While we're young

Ohjaaja: Noah Baumbach
Käsikirjoitus: Noah Baumbach
Musiikki: James Murphy
Pääosissa: Ben Stiller, Naomi Watts, Adam Driver, Amanda Seyfried, Charles Grodin, Maria Dizzia, Adam Horovitz, Brady Corbet, Ryan Serhant & Peter Yarrow
Kesto: 1h 37min
Ikäraja: 12

Josh ja Cornelia Schrebnick ovat keski-ikäinen pariskunta, joiden oma elämä on ihan tyydyttävissä kantimissa uran ja parisuhteen kannalta. Lapsettomaksi osittain omasta tahdostaan jäänyt pariskunta kokee kuitenkin eriytymistä entisistä kaveripiireistään, jotka viettävät paraikaa pikkulapsiaikaa. Josh on työstänyt omaa dokumenttielokuvaansa jo kahdeksan vuotta yrittäen luoda edellisen teoksensa kaltaista läpilyöntiä. Cornelia puolestaan toimii samalla alalla tuottajana. Kustantaakseen työtään Josh käy pitämässä luentoja ja tulee törmänneeksi parikymppiseen pariskuntaan, Jamieen ja Darbyyn, jotka vievät mieheltä jalat alta ihailevine kommentteineen. Ikäerostaan huolimatta Schrebnickit alkavat hengailemaan itseään kovasti viehättävän ja inspiroivan nuoren parin kanssa. Mutkia matkaan ei lopulta tuo sukupolvien välinen kuilu, vaan ammatillinen kilpailu, sillä niin ikään dokumenttielokuvista kiinnostunut Jamie, alkaa viemään valokeilaa Joshilta. 

Noah Baumbach ei ole itselleni tekijänä tuttu nimi, vaikka Frances Ha pyörähtikin ohjelmistossa kerhokuvana. While we're young:n kohdalla eivät odotukset olleet kovin kummoiset itse elokuvaa kohtaan, mutta sen sijaan kiinnostusta loi vakuuttavan oloinen näyttelijäkaarti. Naomi Wattsin viimeaikaiset roolisuoritukset ovat olleet Oscareissakin asti palkituissa elokuvissa ja Adam Driver tuntuu vastaavasti sivuosittavan joka toista Oscar-elokuvaa. Itse Ben Stiller on pysynyt yhä komediallisella linjalla elokuvavalinnoissaan, mutta kaartanut viime vuosina vähän laadukkaampaan suuntaan (Walter Mitty). Seyfriedin listalta löytyy myös paljon komediaa, usein hyvääkin sellaista, mutta myös vakavampaa esimerkiksi Les Miserablesin muodossa. Kaarti vastasikin täysin odotuksiini, mutta yllättäen elokuvakin osoittautui kokonaisuudessaan varsin katsottavaksi.

While we're youngin teemat pyörivät nuoruudessa sekä ikääntymisessä, mutta näiden välille ei luoda tahallisen jyrkkää vastakohta-asetelmaa. Nuoren parin kiinnostus kaikenlaiseen retroon ja vanhemman parin taas liukuessa valmiiksi tarjoiltuun teknologiapainotteiseen elämäntapaan, ei palvele muka hauskana eroavaisuutena pariskuntien välillä, vaan selittää eri ikäluokkien suhtautumisista asioihin, jotka toisille ovat viehkeän nostalgisia, toisten taas aikanaan eläessä niiden ympärillä osana arkipäivää. Cornelialle ja Joshille avautuu myötäelämisen avulla mahdollisuus nähdä maailma jälleen kerran nuoremmilla silmillä. Elokuvassa pohditaan myös keskeisiä elämänvalintoja, ulkopuolisia paineita ja oman  persoonan kasvamista ja kehitystä monien eri näkökulmien kautta. 

While we're youngissa pidän erityisesti hahmokeskeisyydestä ja luontevasta dialogista. Elokuvaa on jo verrattu Woody Allenin elokuviin ja pystyn hyvin näkemään tämänkin yhteyden. Allenin elokuviin verrattuna tässä on vain selkeämmät päämäärät ja polut niiden saavuttamiseksi. Tässä elokuvassa on siis enemmän juonta ja tarinaa, kuin keskiverto Allen-elokuvassa. Realistisuus ei siltikään kärsi tarinan kulusta ollenkaan, vaan tapahtumissa on aina läsnä soljuva luonnollisuus. Huumori tapahtuu myös luonnollisesti nojaten henkilökemioihin ja näiden kyllästämiin tilanteisiin. Näyttelijöiden kemiat menevät yksiin ja pienimmänkin sivuhahmon läsnäolo on käsikirjoitettu uskottavasti.

