Noah

Ohjaaja: Darren Aronofsky
Käsikirjoitus: Darren Aronofsky & John Logan
Musiikki: Clint Mansell
Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Emma Watson, Ray Winstone, Anthony Hopkins, Logan Lerman, Douglas Booth & Kevin Durand
Kesto: 2h 18min
Ikäraja: 12

Noah kertoo Vanhasta testamentista tutun ja samalla varmasti yhden mieleenpainuvimmista tarinoista. Noah on omassa ajassaan harvinaisen vanhurskas mies, joka kunnioittaa elämää niin paljon, että ei turhaan teurasta eläintä tai poimi edes maasta kukkaa. Samaan aatemaailmaan on Noah pyrkinyt kasvattamaan kolme poikaansa sekä perheen ottotyttären. Yläkerran herra näkee Noah:ssa potentiaalia muuhun barbaariseen ihmiskuntaan verrattuna niin paljon, että suo tälle näkyjen kautta ilmoitettuna tehtävän. Noahin tulee rakentaa arkki, jonka avulla turvataan luomakunnan tulevaisuus kaikkia elikoita ja öttiäisiä myöten. Tämä siksi, että iso herra aikoo lähettää vedenpaisumuksen tuhoamaan kaiken elämän, jotta elämä voi aloittaa puhtaalta pöydältä ilman synneissään kyllästettyä ihmistä.

Noahin suhteen olin etukäteen hieman varautunu ohjaaja Darren Aronofskysta huolimatta, sillä useinkaan eivät tämäntyyliset elokuvat ole kovin onnistuneita (kuten esimerkiksi 10,000BC ja Passion of the Christ:kin oli vähän siinä ja siinä) ja kompastuvat omaan mahtipontisuuteensa tuomatta  myöskään aiheeseen mitään uutta. Nähtyäni töiden puolesta elokuvaa sieltä sun täältä, alkoi se vaikuttaa yhä enemmän ehdalta Aronofskylta, mutta pelkäsin samalla nähneeni jo liikaa ja yllätysmomenttien puolestaan kärsivän. Kun sitten vihdoin pääsin elokuvaa kunnolla katsomaan, lensivät pelkoni ja ennakkoluuloni romukuoppaan, sillä Noah oli juurikin Aronofskya itseään ja pysyi täysin vakaasti pystyssä omassa mahtipontisuudessaan.

Aronofskyn vahvuuksiin kuuluu synkähkö, mutta visuaalisesti toimiva kuvakieli, painajaisten sekä unien rajoilla keikkuminen ja inhimillisten heikkouksien esittäminen. Nämä tulevat Noah:ssakin toistuvasti esille ja tunnelma jos mikä, ei petä kuten ei myöskään vainoavan kaunista musiikkia säveltävä Clint Mansell. Parhain rummutus ja korkein tunnelataus on mielestäni vedenpaisumuksen ryöpytessä, kun viimeiset ihmiskunnan rippeet sinnittelevät epätoivoisesti kuolemaa vastaan pyristellen, samalla kun Noahin perhe kyhjöttää suojassa arkissa moraalisten kiistojen raastaen heidän kaikkien omaatuntoa. Yllätyin myös kuinka paljon elokuvassa onkaan ilahduttavia ja toivoa tihkuvia hetkiä, jotka toki korostuvatkin kaiken synkeyden keskellä. 

Hirveästi en noottia elokuvasta edes keksi, koska se kolahtikin todella tuntuvasti ja yllätti kovaa odotuksiin nähden. Eläinten animoinnin syy on ihan ymmärrettävää ja ihme kyllä näihin kohtauksiin on silti saatu se kaivattu tunnelma, vaikka elukat eivät millään muotoa mene oikeista. Sen sijaan vauvahahmojen animoidut naamat eräässä ratkaisevassa kohtauksessa on hieman omituinen ratkaisu, kun kuitenkin myöhemmin nähdään ihan oikeitakin nyyttejä. Jos kohtauksen on ajateltu olevan jollain tapaa kapaloikäisille traumatisoiva, olisi tietokoneanimaatioita voitu käyttää ratkaisevan esineen muuttamiseksi siihen, mikä se todellisuudessa on elokuvassa tarkoitus olla ja käyttää kuvauksissa muuta. Muutama potentiaalinen hetki jää lisäksi elokuvassa käyttämättä, esimerkiksi liittyen tulevan eläinkunnan lajimäärään.

