Salainen valtakunta

Ohjaaja: Chris Wedge
Musiikki: Danny Elfman
Äänirooleissa (orig): Amanda Seyfried, Colin Farrell, Beyonce Knowles, Josh Hutcherson, Christoph Waltz, Jason Sudeikis & Steven Tyler
Äänirooleissa (dub): Heljä Heikkinen, Tuukka Leppänen, Antti LJ Pääkkönen, Riina Paatso, Riku Nieminen, Aku Hirviniemi & Antti Pääkkönen
Kesto: 1h 44min
Ikäraja: 7

Salaisessa valtakunnassa (=Epic) pääosassa on Mary Katherine "MK" niminen teinityttö, joka joutuu muuttamaan omituisen isänsä luokse metsän laidalle.  Kaksikon välit ovat etäiset etenkin isän pakkomielteisen harrastuksen takia, jossa hän yrittää kaikin keinoin löytää todisteita pikkuväestä, jonka hän uskoo asuvan metsässä. Asioiden mittasuhteet muuttuvat kirjaimellisesti, kun MK kutistuu itsekin pienoiskokoon ja pääsee näkemään ruohonjuuritason elämää. Pikkuväki eli "lehdekkäät" todentotta ovat olemassa ja käyvät jatkuvaa taistelua pahojen vastavoimien kanssa. MK:lle lankeaa tehtävä pitää huolta kukannupusta määräaikaan mennessä, jonka avulla saadaan taistelu käännettyä hyvien voimien voittoon.

Animaatioiden kohdalla on itselläni käynyt nyt monesti niin, että alkuun ensikerran kun näen trailerin alan hypettää elokuvaa hirmuisesti jo valmiiksi, mutta kun se on mahdollista nähdä, en vain ole saanut asiaa aikaiseksi ja kiinnostus on hiipunut. Esimerkiksi Crooditin kanssa kävi juurikin näin ja kutsuin sitä alkuun jotakuinkin määritelmällä "Se siistinnäköinen luolamies elokuva, jossa on emma stone!". Epic:n kohdalla olen jaksanut tavallista pidempään intoilla trailerista, jonka original versio on huikea! (upotan sen tuonne loppuun) jopa niinkin huikea, että odotukset nousevat ehkä jo hieman liian korkeiksi.

Salainen valtakunta on törkeän hyvännäköinen ja halusinkin eritoten nyt nähdä 3D-version, koska "haluan nähdä nättiä metsää ja satuhahmoja sillee kolmedeenä". Ihmishahmot ovat viimeistä silmänripseä ja hiussuortuvaa myöten ammattimaista tekoa ja eläinpuolella etanoiden limaisen pinnan tai lintujen höyhenpeitteen voi melkein tuntea. Uskoisin kuitenkin visuaalisen näyttävyyden toimivan ihan yhtälailla 2D:ssäkin, koska tavalliseen tapaan 3D tuppaa kuitenkin unohtumaan. Efekteistä taustan tai etualan blurraus on välillä häiritsevää, vaikka tavoitteena onkin realistisempi kuva, mutta animaatioissa ei tarvisi tehdä niin justiinsa etenkin kun kaikki olisi niin katsomisen kestävää. 

Suuresta visuaalisesta nautinnosta ja ihanista teemoistaan huolimatta on elokuvan alkupuoli jotenkin laahaavaa näin aikuiskatsojan silmin. Vasta kun alkaa tapahtua oikeasti, alkaa tää iso lapsi tempautua mukaansa. Vaikka hahmoissa olisikin enemmän persoonallisen ja samaistumisen varaa, niin itseeni uppoaa kuitenkin klassinen hyvän ja pahan taistelu edelleen. Joissain kohtia tulee jopa sormusten herra-viboja, mikä ehkä selittyy kuitenkin vain liialla Battle for Middle-Earth pelaamisella...

