Pahan kukat pressinäytös

Tänään tuli koettua vähän erilaisempaa elokuvan katsantoa, kun pääsin mukaan Pahan kukat-elokuvan pressinäytökseen Kino 123:een "paikallisen leffabloggaajan" ominaisuudessa. Aiemminhan juuri Kinon puolella olen ollut hääräilemässä mm. Leijonasydämen pressinäytöksessä, mutta tuolloin enemmän työominaisuudessa kuin varsinaisena bloggaajana. Olin varustautunut lehtiön ja firman kynien kanssa, sillä tiesin että elokuvan jälkeen me varsinaiset "lehdistön edustajat" pääsemme haastattelemaan elokuvan tekijöitä. 

Pahan kukat on siis "ajankohtainen, rosoinen ja katujen musiikin tahdittama tarina uusioperheestä, joka kamppailee lähiölevottomuuksien paineessa. Elokuvan keskeinen hahmo on 15-vuotias Sipe, jonka koskettava suhde velipuoleensa ja vanhempiinsa muodostaa tarinan ytimen. Uhka poreilee pinnan alla koko ajan, kunnes levottomuudet purkautuvat väkivaltaisuuksiin ja mellakoihin - kohtalokkain seurauksin."
 
Elokuvan jälkeen (josta tarkoitus tehdä oma juttunsa, mutta joka oli varsin katsottava, vaikkakin epämiellyttävä karuudessaan) paikalle saapuivat ohjaaja Antti J. Jokinen, rap-artistina paremmin tunnettu Juno ja elokuvan nuorta Sipeä näyttelevä Viljami Nojonen. Ihan ensimmäinen yllätys kokoonpanossa on nuori Viljami, joka näyttää niin erilaiselta kuin roolihahmonsa Sipe. Erilaisuus korostuu varmasti vielä lisää siksi, että Juno puolestaan ei ulkonäöllisesti tee niin radikaalia eroa roolihahmoonsa. 

Vasta 16-vuotiaalle Viljamille Pahan kukat on itse asiassa jo toinen elokuvarooli hänen esiinnyttyä aikaisemmin elokuvassa Syvälle salattu, jossa oli pääosassa myös tässäkin elokuvassa nähtävä Krista Kosonen. Junolle puolestaan tämä on ensimmäinen kerta valkokankaalla ja hän myöntääkin, että näytteleminen ei ollutkaan ollenkaan niin helppoa, kuin miltä se televisiossa näyttää. Hän on toki aikaisemmin leikitellyt ajatuksella näyttelemisestä katsoessaan vaikka jenkkileffojen roolisuorituksia, jolloin on helppo ajatella katsojan roolissa, että itse tekisi paljon paremmin, mutta ikinä hän ei olisi uskonut varsinaisesti päätyvänsä näyttelemään. Projektia hän lähestyi hyvin samalta kantilta kuin inttiä, Antin toimiessa koko homman komentajana. Isän roolissa nähtävää Eero Ahoa Juno kuvailee juurikin isähahmoksi, jonka kanssa kohtaukset menivät konkarin johdolla, kun taas Nojosen kanssa he vähän saattoivat hapuilla sen kanssa, kuka sanoo mitä ja milloin.

Molemmat jannut pitävät elokuvaa katu-uskottavana. Juno kuvailee sitä hyvänä läpileikkauksena lähiöelämään ja karuna kuvauksena siitä, mitä elämä voi olla syrjäytyneelle nuorelle. Nojonen on samoilla linjoilla ja mainitsee elokuvan olevan rehellinen ja kuvaavan todellisuutta. Udellessa miesten omia lähiökokemuksia ja esimerkiksi elokuvan tapaa esittää huumeidenkäyttöä, Juno kertoo nähneensä samantyyppistä elämää läheltäkin. Nojonen taas ei ole todistanut vastaavaa, mutta tietää sellaista olevan ja onkin varttunut juuri näillä avainalueilla, Itä-Helsingissä ja Itä-Vantaalla. 

