Frozen - huurteinen seikkailu

Ohjaaja: Chris Buck & Jennifer Lee
Käsikirjoitus: Jennifer Lee
Musiikki: Christophe Beck
Pääosissa: Kristen Bell & Idina Menzel
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 7 

Kaksi siniveristä siskosta, Anna ja Elsa, ovat asuneet suojassa ulkomaailmalta palatsin suojelevien seinien takana Arendellen kaupungissa. Lapsena tytöt olivat toistensa parhaat kaverit, mutta isosisko ja kruununperillinen Elsa on vetäytynyt omiin oloihinsa ja Anna on aikoja sitten luopunut yrityksistä ottaa kontaktia jäisesti käyttäytyvään siskoonsa. Kruunajaisten kolkuttaessa ovelle on asioihin tuleva muutos ja viimein ovien avauduttava ulkomaailmalle Elsan noustessa valtaistuimelle. Syy eristyksen takaa paljastuu kuitenkin kaikkien silmien edessä, kun Elsan talviset taikavoimat pääsevät valloilleen ja kaiken häpeän tähden, nuori nainen pakenee vuorille piiloon maailmalta. Samalla Elsa tulee luoneeksi ikuisen talven koko valtakuntaan, joka vain pahenee pahenemistaan. Anna ei suostu kuuntelemaan ihmisten syyttelyä siskostaan, vaan lähtee tämän perään.

Palatsi, upeita jäisiä maisemia, prinsessoja, musikaalinumeroita, prinssejä, koiramainen poro ja hassu lumiukko.. Sanomattakin selvää, että tälläinen uppoaa tälläiseen disney hörhöön. Samankaltaisuuksia on Kaksin karkuteillä elokuvaan aina hahmojen ulkonäköä myöten, mutta tämä on vain pelkkää plussaa. Lumikuningatar sadusta alkukipinän saanut  elokuva on taianomainen katsella ja kokea sekä viihdyttää yhtä lailla sitä perheen vanhintakin. Katsomani versio oli originaali, jolla piti olla viimeinen näytöspäivä, mutta erittäin positiivisen yleisörynnäkön takia, se saattaa saada jatkoaikaa tai ainakin nostaa tulevien kuvien osalta originaalien saantiyrityksiä. Ja tosissaan bongasin tästä yleisöstä vain yhden lapsen.

Disney on ottanut onkeensa mitä tulee naishahmoihin ja heidän esitystapaansa. Yhä enemmän ovat prinsessat pikemminkin sankarittaria, eikä pelastettavia hempukoita. Eritoten Disney Pixarin edellinen prinsessa Merida Urheasta on vallan loistava roolimalli, joka rikkoo kaavaa myös siinä, että hänellä ei ole edes prinssiä. Edellinen Disney klassikko Räyhä-ralf ei tuonut kankaalle lainkaan prinsessoja (jos ei Daisyä ja Peachiä lasketa), mutta sisälsi yhtä lailla merkittäviä naissivuosia. Urhean tavoin Frozen:ssa pääosassa oleva rakkaus ei olekaan sitä prinssi&prinsessa sorttia, vaan tälläkin kertaa ratkaisevampaa on siskosten välittäminen toisistaan. Frozen velmuilee silti klassisen prinsessa&prinssi kaavan kanssa ja onhan se aww saada loppuun sitäkin.

Molemmat siskokset ovat onnistuneita hahmoja. Anna on avoimempi ja lämminhenkisempi, myös huomattavasti lapsekkaampi sekä impulsiivisempi. Elsa on olosuhteidenkin pakosta eristäytynyt, itsenäinen, pidättyväinen ja vastuuntuntoinen esikoinen. Antoisimpia hetkiä onkin Elsan "Let it go" laulunumero, jossa hän saa päästää viimein itsensä valloilleen. Yhtä lailla kaikkensa kohtaukseen antaa Idina Menzel huimalla laulusuorituksellaan. Kuuntelin jokin aika sitten myös Demi Lovaton version biisistä, mutta siinä ei ole ollenkaan samaa sielua kuin Idinan versiossa. En muutenkaan ymmärrä näiden toisten versioiden päälle disney leffoissa. Parempi puolisko huomautti myös sisko hahmoista uuden näkökulman, jossa he edustavat erilaisia persoonallisuuden ääripäitä: Anna on ekstrovertti ja Elsa on introvertti. 