Sitten vielä yksi epäkohta, josta ei voi elokuvaa syyttää, mutta voi kumpa olisin nähnyt originaalin version (sitä ei täälläpäin saatavilla), sillä jos nyt edes vilkaisee ääninäyttelijöiden alkuperäistä kaartia niin yyyh vääryys. Muutoinkin suomidub on ollut viimeisimmissä elokuvakokemuksissa ihan kohtalaista tasoa, mutta tässä mennään ihan vikasuuntaan. Ainakin ensimmäiset puoli tuntia asiaan kiinnittää huomion, kun ne äänet on niitä samoja kamalia, jotka ei istu hahmojen ulkonäköön yhtään ärgh. 

Jos suomidub ei särähdä korvaan pahasti tai on mahdollisuus nähdä se alkuperäinen, niin sitten suosittelen kyllä lapsellisille aikuisille ja varsinkin itse lapsiyleisölle. 



Kuvat täältä

Evil Dead

Kuva täältä

Ohjaaja: Fede Alvarez
Käsikirjoitus: Fede Alvarez & Rodo Sayagues
Tuottajat: Sam Raimi, Bruce Campbell & Robert Tapert
Pääosissa: Jane Levy, Shiloh Ferdinandez, Lou Taylor Pucci, Jessica Lucas & Elizabeth Blackmore
Kesto: 1h 30min
Ikäraja: 18

Sam Raimin kauhuklassikon uusintaversiossa joukko nuoria on alkuperäisen tapaan päätyneet mökkiin metässä. Vanhasta versiosta poiketen kyseessä ei ole perinteinen nuorten biletys reissu, vaan aikomuksena on vieroittaa yksi nuorista huumeista. Keskusteluista selviää, että narkkari Mian (Jane Levy) kohdalla on vastaavaa koetettu jo aiemmin siinä kuitenkaan onnistumatta. Nyt kuitenkin mukana on etäiseksi jäänyt isoveli (Shiloh Ferdinandez) tukemassa pitkästä aikaa pikkusiskoaan tyttöystävänsä kera. Viisikko aloittaa projektinsa, kunnes huomion kiinnittää lattialuukku ja kellarista löytynyt Kuolleiden kirja. Joukon nörttivahvistus ei osaa pitää mielenkiintoaan erossa opuksesta ja tulee lausuneeksi ääneen sanat, joilla juurikin herätetään metsän pahat demonit tekemään tuhoaan. 

Katsastin ennen tätä uudempaa versiota sen kuuluisan vanhemman Evil Dead:n vuodelta 1981, joka on hämmästyttävän itseironinen noinkin vanhaksi leffaksi. Tehosteissakin löytyy hienoa kikkailua aikaansa nähden, esimerkiksi peilikohtauksessa. Elokuva on myös tahattoman sekä tahallisen hauska ja jopa pelottavakin. Uudempi Evil Dead ei varsinaisesti toista samaa uudelleen, vaan tekee samalla leikkikentällä oman leikkinsä. Joitakin merkittäviä kohtauksia on toki toistettu, joista tulee se mukava mieliyhtymä alkuperäiseen.

Kuva täältä

Kauhuelokuvissa rankkaan onnistumista yleensä kahdella osa-alueella: Kuinka pelottava elokuva on? Kuinka hyvä juoni/tarina/mukaantempaavuus on eli samantapainen asteikko kuin tavallisten elokuvien rankkaamisessa. Harva kauhuleffa tosiaan toimii molemmilla alueilla, mutta tosiaan kauhukuville suon siinä mielessä vapauden, että jos ne onnistuvat pelottamaan tarpeeksi, on kaikki muu ihan yksi hailee. 