While we're young sopii useammalle ikäpolvelle, sillä osalle katsojista elokuvan herättämät kysymykset ovat vasta edessä, osa ruotii niitä paraikaa ja osa käynyt läpi jo aikapäiviä sitten. Osa ei pohdi koskaan, vaan jatkaa hetkessä elämistä kuten aina ennenkin.




Trailerin katsominen ei ole mitenkään välttämätöntä, itse elokuva antaa kaiken tarvittavan

Les Misérables

Kuva täältä

Ohjaaja: Tom Hooper
Pääosissa: Hugh Jackman, Anne Hathaway, Russell Crowe, Amanda Seyfried, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter & Eddie Redmayne
Kesto: 2h 37min
Ikäraja: 12

Les Miserables on tunnettu musikaali tuotuna valkokankaalle. Pääosassa on Jean Valjean (Hugh Jackman), joka on suorittanut rikostaan varkaudesta jo 20 vuotta, kunnes karkaa ehdonalaisessa ollessaan. Hän tekee käänteen elämässään ja elää valenimen suojassa pormestariksi asti. Valjean kohtaa toisen ihmissielun, tehdastyöläisen Fantinen (Anne Hathaway), jota kohtalo ohjaa päinvastaiseen suuntaan, mutta Valjean ei aluksi noteeraa naisen ahdinkoa. Jälkeenpäin Valjean kokee tunnontuskia niin Fantinesta, kuin myös viattomasta miehestä, joka aiotaan tuomita hänen sijaansa. Valjean tunnustaa olevansa vanki numero 24601, jota poliisitarkastaja Javert (Russel Crowe) on jahdannut aina tämän paosta saakka, mutta häntä ei juuri sinä hetkenä oteta tosissaan. Tunnustuksen jälkeen Valjean saa tilaisuuden auttaa Fantinea, jolle hän lupaa tämän kuolinvuoteella pitävänsä huolen Fantinen pienestä tyttärestä Cosettesta. Nyt hän joutuu kuitenkin pakenemaan Cosetten tähden. 9 vuotta he piileskelevät lain kouraa ja tänä aikana on kansassa alkanut kyteä eriarvoisuuden aiheuttama kapinahenki. Erään rikkaan suvun vesa (Eddie Redmayne) ei anna oman asemansa estää häntä liittymästä vallankumouksen joukkoihin. Samainen nuorukainen näkee Cosetten huoltajansa kanssa kaupungilla ja ihastuu tyttöön päätä pahkaa. Kurjuuden kärjistyessä kapinaksi nousee kansa barrikadeille parempaa huomista varten. Ketkä selviävät verilöylystä? Saavatko rakastavaiset toisensa? Pääseekö Valjean irti häntä jahtaavasta Javertista ja löytää rauhan? 

Kuva täältä

 Kahdeksan ehdokkuutta napannut Les Miserables ei todellakaan pettänyt odotuksia. Jo elokuvan alkuminuutit rumpujen pauhatessa ja vankien laulaessa sykähdyttää niin, että sisuksissa tunnahtaa. Tarinan ollessa itselleen tuttu ja varauduttua pitkään kestoon, soljui elokuva eteenpäin kauniisti pituudestaan huolimatta. Vaikka kyseessä onkin musikaali, yllätyin hieman, että elokuvassa lauletaan oikeastaan joka repliikki. Tähänkin meni ihan pieni hetki tottua. Eniten sen takia, että tutut naamat on tottunut näkemään puhumassa puhuen, ei laulaen. Sitten kun laulamiseen sopeutuu, siitä vain nauttii täysin siemauksin. Sanat kumpuavat syvemmältä laulettaessa, joten tunnetta sanojen takana tuntuu olevan vielä enemmän.

Kuva täältä

Näyttelijätyö on häikäsevää kaikkien kohdalla jo senkin seikan tähden, että lauluja ei oltu nauhoitettu tavalliseen tapaan etukäteen ja huulisynkattu kuvauksissa, vaan ihan oikeasti laulettu menemään kameran pyöriessä. Vaikka taustamusiikit onkin lisätty myöhemmin, voi vain kuvitella millainen tunnelma kuvauksissa on ollut. Erityisen suuren vaikutuksen itseeni teki Anne Hathawayn häkellyttävä roolisuoritus Fantinena. Kohtaus, jossa Hathaway laulaa kappaleen I Dreamed a Dream lunastaa odotukset ja enemmänkin. Läheltä kuvatut kasvot heijastavat niin suurta surua, että katsojaankin sattuu. Episodin juttu elokuvasta kertoo kuinka Hathaway todella halusi roolin ja erityisesti siitä syystä, että hänen äitinsä on esittänyt kyseisen roolin musikaaliversiossa. Tämän kun tiesin jo etukäteen leffaan mennessä, toi se kohtaukseen lisää tunnetta ja taianomaisuutta.