Frozen on toisaalta sitä tuttua ja turvallista, ihanaa ja satumaista Disney kauraa, mutta puhaltaa myös hieman uusia tuulia satuperinteisiin. Sopii kaikille!



 
P.S. Frozeniin piilotettuja juttuja täällä

TV Poimintoja: joulun ajan leffoja

Tässä joulun alla on aina yhtä antoisaa katsastaa televisio-opas, kun katsomisen arvoisia leffoja tulee kilpaa eri kanavilta. Tähän listaukseen olen poiminut vain murto-osan, jotka olen valinnut vain oman maun perusteella ja jotka kaikki ovat omalla asteikollani katsottavia. Suuri paino on suurten studioiden hellyyttävillä ja ihanilla animaatioilla, jollaiset nyt kuuluvatkin mielestäni olennaisena osana jouluun.

Kaksin karkuteillä

Lauantai 21.12
Nelonen, klo 16.35

"Disney näyttää taas mallia millainen on onnistunut animaatio.

Kaksin karkuteillä pääosissa on tasapuolisesti kaksi henkilöä. Ensimmäinen on selkeästi Grimmin satuun perustuva Tähkäpää: tyttö, jolla on taikavoimia omaavat blondit ylikasvaneet hiukset. Tähkäpään on kaapannut ja aivopessyt Gothel niminen nainen, joka haluaa ottaa hyödyn irti tämän maagisesta pehkosta. Toinen tärkeä henkilö on varkauksiin taipuvainen hurmaava Flynn Rider, joka erehtyy paetessaan kiipeämään piiloon torniin, jonne Tähkäpää on vangittu. Wikipedian mukaan Flynn perustuisi jotenkin Grimmin satuun "mestarivaras", mutta luettuani sadun en kyllä löytänyt niistä mitään merkittävästi yhteistä, joten mielestäni tämä on vain Tähkäpää satuun perustuva elokuva. Joka tapauksessa tämän yhteentörmäyksen kautta kaksikko lyöttäytyy yhteen sopimuksen merkeissä: Flynn vie Tähkäpään ulos tornista katsomaan mystisen kauniita valoja ja Tähkäpää luovuttaa Flynn:lle takaisin tämän viime ryöstön saaliin." (juttu kokonaisuudessaan)

Iron Sky

Lauantai 21.12
TV2, klo 22.15

"Natsit kärsivät tappion toisessa maailmansodassa, mutta se ei todellakaan ollut viimeinen kerta, kun heistä kuultiin. Osa onnistui pakenemaan paikkaan, josta ei ihan heti osaisi etsiä: kuun pimeälle puolelle. Siellä kaikessa hiljaisuudessa he ovat kasvattaneet ja kouluttaneet joukkojansa aikomuksena vielä palata takaisin kotiplaneetalleen parempana, suurempana ja entistä natsimpana." (juttu kokonaisuudessaan)

Revolutionary road

Sunnuntai 22.12
Subtv, klo 21.00

April ja Frank Wheeler ovat 1950-luvun lähiöpariskunta, joilla on silmiinnähden täydellinen perheidylli. Tavatessaan he olivat molemmat elämänjanoisia idealisteja ja haaveet olivat silloin vielä samassa kategoriassa tavoitteiden kanssa. Nyt Frank raataa sieluttomassa työssä, josta ei saa tyydytystä, mutta katsoo läpi sormien omaa tyytymättömyyttään. April halusi aikoinaan näyttelijäksi, mutta tuntee olevansa kotiäidin häkkiin lukittuna. Tuskastunut vaimo löytääkin valon tunnelin päästä ja saa myytyä Frank:llekin ideansa koko perheen muutosta Pariisiin ja he voisivat olla viimein se perhe, jota he ovat aina halunneet olla. Realismi iskee kuitenkin kasvoihin ja toinen ei olekaan se henkilö, johon aikoinaan rakastui. Se miten muut näkevät Wheelerit ja heidän odotuksensa lisäävät myös oman painolastinsa. 