Evil Dead on tarinallisesti ihan kelpo tavaraa. Kerrankin on hyvät perusteet mennä epäilyttävälle ja syrjäiselle mökille ja kerrankin on kunnon syy miksi sieltä ei myöskään heti lähdetä. Kauhukuvissa kun usein saa turhautua henkilöhahmoihin, jotka tekevät täysin järjenvastaisia juttuja ("hajaannutaan" räks "kuka siellä? menenpä katsomaan" jne), mutta tässä suhteessa Evil Dead tarjoaa aika hyvät selvitykset miksi kuka tekee mitäkin. Poikkeuksena yhdessä kohdassa elokuva alkaa mennä omia menojaan ja tekijät ovat selvästi tietoisia tästä ja laittavat nörttihahmon suuhun repliikkejä, joista voi tulkata heidän sanovan katsojalle "joo joo tiedetään, ei me teitä niin tyhminä pidetä, mutta kohta pidetään hauskaa"

Kuva täältä

Pelottavuus on vähän niin ja näin. Tehosteet ovat ihan huippuluokkaa ja niin aidonnäköistä, että ällöttää ja en yhtään ihmettele ikärajan hilausta maagiseen k18:sta. Goreahan Evil Dead pääasiassa on, mikä nyt ei sinänsä ole se oma lempparikategoria kaikista kauhun lajeista. Välillä on ihan kiva päästä yökkäilemään, mutta Evil Dead:n mopo lähtee kyllä vähän käsistä mässäilyn kanssa loppua kohden. Yllätyin kuitenkin positiivisesti saadessani omaa suosikkipelotteluani, johon en todellakaan ollut varautunut. Hahmojen etenkin likkojen ollessa demonimuodossaan tummat hiukset naamalla ja hilaten itseään uhria kohti tuli itselleni hurjat kauna-vibat. Tosin homma katkeaa aina siinä kohtaa kun demonisoidun tytön naama näytetään ja suusta tulee ties mitä tekstiä (tai oksennusta tai jotain). Toisaalta jos tämä olisi ollut yhtään enempää Kaunapainotteinen, en olisi nukkunut seuraavana yönä.

Evil Dead on goreilustaan huolimatta oikein hyvää kauhuruokaa ja hyvää vastapainoa varmasti niille, jotka ovat jo saaneet tarpeekseen K16 yliluonnollisista aavejahdeista. Sam Raimin klassikon ystäville must-see elokuva.

The Great Gatsby - Kultahattu

 Ohjaaja: Baz Luhrmann
Käsikirjoitus: Baz luhrmann & Craig Pearce, perustuu F. Scott Fitzgeraldin romaaniin
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tobey Maguire, Carey Mulligan, Joel Edgerton, Elizabeth Debicki, Isla Fisher, Jason Clarke & Amitabh Bachchan
Kesto: 2h 23min
Ikäraja: 12

The Great Gatsbyn tarinassa silmät ja korvat ovat Nick Carraway (Tobey Maguire) nimisen kirjailijan alun, joka terapeuttinsa ehdotuksesta alkaa kirjoittaa kokemuksistaan, joiden keskiössä on herra Gatsby. Carraway muutti New Yorkiin vuonna 1922 aloittaakseen kuhisevalla Wall Street:llä pörssimeklarina. Samassa kaupungissa asusteli Nickin serkku Daisy (Carey Mulligan) hulppeassa lukaalissa aviomiehensä (Joel Edgerton) ja tyttärensä kanssa. Nimi Gatsby kantautuu Nickin korviin ja jää sinne kuiskuttelemaan ja pian hän tapaakin mystisen ja varakkaan miehen, joka nähtävästi asuu hänen naapurissaan. Jay Gatsby (Leonardo DiCaprio) on mies, jonka ansioluettelo kiertää kaikkien huulilla ja jonka järjestämät juhlat ovat yhtä ilotulitusta keräten koko kaupungin kerman saman altaan ääreen. Gatsby vaikuttaa yllättäen kiinnostuneelta kaveeraamaan Nickin kanssa. Vasta kun Gatsby parin mutkan kautta ehdottaa kolmen hengen kyläilyä Nickin luona, jonne kutsuttaisiin Gatsbyn lisäksi Daisy, alkaa asioiden todellinen laita hahmottua. 