Russell Crowen taitoja ei ole tarvinnut kyseenalaistaa vuosikausiin ja miehen rautainen ote hahmoonsa kantaa osaltaan tarinaa vakaasti eteenpäin. Jennifer Connelly on niin ikään taitava, vaikka häntä joutuu harmillisen vähän vieläkin katselemaan elokuvissa valkokankaalla. Percy Jackson ja Hermione Granger erottuivat jo trailerissa ei niin edukseen ja kyseenalaistavan virneen saattelemana, mutta itse elokuvassa suoriutuvat molemmat kiitettävästi ja ovatkin "Noahin lapsista" merkittävimmät jo itsensä ja muiden hahmojen kehityksen kannalta. Nuorinta lasta esittävä nevahööd on ainoa nyppivä tyyppi, joka onneksi ei vie paljoa ruutuaikaa.

Noah ei uskonnollisesta aiheesta huolimatta saarnaa kellekään, eikä toimi toisaalta fanaatikon lähtöalustana. Ohjaajan kädenjälki ja vahva visio näkyy sekä tuntuu alusta loppuun asti.

Man of Steel

Ohjaaja: Zack Snyder
Käsikirjoitus: David S. Goyer
Musiikki: Hans Zimmer
Pääosissa: Henry Cavill, Michael Shannon, Amy Adams, Diane Lane, Kevin Costner, Russell Crowe, Laurence Fishburne, Antje Traue & Julia Ormond
Kesto: 2h 28min
Ikäraja: 12 

Man of Steel on Teräsmiehen uusin valkokangas versio, jossa voimansa ovat yhdistäneet ohjaaja Zack Snyder ja tuotantopuolelta (myös ohjaajana varsin maineikas) Christopher Nolan. Teräspojun tarina alkaa vaikuttavalla kertomuksella Krypton planeetan ollessa tuhon partaalla ja vielä sisällissodankin kourissa Kenraali Zod:n toimesta. Teräsmiehen vanhemmat Jor-El ja Lara haluavat suoda pojalleen mahdollisuuden elämään ja päättävät lähettää tämän aluksella turvaan oman planeettansa rapistumisselta mukanaan vielä tarvittava koodi Kryptonin uudelleenluomiseen. Kryptonin murentuessa rusinoiksi, rantautuu avaruusalus planeetalle maa, keskelle Smallvillen peltoja. Yliluonnollisen pojan löytävät maanviljelijäpariskunta, jotka ottavat "Clarkin" omaksi pojakseen. Erityisesti isä Jonathan Kent pitää tärkeänä, että Clarkin erikoispiirteet pysyvät salaisuutena, koska hän ei usko maailman olevan vielä valmis. Tätä näkemystä pitkälti tukee lapsuuden muistojen takaumat, joissa nämä eroavaisuudet muista ovat tulleet esille jopa tahtomatta. Aikuisiälläkin Clark pyrkii pitämään matalaa profiilia, kunnes oman uteliaisuutensa myötä, hän tulee lähettäneeksi merkin olinpaikastaan vielä elossa olevalle Kenraali Zod:lle. Maailmalta piilottelusta tulee mahdotonta Zod:n kirjaimellisesti toitotettua asiasta varmasti kaikille kuuleville korville. 