Sam Mendesin aiempiin ohjaustöihin kuuluu muun muassa American Beauty ja tässä elokuvassa onkin sen kanssa hyvin paljon samaa. Tunnelmaa tehostaa Thomas Newmanin sävellykset, jotka loivat tunnelmia myös American Beauty:ssä. Näyttelijät Leonardo Dicaprio, Kate Winslet ja Kathy Bates ovat aikaisemmin nähty samassa elokuvassa Titanic:n merkeissä.

Madagascar

Tiistai 24.12
MTV3, klo 12.20

Madagascar:ssa New Yorkin eläintarhan asukit Marty-seepra, Alex-leijona, Melvin-kirahvi ja Gloria-hippo elävät mukavasti täyshoitolassa ja ihmisten suosiosta nauttien. Kunnes Marty saa päähänsä kaivata takaisin luontoon ollakseen villi ja vapaa. Marty onnistuu karkaamaan eläintarhasta ja muu porukka huolesta soikeana eivät voi tehdä muuta kuin lähteä Martyn perään. Kommellusten kautta nelikko rantautuu Madagascariin, jossa he pääsevät päästämään sisäisen eläimensä valloilleen.

Shrek

Keskiviikko 25.12
MTV3, klo 14.50

Shrek rikkoi aikoinaan tavanomaista satuperinnettä laittamalla hiviön pääosaan. Shrek on suolla asuva vihreäihoinen hirviö "ogre", joka ei halua mitään muuta kuin elää rauhassa autuaassa yksinäisyydessään. Suolle pukkaa kuitenkin satuhahmoja jos jonkinmoista ja saadakseen takaisin oman rauhansa on Shrekin käytävä paikallisen lordin luona tekemässä diili. Sopimuksessa Shrek käy pelastamassa prinsessa Fionan laiskahkon lordin puolesta. Prinsessakaan ei ole ihan perinteinen hempukka, vaan yllättävän taisteluvalmis, eikä ihan sitä mitä päältäpäin näyttää. Yhteisen taipaleen aikana Shrek ja Fiona oppivat tunteman toisiaan ja hyväksymään erilaisuutensa ja kumoamaan joitain ennakkokäsityksiä. Mukana matkassa on alati hölöttävä huumorimies Aasi.

Shrek on mahdollisesti se suosikki animaationi ikinä, ainakin kolmen kärjessä. 

Benjamin Buttonin uskomaton elämä

Keskiviikko 25.12
MTV3, klo 19.10

Benjamin Button on hyvin poikkeuksellinen mies, syntyessään hän on kuin ikäloppu vanhus, mutta ajan edetessä hän kulkee elämän polkua väärinpäin: nuortuen vuosi vuodelta. Ollessaan vielä vanha Benjamin tutustuu 7-vuotiaaseen Daisyyn, jonka kanssa heillä on "ikäerosta" huolimatta erityinen yhteys. Myöhemmin elämissään Daisyn ja Benjaminin tiet risteävät kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla he ovat samanikäisiä ja löytävät väliltään myös romanttisia tunteita ja hetken elämästään asuvatkin yhdessä pariskuntana. Ikä kuitenkin palaa mutkistamaan matkaa jälleen Daisyn alati vanhetessa ja Benjaminin alati nuortuessa.

Wall-e

Keskiviikko 25.12
Nelonen, klo 21.00

Wall-e on mahdottoman suloinen siivousrobotti, joka ihmisten hylättyä roskien täyttämän maapallon, tekee sitä mitä osaa parhaiten: siivoaa. Tätä hän on tehnyt tunnollisesti jo satoja vuosia, kunnes hänen mutterinsa saa pyörimään maan kamaralle laskeutunut tiedustelurobotti Eva.