Gatsby oli jo trailerin perusteella katsomislistallani ja siinä pyörivät biisit ovat jo soineet mp3-soittimessa usean kuukauden ajan. Baz Luhrmann herättää aina uteliaisuuteni, koska aikoinaan Romeo+Juliet sekä eritoten Moulin Rouge tekivät suuren vaikutuksen, vaikka nyt tunnenkin osittain kasvaneeni molemmista elokuvista aavistuksen yli. Luhrmannin maailmat ovat sellaisia mihin tekisi mieli vain sukeltaa mukaan ja antaa virran viedä. Musavideomainen tyyli uppoaa, sillä sen verran mitä musiikkia olen kuluttanut, on musavideolla todella paljon merkitystä itselleni. Musavideo saattaa saada itseni pitämään biisistä enemmän eli tarvitsen jotain visuaalista mihin linkittää kuulemani. Gatsbyn soundtrack uppoaa myös täysin, onhan joukossa omaan korvaani jo aiemmin istuneita nimiä kuten Kanye West, Jay-Z, Gotye, Florence And the Machine.... toimii.

Katsomani versio oli siis tavallinen 2D, josta kyllä alkupuolella huomasi kohdat mihin 3D on suunniteltu, mutta en usko sinänsä lisäkolmiulotteisuuden tuovan suurta lisäarvoa. Ihan elokuvan alussa kuva tuntui kyllä menevän jotenkin häiritsevän nopeasti, hahmot vipelsivät siihen tahtiin, että silmällä oli vaikeuksia pysyä mukana ja kamerakin kääntyili ahkeraan tahtiin. Joko kuvituksen rytmi rauhoittui tai sitten silmäni tottuivat vipellykseen, koska asia ei enää alun jälkeen vaivannut. Joillekin miinuspuolena voi tuntua elokuvan kesto, mutta kun asennoituu istumaan penkissään pitkää, ei ongelmaa pitäisi olla. Aika kyllä kuluu huomattavasti nopeammin kuin uskoisi. Lisäksi elokuvan rakenteessa on loppupuolella poikkeavuutta tavallisesta ja ns. huippukohta on Luhrmann:lle tuttuun tapaan vain pieni liukumäki, joka laskeutuu murheen varjostamaan suvantoon, jossa ohjaaja tykkää uida selkää kaikessa rauhassa. Eli vaikka alku lähteekin rytinällä, se ei tarkoita, että lopussa rytisee vielä pahemmin. 

Nimiroolissa hymykuoppiaan esittelevä "paranee vanhetessaan" DiCaprio ei taatusti jätä kylmäksi ja nostaa koko elokuvan pisteitä. Auttamattomasti DiCaprion varjoon näyttelijätaidoissa jää Tobey Maguire, mutta se ei minua ainakaan haittaa, kun Tobey on niiiin söötti etenkin ollessaan hukassa olevan näköinen. Carey Mulliganin roolissa on samaa hedonistista unelmoijaa kuin Moulin Rougen Satinessa, vaikka kunniallisempi hahmo onkin kyseessä. Kohtaukset, joissa Daisy on murheellinen tai antaa itsensä rakkauden vietäväksi, toimivat todella hyvin tunnelatauksen ollessa lähellä sataa. Sinänsä "inhaksi" hahmoksi tarkoitettu Daisyn aviomies on jotenkin todella hauska tapaus, sillä hän tuntuu olevan loppupeleissä rehellisempi kuin kukaan muu. 

Gatsby on juonella varustettu tavallista pidempi musavideo, joka on ahdettu täyteen romantiikkaa, röyhelöitä, glamouria, paremman huomisen kaipuuta ja traagisia ihmispoloja. Ihastuin.





