Her

Ohjaaja: Spike Jonze
Käsikirjoitus: Spike Jonze
Musiikki: Arcade Fire
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johannson, Amy Adams, Rooney Mara, Olivia Wilde, Chris Pratt & Brian Cox
Kesto: 2h
Ikäraja: 12

Theodore Twombly asuu lähitulevaisuuden Los Angelesissa. Työkseen mies kirjoittaa ihmisten henkilökohtaisia kirjeitä heidän puolestaan milloin osoitettuna rakastetulle, sukulaiselle, kummilapselle tai hyville ystäville. Theodoren pitäisi allekirjoittaa pitkäaikaisen jo vuosi sitten päättyneen parisuhteensa eropaperit, mutta ei pysty päästämään vielä menneisyydestään irti. Theodoren elämä muuttuu hänen hankittuaan itselleen markkinoiden uusimman inhimillisen käyttöjärjestelmän, joka on mainonnan mukaan oma persoonansa. Mies tapaa "Samanthan", joka ensitapaamisesta lähtien muistuttaa hämmästyttävän paljon oikeaa ihmistä. Joka sekunnin sadasosa kehittää Samanthan kykyjä psykologisesti ja auttaa tätä muodostumaan omaksi itsekseen. Samanthalle tulee omat halut, toiveet ja unelmat, samalla kun ystävyys Theodoren kanssa syventyy... aina rakastumiseen asti.

Her on Oscar-kuvien joukossa tarinaltaan yksi omaperäisimmistä tapauksista, vaikka kyseessä onkin pelkistettynä rakkaustarina. Lähitulevaisuus on pukeutumista myöten rakennettu uskottavasti lainaten menneisyyden muotivirtauksista osansa. Lavastuksestahan elokuva on myös Oscar-mittelössä ehdolla neljän muun kategorian lisäksi, enkä ihmettele yhtään miksi. Jo nykypäivän ihmisen mennessä katse kiinni kosketusnäytössä sormien pyyhkiessä dataa liikkeelle, näyttää Theodoren ajan kuulonappi yhdistelmä ja puheeseen nojaavat toiminnot erittäin todennäköisiltä. Muissakin vimpaimissa pelejä myöten haetaan entistä enemmän vuorovaikutusta ja mallinnetaan oikeaa elämää.

Tunnepuolen myllerryksessä Her ei yllä niin korkeisiin lukemiin kuin aiemmat Oscar-kuvat (Philomena, Dallas.. ja 12 years..). Isolta osalta asiaa jarruttaa samaistumisen vaikeus, kun Samantha ei näyttäydy kosketettavissa olevana aitona ihmisenä. Tämä aiheuttaa jopa kiusallisuuden tunteita muutamassa kohdassa. Tajusin myös jo elokuvan aikana, että jos sukupuolet olisivat toisinpäin ja kyseessä olisi naishahmo rakastumassa miespuoleiseen "tekoälyyn", pystyisin kokemaan vastaavanlaisia tunteita elokuvan kautta paljon paremmin. 

Suurimman osan elokuvaa katsellaan Joaquin Phoenix:n viiksillä varustettua naamaa, joka "höpisee itsekseen". Lähtökohdat huomioiden mies suoriutuu kiitettävästi ja reaktiot ovat aidonoloisia samaistumisen vaikeudesta huolimatta. Isossa osassa on Scarlett Johannsonin ääni ja täytyy sanoa, että henkilökohtaisesti kuuntelen mielummin Scarletin ääntä, kun katselen naamaa. Scarlett:n lauluääni on myös yhtä ihana kuin puheääni, jota kuullaan elokuvassakin. Naissivuosissa nähdää yhdenillan juttuna Olivia Wilde ja entisenä heilana Rooney Mara, jotka molemmat suorituvat osistaan oikein hyvin. Amy Adams saa ruutuaikaa vielä enemmän Theodorin parhaana kaverina, jolla on yllättävän avarakatseisia näkemyksiä.

Her on perinteinen rakkaustarina sijoitettuna täysin erilaiseen ympäristöön ja erilaisten henkilöiden välille. Se on mielenkiintoinen ja uusia oivalluksia vilisevä näkemys, jota seuraa koko elokuvan ajan kiinnostuneena.