehittyvän sivussa samaa tahtia, kuin keskeiset ihmissuhteet. Välissä on muutamia hieman irrallisia hassutteluja, jotka kuitenkin menettelee, koska hahmot vaan ovat niin sympaattisia. Koskettavimmat hetket ovatkin hahmojen väliset, niin surussa kuin ilossa, varsinkin yllättävä ystävyys Urhon ja Emilian välillä. 

Loppua kohden juoni alkaa kuitenkin liikaa haarautua tai pikemminkin pääjuoni jotenkin unohtuu ja tilalle tuodaan uusi rikosdraaman poikanen. Tämä syö hieman elokuvan loppua, joka jää turhankin Woody Allenmaisen avoimeksi, varsinkin kun elokuva syötti niin pitkään kuvitelmaa hahmokehityksellisestä määränpäästä. Pääteemoja, joita tässä olivat alun perusteella tulehtuneet perhesuhteet, uusioperheily ja esimerkiksi alkoholismi, ei tulisi niin vain jättää loppumatkasta pois. Väkisin jää kaipaamaan sitä muutaman sanan keskustelua tai elettä Tiinan ja isänsä välille, josta seuraisi edes jotain selkeämpää johonkin suuntaan. Tämä osuus on skipattu kokonaan ja hypätty suvannolliseen yhteislauluhetkeen, jonka jälkeen lopputekstit jo rullaavaat kielttämättä vähän puun takaa.

Kuten todettua hahmokaarti on kaikkine osineen erittäin onnistunut näyttelijävalintoja myöten. Veskun Urho on erittäin tyypillinen Loiri-hahmo, ilmeisen tarkoituksellisesti kirjoitettu juurikin sellaiseksi. Armin ja Veskun keskinäinen kemia on aivan huikeaa ja ylipäätänsä Armin roolisuoritus on erittäin kova ja hahmon kipuilut kipeän samaistuttavia. Peter Franzenin Tomi on kanssa mainio hieman liiankin myötäilevänä isukkityyppinä, joka pitkään yrittää vaan tuoda päivänpaisteen muiden päivään. Lenita Susi on nuori lahjakkuus, jonka tulkitsemassa Emiliassa on loppuunkolutun angstin sijaan suurta pohdiskelijaa ja suurta herkkyyttä. Kohtaus, jossa Emilia on piilossa kuusen alla, on vain kertakaikkiaan riipaiseva.

Lopun juonivaihdoksen luomasta hämmennyksestä huolimatta, Elämältä kaiken sain on kuitenkin katsottavan arvoinen elokuva vahvan hahmokaartinsa ja sen jättämän yleisen hyvän mielen tähden.

Leijonasydän

Ohjaaja: Dome Karukoski
Käsikirjoitus: Aleksi Bardy
Musiikki: Jean-Paul Wall
Pääosissa: Peter Franzen, Yusufa Sidibeh, Laura Birn, Jasper Pääkkönen, Jani Toivola, Timo Lavikainen, Jussi Vatanen, Pamela Tola, Mikko Neuvonen, Stan Saanila & Janne Ravi
Kesto: 1h 44min
Ikäraja: 16

Dome Karukosken Leijonasydän kertoo uusnatsi Teposta (Franzen), joka tapaa Sari nimisen naisen (Birn) ja johon mies myös todenteolla rakastuu. Sari ei kuitenkaan osaa nähdä suhteella tulevaisuutta Tepon valkoinen Suomi-aatteista johtuen eritoten Sarin pojan Ramun (Sidibeh) ollessa tummaihoinen. Rakkaudesta Sariin Teppo joutuu punnitsemaan elämän arvonsa uudestaan ja todella kasvamaan ihmisenä. Asioita mutkistaa erittäin tiivis ja painostava uusnatseista koostuva kaveriporukka mukaan lukien Tepon veli Harri (Pääkkönen), joka ei voi sietää alkuunkaan "lakupekkoja".