Kuvat täältä

Stanley Kubrick Blogahton osa2

Edellisessä osassa kävin läpi Hohdon ja Full Metal Jacket:n, joista kumpikaan ei liioin onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Kubrickin tuotannosta, joista itselläni vain osa on nähtynä, löytyy kuitenkin parikin tapausta, joista puolestaan olen pitänyt.


Kellopeliappelsiini

 Kellopeliappelsiini kertoo Alex DeLargesta ja hänen rellestävästä jengistään, jotka sumuilematta pitävät hauskaa muun muassa ryöstämällä, pahoinpitelemällä ja raiskaamalla. Taustalla pauhaa Alex:n jumaloima Beethoven. Rikoskumppanit kuitenkin kääntyvät isäntäänsä vastaan ja Alex passitetaan linnaan 14 vuodeksi. Hän joutuu koekaniiniksi uuteen kokeeseen, jossa ehdollistetaan vastenmielinen reaktio väkivaltaan ja seksiin, jotta rikollisesta mielestä saadaan muokattua jälleen kelpo kansalainen.

Kellopeliappelsiini on varmaankin ensimmäisiä Kubrickin elokuvia, joita olen nähnyt ja sen näkemiseen aikaan en ole varmastikaan edes tiennyt kuka on Stanley Kubrick. Elokuva on kuitenkin syöpynyt mieleeni ja kaiken järjen mukaan siinä ei ole mitään, mistä tavallisesti pitäisin, mutta jostain syystä tästä elokuvasta minä pidän. Ehkä olen onnistunut poimimaan sen väkivaltaa kritisoivan luonteen kaiken päinvastaisen kuvaston alta ja olen lapsekkaasti ollut hyvilläni kun Alex saa ansionsa mukaan. Loppuvaiheilla asetelmia käännellään vielä päälaelleen ja hahmoa kohtaan alkaa jopa tuntea sympatiaa kaikesta hänen mielipuolisuudestaan huolimatta.


2001: Avaruuseikkailu

Upea ja mahtipontinen, mutta täysin vailla kiveen hakattua järjellistä selitystä vailla oleva, Kubrickin Avaruusseikkailu kertoo yhteen sanaan tiivistettynä ihmiskunnasta. Elokuva on jaoteltu neljään osaan, joista löytyy selkeitä ja ei ollenkaan selkeitä yhtymäkohtia. Ensimmäinen osuus on Ihmiskunnan synty ja se kertoo juuri siitä seuraten ihmisapinoiden elämää ja ensimmäistä läpimurtoa samoin kuin ensimmäistä vallananastusta. Merkittävä ihmettelyn kohde on myös mystinen musta monoliitti. 

Toisessa osuudessa (TMA-1) seurataan jo varsin kehittynyttä ihmistä, joiden yhteiskunnassa avaruusmatkat ovat jo ihan normaali asia. Joukko tutkijoita laskeutuu Kuun kraateriin ihmettelemään TMA-1:stä ensimmäisen osuuden apinoiden tapaan. Kyseinen esine onkin samanlainen mystinen musta monoliitti, joka lähettää singnaalin Jupiteriin.

Kolmannessa osassa ja voisi sano pääosassa ollaan tyylikkäästi viimeisen päälle matkaamassa kohti Jupiteria viisihenkisen miehistön ja älykkään tietokone HAL:n voimin. Merkittävässä osassa oleva tietokone HAL on ihmisen älyn taidonnäyte, sillä kone kontrolloi melkein kaikkea. Asiat kärjistyvätkin siihen suuntaan, että kone alkaa tehdä omia päätöksiään ja näin ihminen ei olekaan enää tilanteen herra.

Elokuvan vaikeselkoisin osuus eli Jupiter and Beyond the Infinite kertoo miehistön viimeisen jäsenen saapumisesta "Jupiteriin" ja ajan taakse ja kaikkeuteen ja ties mihin. Osuus ei anna suurempia selityksiä, vaan seuraa surrealistista ilotulitusta kaikissa väreissä. 