Wall-e elokuva pokasi vuoden parhaan animaation Oscarin vuonna 2008

Prinsessa

Torstai 26.12
MTV3, klo 19.10

"Arto Halosen ensimmäinen pitkä draamaelokuva on tositapahtumiin perustuva kertomus entisestä kabaree tanssijasta, Anna Lappalaisesta, joka saavuttuaan Kellokosken mielisairaalaan saa päähänsä olevansa Buckinhamin palatsista Suomeen ajautunut Prinsessa. Samuli Edelmannin esittämä Grotefelt on ottanut melkein elämäntehtäväksekseen Anna Lappalaisen parantamisen, mutta huolimatta insuliini-ja sähköshokki hoidoista Prinsessa uskoo yhä vakaammin olevansa Prinsessa. Paavo Westerbergin esittämä Lonka taas kyseenalaistaa parantamis yritykset "Miksei hän saisi olla prinsessa, jos hän on onnellinen?". Prinsessalla on kuninkaallisten elkeiden lisäksi kova halu auttaa muita ja hän vaikuttaa positiivisesti hoviinsa (=muihin Kellokosken asukkaisiin) kuin myös henkilökuntaan ja kyläläisiin." (juttu kokonaisuudessaan)

Kuninkaan puhe

Torstai 26.12
TV1, klo 20.55 

"Colin Firth tekee upean roolisuorituksen Yrjö VI:na (tuttavallisemmin Bertienä), joka asemassaan kuninkaan nuorempana poikana on osaltaan velvollinen esiintymään julkisesti ja pitämään puheita. Ajan kuvaan kuuluen julkisesta puheesta on tullut median kehittyessä vallan väline ja sen käyttäjien tulisi se hallita. Bertien kohdalla homma ei ole kuitenkaan alkuunkaan hallussa, sillä hän kärsii änkytyksestä ja julkiset puhetilaisuudet aiheuttavat vain nolostusta ja myötähäpeää. Bertien vaimo (Helena Bonham Carter) yrittää auttaa parhaansa mukaan ja kuljettaa kulissien takana miestään puheterapeutilta toiselle, tuloksetta. Kuningas Yrjö V:n kuoltua ja veljensä luovuttua kruunusta on Bertien osa nousta valtaan ja taitoa saada oma ääni kuulluksi tarvitaan enemmän kuin koskaan. Viimeinen oljenkorsi on puheterapeutti Lionel Louge (Geoffrey Rush) joka uhoaa parantavansa kenet vain." (juttu kokonaisuudessaan)

Elokuva vei täysin ansaitusti parhaan elokuvan Oscarin vuonna 2010

Hobitti - Smaugin autioittama maa

Ohjaaja: Peter Jackson
Käsikirjoitus: Peter Jackson, Fran Walsh, Philippa Boyens & Guillermo del Toro
Musiikki: Howard Shore
Pääosissa: Martin Freeman, Ian McKellen, Richard Armitage, Lee Pace, Orlando Bloom, Benedict Cumberpatch, Evangeline Lilly, Luke Evans, Ken Stott, Stephen Fry, Sylvester McCoy, Mikael Persbrandt & Cate Blanchett
Kesto: 2h 41min
Ikäraja: 12

Hobitti trilogian toisessa osassa matka jatkuu suurin piirtein siitä, mihin se edellisessä osassa jäi. Kääpiöjoukko, Bilbo ja Gandalf ovat karistaneet Azogin kätyreineen kintereiltään, mutta vain hetkeksi. Seuraava päämäärä on päästä Keski-maan suurimman ja petollisimman metsän, Synkmetsän läpi. Gandalf on ainoa, joka ei metsään tällä reissulla astu, sillä häntä tarvitaan muualla vielä tärkeämmissä tehtävissä. Kääpiöt kera Bilbon eivät jää tälläkään kertaa kohtaamatta uusia tuttavuuksia aina haltijoista hämähäkkeihin. Bilbon muilta salaama sormus alkaa myös viehättäämään kantajaansa entistä enemmän. 

Aiemmasta suitsutuksesta huolimatta, ensimmäinen höpötti leffa on rehellisesti sanoen joka katselukerralla laimentunut. Extended versio oli se, jonka katsastin viimeisimpänä ja se vakuutti vielä puoliväliin elokuvaa, mutta siitä loppua kohden ei oikein enää temmannut samalla tavalla mukaan. Toista hobittia meninkin katsomaan paljon kriittisemmin silmin. Smaugin autioittama maa olikin erittäin positiivinen kokemus, joka selkeästi nostaa rimaa ensimmäisestä elokuvasta.