Jokinen avaa sanaisen arkkunsa, kun tulee puhetta hahmojen selkeistä tyylisuuntauksista, toisen ollessa selvästi punk ja toisen enemmän rap, vaikka kyseessä onkin ottoveljekset. Nämä korostaa hahmojen erilaisuutta, Sipe on ajattelevaisempi ja Junossa taas on enemmän viihteellisyyttä. Elokuvan äänimaailma tulee seuraavana tapetille, jossa itse kiinnitin huomiota varsinkin yhteen kappaleeseen, joka muistuttaa Sicario elokuvan yhtä pääpauhausta. Jokinen kuvaa koko elokuvan olevan kuin nyrkinisku, joka vie mukanaan ja äänimaailma saattaa tuntua välillä jopa paikoin ärsyttävältä, tarkoituksellisesti. Äänen lisäksi tehokeinona on myös käytetty hiljaisuutta. 

Miksi tälläinen elokuva, Jokinen? Ohjaaja halusi Puhdistuksen ja Kätilön jälkeen jotain yhteiskuntaa käsittelevää, ajankohtaista, joka kuvaa enemmän sitä, mitä maailmassa tapahtuu tällä hetkellä. Tukholman mellakoiden jälkeen heräsi ajatus siitä, voisiko tälläistä tapahtua Suomessakin. Hän ei halua määrittää tarkkaan sitä, mihin on pyritty, sillä se lepää ihan jokaisen omissa tulkinnoissa. 

"Mulla on aina elokuvissani ympäristössä vikaa. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä, mutta monet päätyvät silti huonoihin tekoihin" -Jokinen

Tutustuessaan ns. rähjäisempään Suomi-kuvaan, Jokinen oli itsekin yllättynyt, millaista elämää sieltä voikaan löytyä. Hän mainitsee mm. Kontulan huumeruiskupuun ja miten yleisissä vessoissa saattaa olla omat roskiksensa erikseen piikeille ja tavallisille roskille. Elokuvaa varten Jokinen haastatteli 490 nuorta ja heidän tarinoistaan on poimittu sieltä täältä eri elementtejä, joten tavallaan kyseessä on enemmänkin kollaasi. Hän muistuttaa siitä, että kyseessä ei ole vain Helsingin lähiöiden ongelmat, vaan vastaava on muuallakin Suomessa. Jokinen kertoo, että tehdessä elokuvaa ei vielä tuntunut siltä, että mellakat odottavat oven takana, mutta nyt ilmapiiri alkaa olla sellainen, että ei se kaukana ole. Ei vaadita edes järjestäytynyttä ryhmittyvää, vaan yksittäinen tapahtuma, joka laukaisee kaiken. 

Puheet siirtyvät entistä yhteiskunnallisempaan suuntaan ja tämän hetkiseen politiikkaan sekä sen päätöksiin. Nojonen mainitsee, että on paljon asioita, joita pitäisi tehdä, mutta mitä jostain syystä ei kukaan tee. Puolueiden ei koeta olevan enää vaikuttimena kyllin tehokkaita. Juno komppaa sanoen, että tämän päivän politiikassa luvataan asioita, mutta niistä ei pidetä kiinni. Eduskunnassa istuu 200 marionettia, kun siellä pitäisi istua niiden, joiden elämään päätökset eniten vaikuttaa.

"Miten maata tänä päivänä johdetaan? Ihan päin vittua." -Juno 

Kaiken jännän ääreltä alamme pikkuhiljaa lopetella tilaisuutta, mutta heitän vielä viimeisen oman uteluni siitä, millaista oli työskennellä Mikael Gabrielin kanssa (joka tuntuu olevan nyt ihan kaikkialla). Juno kertoo heidän tunteneen ihan ala-asteelta lähtien, mutta vaikka ovat "Miklun" kanssa aina tietäneet toisensa, ovat ikään kuin istuneet aina saman pöydän ääressä, mutta silti sen eri puolilla. Elokuvan myötä tämä raja rikkoontui ja he istuvat nyt pöydän samalla puolella. 

Onnistuin näyttämään varsin taikinanaamalta tässä yhteiskuvassa, oh well...