2001: Avaruuseikkailun katsoin juurikin tänä vuonna ensimmäistä kertaa ja se kohosi oitis suosikki Kubrick:ksi. Tiesin etukäteen ensimmäinen osuuden olevan puuduttava ja viimeisen osuuden mahdoton tajuta. Nämä seikat hyväksymällä elokuva oli todella todella upea kokemus. Tietenkin viimeinen osuus jää pyörimään ja pakostikin se herättää vain kysymyksiä kysymyksien perään etenkin kun tekijöilläkään (kirjailijaa myöten) ei ole suoraa vastausta asiaan. Yksiä parhaimpia tulkintoja aiheesta on esimerkiksi tässä keskustelussa. 


Kubrickista itselleni on hänen elokuviensa kautta välittynyt vähintään omalaatuinen mies, joka ei tosiaan mene valtavirran mukana. Kubrick tekee rohkeita valintoja, tuoden vahvasti erilaisia teemoja esiin selkeästi tai vähemmän selkeästi, mutta miehelle on tuntunut olevan yksi ja sama mitä kukaan muu hänestä ja hänen elokuvistaan ajattelee. Kubrick on ilmiselvä taiteilija, jolla on ollut palava halu luoda.


P.S. Tietääkö kukaan Kubrickin lempiväriä? Voisin vaikka vannoa, että hän on ollut tavattoman viehtynyt punaisesta

Stanley Kubrick Blogathon osa1

Tänään alkaa neljän päivän mittainen Stanley Kubrick Blogathon, jonka on ideoinut ja järjestänyt Damn good coffee blogin Eugen G. Kyseisessä blogissa voi osallistua Kubrickin leffojen arvontaan nimeämällä juurikin Kubrickin leffoista se parhain ja mieleenpainuvin. Varsinaiseen Blogathon juoksuun osallistutaan aiheesta bloggaamalla ja tässäkin on luvassa erillinen palkinto osallistujien kesken arvottavaksi.  

” Kirjoitan neljä päivää aiheesta, kattaen kaikki Kubrickin elokuvat ja muuta aiheeseen liittyvää. Toivoisin muidenkin elokuvabloggarien olevan hengessä mukana, kirjoittamalla omia kokemuksia ja näkemyksiä ohjaajasta ja elokuvista. Muutama on toistaiseksi lupautunutkin. Kiinnostuneet blogittomatkin saavat lähestyä sähköpostitse, kyllä täällä palstatilaa löytyy.” (Eugen G)

Oma suhtautumiseni arvoisaan herra Kubrickiin on kaksijakoinen, koska olen vasta rehellisesti sanottuna parin vuoden sisään alkanut arvostaa hänen tekeleitään. Osaltaan se selittyy vain sillä, että en ollut kovin montaa Kubrickin leffaa edes nähnyt, enkä sinänsä omannut edes käsitystä siitä millaisia on ”Stanley Kubrickin elokuvat”. En kyllä vieläkään ole nähnyt kuin murto-osan hänen elokuvistaa, vaikka eihän niitä edes kovin suurta liutaa ole. Korjattavaa kuitenkin on. 

Kubrickin elokuvissa melkein järjestään näiden nähtyjen kohdalla on tullut karkea jako: pidän tai en pidä. Välillä on uponnut, välillä ei alkuunkaan. Tässä postauksessa aiheena on ne parit ei kolahtaneet pienine juonikuvauksineen ja perusteluineen.

Full Metal Jacket

 Full Metal Jacket:n ensimmäisessä osiossa keskitytään seuraamaan yhdysvaltalaisten merijalkaväen sotilaiden karua koulutusta Vietnamin sotaan. Varsinaista päähenkilöä ei ole, mutta eniten huomiota vie jo monen parodioinninkin kohteeksi joutunut erittäin kovaotteinen simputuksen maailmanmestari vääpeli Hartman ja hänen silmätikkunsa isokokoinen kömpelys ”Pyle”. Toisessa osassa koulutuksesta tuttuja naamoja on viimein sotimassa Vietnamissa. Tapahtumilla ei sinänsä ole merkitystä, vaan tarkastelussa on ihmisen typeryys ja julmuus jo omaa lajiaan kohtaan, mikä on koko elokuvan varsinainen sanoma.
 