Smauggi kuva polkaisee käyntiin paljon luontevammin ja pitää mielenkiintoa yllä ihan eri tavalla kuin ensimmäinen osa. Varmasti yleisilmapiirin vakavoituminenkin vaikuttaa siihen, että elokuvan ottaa enemmän tosissaan. Vakavan vastapainona on paljon parempaa fyysistä huumoria esimerkiksi tynnyriratsastuksessa kuin yleisesti turhankin kepeässä ykkösosassa. Hahmokaartista myös kääpiöt tuntuvat nyt uppoavan paremmin kun heidät "tuntee".

Nautin kuitenkin edelleen laittoman paljon kaikesta, mikä kytkeytyy sormusten herroihin, joten Gandalfin menemiset ja Bilbon salainen pieni aarre ovat teholtaan todella väkeviä. Uudemmista paikoista Järvikaupunki erottuu edukseen, eikä tunnu niin nähdyltä, kuin vaikka haltijoiden valtakunta (jossa onkin toki sitten muut hyvät leepace-puolensa). Synkmetsää odotin paljonkin paikkan kirjan onnistuneen ja erittäin ahdistavan kuvauksen vuoksi. Metsä ei ollut elokuvassa ollenkaan niin pimeä, mutta tunnelma oli yhtä lailla toimiva tässä hallusinaatioiden täyttämässä oksasokkelossa.

Martin Freeman pääsee esittelemään lisää näyttelijän kykyjään sormuksen ottaessa hänestä enemmän kiinni. Bilbo on myös muuttumassa koko ajan seikkailullisempaan suuntaan. Kuten jo aiemmin mainitsin, kääpiöjoukkoon alkaa heihinkin enemmän kiintyä ja erottaa hahmoja yksilöinä. Jo kirjassa Thorinin luupäinen hahmo otti itseäni aivoon ja elokuvassakin hänessä on paljon samaa, mutta sellainen hahmon kuuluukin olla ja odotan eritoten Armitagen suoritusta viimeisessä elokuvassa. Uusimmista naamoista Beorn ja Bard toimivat molemmat, paremmin kuin heistäkään odotin. Lee Pace puolestaan on niin upea, ettei mitään jakoa. Uuden vanhan hahmon eli Legolaksen läsnäolo oli itselleni ok jo ennen elokuvaa, sillä se sopii kuitenkin yksiin kirjan (ja kirjojen) aikajanan kanssa. Taurielista en ollut yhtään vakuuttunut ennen elokuvaa, etenkin kun hänen kuteet promokuvissa näytti naamiaisasulta. Elokuvan katsottuani mielestäni hahmo on ihan ok ja ymmärrän jotenkuten hänenkin funktionsa. Smaug on niin täydellinen ulkomuodoltaan, olemukseen, liikkeiltään ja erityisesti puheiltaan. Tismalleen kuin kuvittelin ja vielä ulkonäöstä taputuksia, kun on löydetty se oikeanlainen lohikäärmeen muoto lierun sisiliskon tai siivillä varustetun t-rexin sijaan. Samaan aikaan kookas ja massiivinen, mutta kuitenkin ketterä ja juonikas kuin käärme.

Smaugin autioittama maa on kaikille (ikärajan puitteissa) pakollinen katsottava, joten jos et tätä ole vielä nähnyt, niin viimeistään joulun jälkeen katsastamaan!


Studion yöensi-illan kuvia voi katsella täältä!

Bongasitko kääpiön?

Parin päivän sisään on nähty havaintoja Galin ja Golin kääpiöveljeksistä vaeltamassa Kouvostoliitossa etsien epätoivoisesti Yksinäistä vuorta. Mukana matkassa heillä on ollut myös yksi hobitti, jonka henkilöllisyyttä ei ole saatu vahvistettua.

