Florence Foster Jenkins

Ohjaaja: Stephen Frears
Käsikirjoitus: Nicholas Martin
Musiikki: Alexandre Desplat
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, Nina Arianda, John Kavanagh, David Haig, Bríd Brennan, Stanley Townsend, Allan Corduner, Christian McKay & John Sessions
Kesto: 1h 51min
Ikäraja: S

Totuus on tarua ihmeellisempää ja niin on myös Florence Foster Jenkinsin tarina. Kuohkeasti perinyt seurapiirinainen rakasti musiikkia yli kaiken ja hallitsikin oikein hyvin esimerkiksi pianonsoiton. Laulaminen oli hänelle kuitenkin suurin nautinto, vaikka hän oli siinä käsittämättömän huono. Florence (Streep) ei vaan tiedosta asiaa itse, sillä hänen nykyinen aviomiehensä St. Clair Bayfield (Grant) haluaa varjella pupustaan ja mielummin lahjoo tutun kriitikon kirjoittamaan kivoja sanoja ja kutsuu hyväksi todetun yleisön paikalle sen kerran kun Florence haluaa esiintyä. Florencelle haetaan uutta pianistia ja halukkaiden joukosta erottuu edukseen Cosmé McMoon (Helberg), jolle selviää pian millaiseen farssiin hän on mennyt sitoutumaan. Koko kupla uhkaa puhjeta viimeistään siinä vaiheessa, kun Florence haluaa toteuttaa unelmansa esiintymisestä Carnegie Hall:ssa.

Florence nyt oli aivan must-see jo yksinomaan Meryl Streepin tähden, mutta myös asiaan vaikutti ohjaaja Stephen Frears, jonka aikaisempia ohjaustöitä on mm. The Queen ja Philomena. Florence variaatiot ovat nyt muutenkin tapetilla, sillä himpun verran aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa sai ranskalainen elokuva Marguerite, jonka inspiraationa on ollut myös Florencen tarina. Vielä hauskempi sattuma on, että nyt juuri Florencen pyöriessä meillä, esittää paikallinen teatteri näytelmää Suurenmoista, joka siis kertoo myös Florencesta. Nämä eivät yllättäen syö toisiaan pois, vaan päinvastoin, yleisö tuntuu haluavan kokea molemmat variaatiot. Oma kokemukseni rajoittuu nyt vain tähän elokuvaversioon.

Florencesta kovasti tykkäsin, vaikka se ei ollutkaan ihan niin suurta tunnedraamaa, kuin vaikka Philomena. Tähänkin olisi tietysti voitu vuodattaa vielä riipaisevampaa tenhoa, mutta toimii tämä näinkin hieman kepeämpänä. Traagisempaakin puolta on siis mukana kyllä, mutta pienimuotoisesti verrattuna kaikkeen komediaan. Naurua sitten puolestaan piisaakin niin runsaasti, että vatsaan sattuu. Hekumallisimmat tilanteet liittyvät juuri Florencen laulunlahjoihin, eikä edes pelkästään se hupaisa kiekuna, vaan miten ihmiset ympärillä reagoivat, varsinkin McMoonin kauhunsekainen hymy takaa tyrskähdyksiä. Puvustus ja lavastus on varsinkin Florencen leikkisässä maailmassa myös huomionarvoinen ja varmasti myös huomiota herättävä, se kuvastaa niin ihanasti kantajaansa. 

Hahmot ja näiden keskinäiset suhteet ovat aivanasemassa tässä elokuvassa. Totuuden peittely tuntuu ensin varsin väärältä ja osin on sellainen olo, että tekisi mieli olla itse kertomassa Florencelle totuus. Bayfieldin näkökulmaan pääsee kuitenkin sisälle, kun huomaa miten ihastuttava ja välittävä Florence on ja pian haluaa olla itsekin mukana suojelemassa tätä. McMoon tekee myös suuren harppauksen, kun hänkin löytää kiintymyksen rouvaa kohtaan ja hautaa omat egoistiset tavoitteensa toisen ihmisen tähden. Streepistä ei tarvitsisi mainita edes erikseen, mutta sen verran sanon, että on kyllä taito osata laulaa hyvin sekä hyvin huonosti. Eiköhän Meryl saa miljoonannen ehdokkuutensa tästäkin, en ihmettelisi yhtään. Hugh Grant on päässyt paranemaan vanhetessaan, vaikka en usko, että hänestä enää suurta luonnenäyttelijää kuorituu, mutta on mies paikallaan tässä kyseisessä roolissa. Big Bang Theory-sarjasta tuttu Helberg on osoittanut jo aiemmin komedialliset kykynsä, mutta erottuu edukseen tässäkin, eikä jää Streepinkään varjoon. 

Florence Foster Jenkins on mainio, naurua kirvoittava elokuva kaameasta laulannasta, mutta niin herttaisesta sielusta sen äänen takana.