Tämän elokuvan katsoin oikeastaan vain siksi, että se on näitä yleissivistyksen leffoja ja taitaapi olla myös 1001 elokuvaa – opuksessakin, jos en ihan väärin muista. Sanoma elokuvassa on vahva ja se tuodaan selkeästi esille, mutta itse en kyllä löytänyt siitä sanoman takaa mitään muuta. Haluan kuitenkin yleensä elokuvissa kokea jotain, enkä vain seurata sivussa ja tässä tapauksessa elokuva on sen verran karu, että jokaisen hahmon saappaat ovat todella luotaantyöntävät. Ainoastaan irroittamalla itsensä osittain elokuvan seuraamisesta pystyin nauttimaan jonkin verran R. Lee Ermeyn ikonisesta roolisuorituksesta.  

Hohto

Vielä suurempaa elokuvaklassikon mainetta nauttiva Hohto kertoo kolmihenkisestä perheestä, jonka kirjailija isä Jack Torrance (Jack Nicholson) saa pestin erään syrjäisän hotellin talvihoitajana. Jack saa jo etukäteen varoituksia ”mökkihöperyydestä”, joka otti aikaisemman hotellin hoitajan valtaansa saaden tämän surmaamaan perheensä. Kaikista huhuista huolimatta koko perhe kamppaa kimpsut ja kampsut ja muuttaa hotelliin. Jack yrittää keskittyä kirjoitusprojektiinsa ja pyytää kirjoitusrauhaa perheeltään yhä enemmän omiin oloihinsa vetäytyen. Lumimyrskyn otollisesti saarrettua hotellin alkaa Jackin järki ja mieli lipsua pahemmalle puolelle.

Hohdosta tiedän monen pitävän ja ennen katsomistani kaikui korvissani kommentit ”se on niin pelottava, se on tosi pelottava”. Odotukseni olivat siis aika korkealla, kun sain leffan käsiini ja pääsin sen ensimmäistä kertaa näkemään.  Elokuva ei kyllä sitten vastannut odotuksiini oikein millään muotoa: se ei ollut millään muotoa pelottava, ei edes ahdistava, pelkästään paikoitellen outo ja ylinäytelty. Paljon on korostettu sen psykologisen kauhun puolia, mutta ilmeisesti eläytymissensorini olivat ruosteessa, kun en tuntenut mitään sellaistakaan. Lisäksi Jack:n ja hänen vaimonsa välillä ei aisti edes olevan mitään välittämistä alun alkaenkaan ja muutoinkin vaimo on ärsyttävän lattea luppahuuli, joten halu listiä tuo armas käy jopa ihan järkeen, mikä on huolestuttavaa. 

Hyvää Hohdon katsomisessa on se, että nyt ymmärtää kaikki viittaukset kyseiseen elokuvaan ja voi nauraa muiden mukana. Esimerkiksi Simpsonien ”Hohto” jakso on aivan mainio ja Thirty Seconds to Marsin ”The kill” musavideo avautuu ihan eri tavalla.

 

Toisessa osassa jaellaan sitten Kubrickille ruusuja!

Movie Monday # 91 - 3D

Inspiskärpänen iski tämän Movie Monday-haasteen kohdalla:

"Ajatus tähän haasteeseen tulee siitä, että tämän viikon perjantaina minä pääsen näkemään jotain hämmästyttävää. Lapsuuteni/nuoruuteni yksi suosikkielokuvista tulee 3D versiona elokuvateattereihin! En millään malttaisi odottaa..