Sunnuntaina tämä saattue kierteli jo päivästä joulumarkkinoilla, joissa osa heidät onnistuneesti tunnistikin. Osalle kuitenkin oli selvästi hämärämpää, keitä nämä vaeltajat olivat ja heitä tituleerattiin muun muassa viikingeiksi ja (liekö lähestyvän joulun syytä) useampaan kertaan tiernapojiksi. 

Urhea joukko marssi myös Manskille, jossa yrittivät saada joulupuun hakattua nuotiota varten ja siitä sitten Hansakeskukseen. Matkalla löytyi myös vuori, joka ei tosin ollut se, jota he etsivät, mutta varmuuden vuoksi se valloitettiin. 

Viimeinen kohde oli Veturi, jossa matkalaiset pysähtyivät tankkaamaan Kino123:een kakkujen ja leipien äärelle (toivottavasti jotain jäi vielä vitriiniin jäljellekin...).

Tänä iltana kääpiöt ja hobitit ja muu Keskimaan väki pakkautuu Studio123:een (aka Erebor123) tiiraamaan Hobitti elokuvan jatko-osaa Smaugin autioittama maa. Yöensi-ilta on tiistain ja keskiviikon välisenä yönä arviolta klo 00.02 alkaen.

Nälkäpeli - Vihan liekit

Ohjaaja: Francis Lawrence
Käsikirjoitus: Simon Beufoy & Michael Arndt, perustuu Suzanne Collinsin kirjaan
Musiikki: James Newton-Howard
Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Liam Hemsworth, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Philip Seymor Hoffman, Stanley Tucci, Donald Sutherland, Jeffrey Wright, Sam Claflin, Jena Malone, Willow Shields & Paula Malcomson
Kesto: 2h 26min
Ikäraja: 12 

Edellisen Nälkäpelin voittajapari Katniss Everdeen ja Peeta Mellark ovat lähdössä pakolliselle voittajakiertueelle vyöhykkeeltä vyöhykkeelle aina Capitoliin asti. Ennen kiertuetta presidentti Snow itse poikkeaa kylään ja tekee Katniss:lle hyvin selväksi miten tämän tulee käyttäytyä ja mitkä ovat seuraukset mahdollisesta uhmakkuudesta. Katniss on tahtomattaan noussut kapinan symboliksi ja etenkin syrjäisemmillä vyöhykkeillä hän on antanut ihmisille toivoa paremmasta. Säästääkseen läheisensä ja muiden viattomien hengen hänen on näyteltävä uskollisesti roolinsa Capitolin lemmikkinä ja samalla rauhoittaa kytevää liekkiä. Pian on selvää, että mihin tahansa suuntaan Katniss kääntyy, ei Nälkäpeli jätä häntä koskaan rauhaan.

Ensimmäinen Nälkäpeli oli omien sanojeni mukaan oikein hyvä, mutta olisin kaivannut siihen enemmän raakuutta tehostamaan tunnetiloja. Tällöin en ollut vielä lukenut kirjoja ollenkaan, ennen elokuvan katsomista, niin en tiennyt ihan tarkkaan mitä odottaa. Ensimmäinen elokuva tuntuikin saavan eniten noottia kirjan lukeneilta, jolloin oli ihan onni, että tutustuin kirjaan elokuvan jälkimainingeissa, sillä se toimi lisämateriaalina elokuvalle mainiosti. Vihan liekkien kanssa olen enemmän kuin tyytyväinen, että asia on juurikin toisinpäin. 

Ylipäätänsä ensimmäisen elokuvan sekä kirjan kohdalla mietin jo tulevia osia, että mihin tämä voi enää tästä mennä, kun peli on jo pelattu ja Katniss pääsee kotiin. Jatko lukemistot pääsivät kyllä yllättämään totaalisesti alati paisuvien mittasuhteiden tähden ja pinnan alta paljastuen yhä enemmän ja enemmän. Siitä lähtien olen odottanut ihan tosissaan elokuvasarjan jatkoa, koska tiedän suurimmaksi osaksi, mitä jännää ja huimaa vielä seuraa. Kirja tosiaan auttoi osittain elokuvan seuraamista, mutta uskon sen myös toimivan pelkkänä elokuvana paljon paremmin kuin ensimmäinen osa. Kirjan lukeminen kuitenkin nosti huomattavasti elokuvan pisteitä ihan siitä syystä, että elokuvasta pystyi poimimaan ne erittäin onnistuneet toteutusratkaisut monissa kohdissa, jotka kirjassa on toteutettu hahmon sisäisellä monologilla tai muutoin kerrottu lukijalle suoraan. 