Kotimaista kuvaa omissa silmissäni on ollut nostamassa Domen aikaisempi elokuva Napapiirin sankarit. Tämän perusteella ja ilman muuta ohjaajan omien palavien sanojen perusteella uskalsi laskea jonkinasteisia odotuksia Leijonasydämelle, vaikka kotimaisen suhteen olen vieläkin aavistuksen ennakkoluuloinen. Verrattaessa Napapiirin sankareihin, on Leijona huomattavasti vakavampi ja kantaaottavampi. Napapiirin sankarit pysyy kuitenkin Leijonasydäntä korkeammalla sijalla omassa listassani, sillä ensin ensin mainittu vain kolahtaa himpun verran paremmin. Yleisesti kotimaisten elokuvien luokittelussa nostaisin Leijonasydämen joka tapauksessa sinne mäen päälle ja uskallan edelleen väittää kyseessä olevan vuoden kovin kotimainen. 

Elokuvan esilletuodut teemat ovat vahvasti tunteita herättäviä, joista kaksi pääteemaa on on rasismi ja uusnatsismi. Useampikin kohtaus onnistuu saamaan sen pienen äänen sisässään huutamaan "tämä on vaan niin väärin". Sympatiaa heruu myös ns. vastapuolelle etenkin Tepon hahmon kohdalla, mutta myös muulle kaveriporukalle. Loppuvaiheilla pystyy samaistumaan Tepon veljen Harrinkin tunteisiin, kun tajuaa tämän haluavan vain pohjimmiltaan isoveljensä olevan ylpeä itsestään. Kurkistuksessa koulumaailmaan tuodaan lisänä esille koulukiusaus ja miten sekin jää helposti huomaamatta, eikä asioiden oikeaa laitaa aina osata nähdä. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää synkistelyä teemoja polkien, vaikka siltä helposti kuulostaakin. Suurin osa ajasta vakavassakin menossa on pientä pilkettä silmäkulmassa ihan suoraa lauotun reteän huumorin lisäksi.

Leijonasydämen näyttelijäkaarti on pitkälti samaa tuttua naamaa. Peter Franzen:ia en ole aiemmin noteerannut, vaikka siis naamahan on tuhannen tuttu, mutta roolit eivät ole olleet mitenkään erikoisia. Tässä kuvassa ja roolissa on viimein sellaista revittelyä ja todellista itsensä kanssa painiskelua, että Franzen pääsee loistamaan. Laura Birn on ihan hyvä, kuten on totuttu näkemään, mutta todella hupaisaa omasta mielestäni oli miten edellisen kerran parin Birn & Franzen ollessa valkokankaalla (Puhdistus) oli suhteen dynamiikka roolihahmoilla aivan jotain muuta. Jasper Pääkkönen arvelutti hyvin paljon ensi alkuun, mutta Harrin kunnolla leimahtaessa, on hänelläkin oikeaa otetta. Sivurooleista jäi erityisesti mieleen aivan mahdottoman parodisesti, mutta onnnistuneesti maskeeratut Pamela Tola ja Jussi Vatanen, jotka olivat pariskunta valkokankaalla Napapiirin sankareissakin. Paitapojan isäukkona lymyää "Yhden pysähdyksen taktiikka" mies Stan Saarila ja tämän apumiehenä "Euron juusto" eli Janne Ravi. Jani Toivola on pisteenä iin päälle Ramun sanavalmiina isäukkona ja tässä erityisen riemun aiheutti oitis mieleeni tunkenut uutinen Toivolan tulevasta isyydestä siviilissä.

Leijonasydän on The Vuoden Kotimainen, joka yksikertaisesti kuuluu katsastaa. Sen lisäksi se on myös oikeasti hyvä elokuva.

Leijonasydämen ennakkonäytös Kino123:ssa

Tänään sumuisena tiistaiaamuna oli kauniimpi sisar Kino123 järjestänyt Leijonasydän elokuvan ennakkonäytöksen. Itse elokuvaa en ollut vielä katsomassa, mutta henkilökunnan tarkkailijana paikalla ennen kaikkea kuulostellakseni näytösvieraiden haastatteluosuutta. Paikalle saapui nimittäin näytöksen loputtua ohjaaja Dome Karukoski sekä näyttelijät Peter Franzen ja Jasper Pääkkönen. 