Kävin miettimään että mitä elokuvia te haluaisitte nähdä 3D versiona? 

Mitä olette nähneet, ovatko olleet sen korkeamman hinnan arvoisia?"

3D:stä ja eritoten laseista olen kirjoittanut aikaisemmin kattavamman jutun blogin alkutaipaleella (ja kyllä suunnitelmissa on edelleen jatkoa tähän juttuun..). Silloisessa jutussa myös ilmaisin ohimennen mielipidettäni 3D-leffoihin, jolloin näissä oli enemmän sitä uutuuden viehätystä ja jaksoin aiheesta innostua. 

Alkujaan efekti oli mielestäni WAU ja muistan listanneeni jopa erikseen "mitä elokuvia pitää käydä katsomassa" ja "mitä 3D elokuvia pitää käydä katsomassa" mutta kyllähän hommaan sitten alkoi ikävä kyllä tottua ja turtua. Itse pidin kyseisestä ominaisuudesta elokuvissa, jotka toimivat muutoinkin ja joissa sen muisti vielä loppupuolellakin. Tiedän että toisten makuun sopii huomaamattomampi efektillä leikkiminen, mutta itse halusin pitkään, että se jää mieleen ja asiat tulee kankaalta kunnolla ulos.

"Minussa on roimaa 3D-voimaa.."

Yleensä onnistuneimmat efektin puolesta (muu sisältö sitten erikseen) olivat ne tekeleet, jotka oli valmiiksi kuvattu 3D:nä, eikä vasta jälkikäteen ympätty. Parhaimmat tulokset ovat olleet mielestäni animaatioissa, joissa tekemistä ei rajoita kuin mielikuvitus. Edelleen parhain 3D-kokemus on Avatar, joka on poikkeus siinäkin, että sitä elokuvaa en ole nähnyt koskaan tavallisena 2D versiona ja pitkään olin varma, että en edes halua nähdä elokuvaa kuin pelkästään 3D:nä. Myöhemmin mieli on muuttunut, koska itselläni ei ole resursseja katsoa kuvaa huikeimmassa muodossaan ja elokuvan ollessa muutoinkin yksi suosikeistani painaa vaakakupissa halu nähdä se vielä ja uskon sen kestävän "normaalinkin katselun". Toinen pelkästään 3D:n puolesta onnistunut mieleenpainunut elokuva on Sammyn suuri seikkailu, joka on taas muilta osa-alueiltaan aika kamala tekele, mutta hitto soikoon miten ihanan päällekäyvä efekti. Edellämainittu poikkeaa tavallisista 3D-kuvista siten, että siinä on ronskisti takimmaiset asiat valkokankaan tasolla, eikä sen takana ja muu lähellä oleva tulee sitten asteittain lähemmäksi yleisöä ja suoraan päin näköä. Tämä myös jakaa mielipiteet, koska osa kokee epämiellyttävänä päälle tunkevan kuvan, kun taas minusta se on juuri sitä, mitä 3D:n pitäisi olla.... Ärsyttävää kun tekeleet ovat nykyään jääneet tuolle lälly tasolle, mitä nyt satunnaisesti heitetään jotain katsojaa päin, huoh. Kaipaan sitä, kun tunsi olevansa sisällä kilpikonnien kolossa....

Sitten itse varsinaiseen asiaan eli mitä elokuvia haluaisin nähdä 3D-versioina. Rehellisesti sanottu en mitään, koska se jälkikäteen laitettu efekti ei vain toimi. Oikein mielellään näkisin kuitenkin vanhoja leffoja sellaisenaan uudelleen valkokankaalla vaikka heti, mutta ei siihen 3D:tä tarvitse. Avatarin menisin kyllä varmasti vielä katsomaan, jos se tulisi vielä kerran uusintaan ja nimenomaan 3D:nä, mutta se on tämä harvinainen poikkeustapaus. Avatar on se, joka on ollut täysin hintansa arvoinen.

kuva täältä