Les Miserables sitoo elokuvan ja musikaalin laulun kantavalla voimalla ja elokuvan taikuudella yhdeksi ainutkertaiseksi ja todella upeaksi taide-elämykseksi.

In time

Ohjaaja: Andrew Niccol
Käsikirjoitus: Andrew Niccol
Musiikki: Craig Amstrong
Pääosissa: Justin Timberlake, Amanda Seyfried, Cillian Murphy, Vincent Kartheiser, Olivia Wilde, Alex Pettyfer & Johnny Galecki
Ikäraja: 13
Kesto: 1h 45min

In time näyttää uudenlaisen eikä kovin ruusuisen tulevaisuuden näkymän, jossa ihmisten ikääntyminen pysähtyy 25 vuoden ikään. Toisin sanoen, saatat olla eläkeläinen, mutta näytät edelleen menevältä kaksvitoselta. Kolikon kääntöpuoli paljastaa, että täytettyäsi sen 25 vuotta, on sinulla enää vuosi elinaikaa kädessä tikittävässä kellossa, ellet ansaitse sitä lisää. Aika on korvannut rahan valuuttana ja esimerkiksi töitä tekemällä pystyy ansaitsemaan lisää aikaa, mutta vastaavasti menojakin löytyy, joihin sitä aikaa taas hupenee. Koska nallekarkit eivät ole menneet tasan, on toisilla ihmisillä naurettavan vähän ja toisilla taas naurettavan paljon aikaa. Aika-arvoiltaan erilaiset ihmiset asuvat eri yhteiskuntaluokissa, eri aika-alueilla. Rajoja saa ylittää, mutta mitä korkeammalle haluaa, sen kalliimmaksi käy.


Will Salas (Justin Timberlake) asuu pahnan pohjimmaisella alueella, slummissa, äitinsä Rachelin (Olivia Wilde) kanssa. Eräänä iltana paikallisessa Will auttaa järjettömän rikkaan aikapohatan karkuun kulmakunnan pahiksilta ja herää itse seuraavana päivänä hillitön määrä aikaa käpälässään. Pohatta on kuollut ja Will:iä syytetään murhasta. Aikaa valvoo timekeeper-joukot, jotka kirjaimellisesti elävät vain päivä kerrallaan ja pitävät huolta, että aika pysyy juuri siellä missä pitääkin. Will sekoittaa heidän kuvioitansa pahemman kerran ja etenkin heidän joukkojensa vanhimpia edustava Raymond Leon (Cillian Murphy) ei aio päästää "murhamiestä" helpolla pakoon. Ylitettyään aikarajoja, saapuu Will parhaimmiston vyöhykkeelle, jossa tämä menee iskemään silmänsä rikkaista rikkaimman miehen tyttäreen.

In time on vähintäänkin mielenkiintoinen teos omaperäisellä visiollaan, unohtamatta kuitenkaan viihdettä ja toimintaa. Elokuva herättelee moraalisia kysymyksiä: "Jos näin olisi, miten itse toimisin samassa tilanteessa?" "Miksi aina joillakin on paljon, kun toisilla ei ole käytännössä mitään?" "Onko oikein varastaa, jos tarkoitusperät ja seuraukset ovat suurelle osalle hyvät?" "Ratkaiseeko motiivi, teko vai seuraukset?"


Justin Timberlake on henkilö, jota allekirjoittanut on fanittanut ensimmäisen sooloalbumin Justified:n julkaisun jälkeen. Herra on pirun lahjakas pakkaus ja kovin lupaavalta on tämä elokuvapuoli vaikuttanut tähän asti. In timessa Justin tekee niin ikään oikein kelvollista työtä ja juttu toimii yksiin Amanda Seyfriedin kanssa. Itse Amandalta olisin toivonut enemmän, itse roolihahmolta siis, johon olisi voitu iskeä enemmän kipinää. Cillian Murphy on jälleen loistokas, kuinkas muutoin.

In Time on filosofinen ja viihdyttävä tapaus, joka jaksaa vitsailla ajan ilmaisuilla.