Man of Steel on ollut omalla listallani siellä kesän odotetuimpien joukossa, voisi sanoa jopa kärkisijalla. Odotukset olivat siis väkisinkin himpun korkealla ja huolimatta Snyderista, jolla on listallaan muutama hyvä ohjaus ja loput sitten täyttä kuraa, olin laskenut kuitenkin paljon yhdistelmä Nolan & Zimmer varaan. Vaikka Man of Steel on satavarmasti se paras Teräsmies aiheesta pykätty elokuva, ei sekään kuitenkaan täytä täysin odotuksia ja yllä esimerkiksi Nolanin Batman trilogian kanssa samoille tasoille. 

Alkusoittona toimii loistavasti mitä tapahtui Kryptonille ja miten Clark päätyi maapallolle. Tämä osio olikin se mikä nostatti ensialkuun tietoisesti hillityt odotukset väkisinkin korkealle. Olin vielä ihan samassa veneessä lapsuustakaumien kanssa ja kaikessa mikä edes hieman päästi katsojaa Teräsmies hahmon iholle eli suomeksi kohtaukset, joista pystyi näkemään Nolanin kädenjäljen. Clarkin isän kuolema onnistuu riipaisemaan kuin myös ensimmäiset lennot Teräsmiehenä Clarkin saatuaan vastaukset siihen kuka hän on, vetoavat perusjannuunkin, joka varmasti joskus elämässään kyselee omaa tarkoitustaan. Lentoretkessä on myös tarvittavaa kepeyttä ja toivoa, joka myöhemmin valitettavasti haudataan liian tympeään tunnelmaan. 

Sitten elokuvassa alkaa haista Snyder, vaikka niitä hiiiiiidastuuukksia ei näykään. Loppuvaiheen vai pitäisikö sanoa lopputunnin ajan täyttävä toimintasirkus vie pohjan yksittäiseltä suurelta klimaksilta, kun sellaisia tarjoillaan toinen toisen perään. Katsoja turtuu tsiljoonan ensimmäisen ryminäkarusellin kierroksen kohdalla, joilloin viimeinen ilmeisesti klimaksiksi tarkoitettu yhteenotto, on vaan sellainen "get on with it". Joo on hienon näköistä ja siistiä, mutta ei sitä erkkikään jaksa loputtomiin. 

Itse Henry Cavill on uskottava Teräsmies ja hänellä on vakavassakin olemuksessaan sitä tunnetta mukana, erittäin hyvä valinta rooliin siis. Sivuosastolla omaan mieleeni olivat onnistuneita Clarkin molemmat vanhemmat (Kentit ja Kryptonilaiset), Laurence Fishburne, pahisjätkä ja pahisnaikkonen. Amy Adams sinänsä on ihan okei Lois Lanen rooliin, mutta hemmetti millaiseksi neito pulassa hahmoksi tämä rooli on tehtykään. Itseäni alkoi jo tympiä toistuva Lois Lanen pelastelu ja etenkin kun kohtaus, jossa Lois ja Clark ovat pellolla tms. kahdestaan juuri tapahtuneen pelastuksen jälkeen, toistui laskujeni mukaan kolme kertaa! Ja sitten tämä Lois Lanen tupsahtelu joka halvatun paikkaan, missä nainen on varmasti tapaturma altis. Etenkin se Lois Lanen ottaminen mukaan sinne lentohärveliin, siis eikö kukaan muu oikeasti olisi osannut laittaa palikkaa vastaavaan aukkoon?! puuh...

Man of Steel on hyvä, mutta ei NIIN hyvä. Jos arvotte tämän ja Lone Rangerin välillä, niin jälkimmäinen!

Les Misérables

Kuva täältä

Ohjaaja: Tom Hooper
Pääosissa: Hugh Jackman, Anne Hathaway, Russell Crowe, Amanda Seyfried, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter & Eddie Redmayne
Kesto: 2h 37min
Ikäraja: 12