Yleisön aplodien jälkeen Dome valottaa lisää elokuvasta ja sen omakohtaisuudesta. Thomas August George Karukoski eli Dome koki itsekin syrjintää muutettuaan lapsena Suomeen Kyprokselta. Hän oli se erilainen ja outo lapsi, muiden kiusaamisen kohde.  Dome myös pyrkii tästä huolimatta ymmärtämään uusnatsien ajatusmaailmaa, jossa pelko uutta kohtaan aiheuttaa vihaa ja sen kautta voimakkaitakin reaktioita. 

Varsinaisten kyselyjen päätyttyä Dome jää vielä höpisemään teatterin henkilökunnan kanssa. Tässäkin kohtaa esille tulee vakavista teemoistaan huolimatta Leijonasydän elokuvan huumoripuoli. Ohjaajan vakuuttelujen pohjalta elokuvaa uskaltaa suositella tallaajalle, joka ei halua nähdä perinteistä synkkää kotimaista teosta. Sama tyyli toistuu tässäkin kuin aikaisemmissa elokuvissa, aiheet ovat vakavia, mutta käsittelytapa saattaa olla todella kepeä.

No mie ja Franzen

Kysyttäessä modernista Kinosta ja Kino 1:stä, vastaukset ovat positiivisia ja eritoten ohjaaja tuo esille selvästi tarkkaan harkitun värimaailman, kyseisessä salissa sointuvan turkoosin ja mustan.  

Leijonasydämestä povataan vielä isompaa tapausta kuin Napapiirin sankareista, vaikka voittoisaa monen viikon kulkua saattaakin hidastaa eräs ”Smauggielokuva”

Prinsessa

ohjaus: Arto Halonen
kesto: 1h 40 min
pääosissa: Katja Kukkola, Samuli Edelmann, Krista Kosonen, Paavo Westerberg, Irma Jonnilainen, Antti Litja, Peter Franzen, Pirkka-Pekka Petelius, Ulla Tapaninen, Paula Vesala, Tapio Liinoja.


Arto Halosen ensimmäinen pitkä draamaelokuva on tositapahtumiin perustuva kertomus entisestä kabaree tanssijasta, Anna Lappalaisesta, joka saavuttuaan Kellokosken mielisairaalaan saa päähänsä olevansa Buckinhamin palatsista Suomeen ajautunut Prinsessa. Samuli Edelmannin esittämä Grotefelt on ottanut melkein elämäntehtäväksekseen Anna Lappalaisen parantamisen, mutta huolimatta insuliini-ja sähköshokki hoidoista Prinsessa uskoo yhä vakaammin olevansa Prinsessa. Paavo Westerbergin esittämä Lonka taas kyseenalaistaa parantamis yritykset "Miksei hän saisi olla prinsessa, jos hän on onnellinen?". Prinsessalla on kuninkaallisten elkeiden lisäksi kova halu auttaa muita ja hän vaikuttaa positiivisesti hoviinsa (=muihin Kellokosken asukkaisiin) kuin myös henkilökuntaan ja kyläläisiin.

Kotimaiset elokuvat ovat kehittyneet roimasti ja tänä vuonna katsojia hemmotellaan oikein kunnolla (mm. Napapiirin sankarit, Rare exports, Sisko tahtoisin jäädä) ja prinsessa on selkeä osoitus tästä. Elokuvaan on haalittu kosolti Suomen näyttelijöiden kermaa, esimerkiksi Kukkola, Kosonen ja Petelius tekevät loistokasta työtä. Olin myös positiivisesti yllättynyt nähdessäni Ulla Tapanisen sivuroolissa (Muumimamma!). Edelmann jäi taas aika vaisuksi ja Franzen on ehkä jopa liian totuttu näkemään vastaavanlaisessa roolissa. Elokuvan musiikki on vaikuttava ja Johanna Kurkelan laulu prinsessalle (sanoittanut Mariska ja Paula Vesala) on kovin kaunis. Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva :) Viikonloppuna ehdit vielä nähdä tämän studio123:ssa!

Vuonna 1995 Kellokosken sairaalaan rakennettiin Anna Lappalaiselle muistomonumentti

traileri täällä