P.S. Traileri jää nyt laittamatta, sillä mielestäni ne kaikki spoilaavat liikaa juonesta

Red Riding Hood

Ohjaaja: Catherine Hardwick
Käsikirjoitus: David Johnson
Pääosissa: Amanda Seyfried, Shiloh Fernandez, Max Irons, Gary Oldman, Billy Burke, Virginia Madsen
Ikäraja: 13
Kesto: 1h 40min

Uusimmasta punahilkka visiosta on vaikea löytää arvostelua tai mitään mielipidettä, mihin ei olisi vedetty jollain lailla Twilight:ia mukaan. Niin vahva vaikutus ilmeisesti on sillä, että ohjaajana on Catherine Hardwick, joka siis ohjasi ensimmäisen Twilight elokuvan. Itse mietin etukäteen, että miten minä, joka en ole nähnyt kuin ensimmäisen elokuvan kerran (ja muistot siitä ovat pilvenhattaraakin hatarammalla pohjalla) tunnistan tälläisen "twilightmaisuuden" vai saako se kulkea vapaasti huomaamatta ohitseni. Onneksi jaoin huoleni eräälle ystävälleni, joka antoi selkeät ohjeet miten tunnistan tälläisen tapauksen:

"Siis Twilighthan on sellainen:
yy olen paidaton mies halua minua ja nams tihkun seksiä rakasta minua nams,
mutta emme silti harrasta seksiä missään vaiheessa + siinä on kuusi tälläistä hahmoa..

se on twilight se" -Ruudukko

No, eihän tuo sitte ihan istunut siihen (onneksi), vaikka elokuvaan lähtiessä oli vaikea jättää ennakkoluuloja kotiin ja istahdin teatterin penkkiinkin vielä pienellä varauksella. Red Riding Hood osoittautuikin ennakkoluulojen valossa paljon paremmaksi tapaukseksi ja tätä katseli ihan mielellään.

Tarina sijoittuu keskiaikaisromanttiseen kylään keskellä metsää upeiden vuoristomaisemien suojaan. Amanda Seyfried esittää kaunista ja nuorta Valerieta, joka on kylän ainoa asukki, joka omaa siniset simmut. Valerie on ilmeisesti myös puolisokea, koska on ihastunut puunhakkaaja Peteriin (Shiloh Fernandez) eikä HUOMATTAVASTI paremman näköiseen Henryyn (Max Irons), jolla olisi sitä massiakin enemmän. Valerien vanhemmat ovat kuitenkin päättäneet antaa Valerien vaimoksi Henry:lle, joka on aina ihannoinut tyttöä. Meneillään olevan kolmiodraaman lisäksi kylää vaivaa susi, joka on totutuista kuvioista poiketen alkanut surmaamaan kyläisiä. Hätiin kutsuttu isä Solomon (Gary Oldman) osaa kertoa olennon olevan ihmissusi ja ihmisen hahmossaan se on joku kyläläisistä.

Red Riding Hood oli tosissaan odotettua parempi pakkaus. Yllätyin positiivisesti kuinka perinteinen satu löytyi loppua kohti etenkin kun sitä ei ollut odottanut. Elokuvassa on todella kauniita otoksia ja esimerkiksi verenpunaisen viitan värin kanssa leikitellään visuaalisella tasolla paljonkin. Pidin myös siitä kuinka elokuva saa jopa dekkarimaisen sävyn sutta/murhaajaa etsittäessä ja kuinka niin moni henkilöhahmo näytetään katsojalle epäillyn valokeilassa. Ihmissusi oli kerrankin hyvin tehty, eikä vaivaannuttava niinkuin jo vaikka Harry Pottereissa (kaikella kunnioituksella). Aina musiikkia myöten elokuvaan oli pistetty miellyttävissä mittasuhteissa pysyvä modernistinen sävytys.

Olin jostain syystä ihan vakuuttunut etten tule pitämään Amanda Seyfried:stä (tämä on hataran muistini mukaan ensimmäinen elokuva, jonka olen häneltä nähnyt), mutta johon sekin käsitys muuttui! Amanda oli yksi parhaimmista asioista tässä ja vei huomion pois jopa Gary Oldmanista. Tosin jotenkin Oldmankaan ei ole ihan parhaassa terässä Solomonin roolissa. Huomattavasti paremman näköinen Irons ja ei läheskään niin hyvännäköinen Fernandez ovat rooleissaan hieman jäykkiä, mutta ovathan molemmat aika aloittelijoita.


Red Riding Hood sai vastakaikua minulta tarjoamalla jännitystä, visuaalista näyttävyyttä ja romantiikkaa eikä se saa täältä lähtiessään mukaansa sitä pahamaineista Twilight-leimaa :)

Traileri