Les Miserables on tunnettu musikaali tuotuna valkokankaalle. Pääosassa on Jean Valjean (Hugh Jackman), joka on suorittanut rikostaan varkaudesta jo 20 vuotta, kunnes karkaa ehdonalaisessa ollessaan. Hän tekee käänteen elämässään ja elää valenimen suojassa pormestariksi asti. Valjean kohtaa toisen ihmissielun, tehdastyöläisen Fantinen (Anne Hathaway), jota kohtalo ohjaa päinvastaiseen suuntaan, mutta Valjean ei aluksi noteeraa naisen ahdinkoa. Jälkeenpäin Valjean kokee tunnontuskia niin Fantinesta, kuin myös viattomasta miehestä, joka aiotaan tuomita hänen sijaansa. Valjean tunnustaa olevansa vanki numero 24601, jota poliisitarkastaja Javert (Russel Crowe) on jahdannut aina tämän paosta saakka, mutta häntä ei juuri sinä hetkenä oteta tosissaan. Tunnustuksen jälkeen Valjean saa tilaisuuden auttaa Fantinea, jolle hän lupaa tämän kuolinvuoteella pitävänsä huolen Fantinen pienestä tyttärestä Cosettesta. Nyt hän joutuu kuitenkin pakenemaan Cosetten tähden. 9 vuotta he piileskelevät lain kouraa ja tänä aikana on kansassa alkanut kyteä eriarvoisuuden aiheuttama kapinahenki. Erään rikkaan suvun vesa (Eddie Redmayne) ei anna oman asemansa estää häntä liittymästä vallankumouksen joukkoihin. Samainen nuorukainen näkee Cosetten huoltajansa kanssa kaupungilla ja ihastuu tyttöön päätä pahkaa. Kurjuuden kärjistyessä kapinaksi nousee kansa barrikadeille parempaa huomista varten. Ketkä selviävät verilöylystä? Saavatko rakastavaiset toisensa? Pääseekö Valjean irti häntä jahtaavasta Javertista ja löytää rauhan? 

Kuva täältä

 Kahdeksan ehdokkuutta napannut Les Miserables ei todellakaan pettänyt odotuksia. Jo elokuvan alkuminuutit rumpujen pauhatessa ja vankien laulaessa sykähdyttää niin, että sisuksissa tunnahtaa. Tarinan ollessa itselleen tuttu ja varauduttua pitkään kestoon, soljui elokuva eteenpäin kauniisti pituudestaan huolimatta. Vaikka kyseessä onkin musikaali, yllätyin hieman, että elokuvassa lauletaan oikeastaan joka repliikki. Tähänkin meni ihan pieni hetki tottua. Eniten sen takia, että tutut naamat on tottunut näkemään puhumassa puhuen, ei laulaen. Sitten kun laulamiseen sopeutuu, siitä vain nauttii täysin siemauksin. Sanat kumpuavat syvemmältä laulettaessa, joten tunnetta sanojen takana tuntuu olevan vielä enemmän.

Kuva täältä

Näyttelijätyö on häikäsevää kaikkien kohdalla jo senkin seikan tähden, että lauluja ei oltu nauhoitettu tavalliseen tapaan etukäteen ja huulisynkattu kuvauksissa, vaan ihan oikeasti laulettu menemään kameran pyöriessä. Vaikka taustamusiikit onkin lisätty myöhemmin, voi vain kuvitella millainen tunnelma kuvauksissa on ollut. Erityisen suuren vaikutuksen itseeni teki Anne Hathawayn häkellyttävä roolisuoritus Fantinena. Kohtaus, jossa Hathaway laulaa kappaleen I Dreamed a Dream lunastaa odotukset ja enemmänkin. Läheltä kuvatut kasvot heijastavat niin suurta surua, että katsojaankin sattuu. Episodin juttu elokuvasta kertoo kuinka Hathaway todella halusi roolin ja erityisesti siitä syystä, että hänen äitinsä on esittänyt kyseisen roolin musikaaliversiossa. Tämän kun tiesin jo etukäteen leffaan mennessä, toi se kohtaukseen lisää tunnetta ja taianomaisuutta.

Les Miserables sitoo elokuvan ja musikaalin laulun kantavalla voimalla ja elokuvan taikuudella yhdeksi ainutkertaiseksi ja todella upeaksi taide-elämykseksi.