Vihan liekeissä on myös tunnelatausta enemmän kuin aiemmassa elokuvassa, johon toki vaikuttaa sekin, että hahmot ovat jo tutumpia. Jo alkumetreillä on selvää, että Katniss ei ole enää sama tyttö, joka lähti areenalle ja hänen mieli ei tosiaankaan ole vielä toipunut. Kiertueen alettua seuraa upeita kohtauksia muilta vyöhykkeiltä, missä voi aistia kansan tyytymättömyyden ja sen kipinää vaille olevan kapinan. Ensimmäinen nyyhkis tuleekin jo viimeistään vyöhykkeellä 11, jonka täyteen tunnetta ladattu kohtaus saa myös kylmät väreet. Capitolilaisten pöyhkeät ja yliampuvat kinkerit luovat jälleen upeaa kontrastia vyöhykkeiden elolle ja eräs mainio kohtaus kirjasta on sisällytetty elokuvaan, joka kertoo itsessään jo kaiken näiden riikinkukkojen turhamaisuudesta. 

Jennifer Lawrence on hemmetin hyvä näyttelijätär ja tuntuu tuntevan hahmonsa läpikotaisin. Hutcherson paranee myös selvästi edellisestä, vaikka totta on, että Peetakin hahmona kehittyy ja olen tyytyväinen, että Peetan tekemisiä on kirjan versiosta aavistuksen editoitu ja ujutettu tiettyyn suuntaan, jotta viimeisien elokuvien tapahtumat kolahtavat lujemmin. Henk. kohtaisesti odotan kolmannessa elokuvassa näkeväni enemmän Galen naamaa, koska ulkonäöllisesti nämä Hemsworthit uppoaa meikeläiseen (paitsi se kolmas veli). Woody on jälleen mainiota seurattavaa, mutta vielä enemmän vaikutuksen tekee Elizabeth Banks:n Effie, joka saa roskiakin menemään silmään. Tribuuteista mieleen painuu Johanna Mason, jota esittää räväkkä Jena Malone, jonka muistan itse Ylpeys ja ennakkoluulo elokuvasta. Finnick:iä mietin pitkään mistä kummasta ukko on tuttu, mutta en hiusvärin tähden osannut yhdistää Sam Claflin nimeä POTC 4:een sekä Lumikkiin ja metsästäjään (hän näyttää paljon paremmalta vaaleissa hiuksissa I think).

Nälkäpeli-Vihan liekit elokuva on ehdottoman katsottava kuva, joka nostaa rimaa ensimmäistä elokuvaa korkeammalle. Suosittelen myös lukaisemaan ne kirjat!

Studion yöensi-illan koristeita! kuva täältä

Gravity

Ohjaaja:Alfonso Cuaron
Käsikirjoitus: Alfonso Cuaron & Jonas Cuaron
Musiikki: Steven Price
Pääosissa: Sandra Bullock & George Clooney
Ikäraja: 12
Kesto: 1h 30min

Lääkintäupseeri Ryan Stone (Sandra Bullock) on päätynyt ihka ensimmäiselle avaruusmatkalleen Hubble teleskoopin huoltotöiden merkeissä. Lennon komentaja on vanha avaruuskonkari Matt Kowalsky, joka aikoo viimeisen lentonsa jälkeen jäädä eläkkeelle. Tehtävän piti olla samassa rutiiniluokassa sunnuntaikävelyn kanssa, mutta kaikki muuttuu yhdessä hetkessä kaaokseksi. Viimeisetkin oljenkorret ja happivaraston henkäykset on käytettävä, jotta kaksikolla on mitään toivoa selvitä hengissä takaisin maahan. 

Gravity ei alunperin pelkällä trailerillaan niin suuresti vakuuttanut, mutta ensi-illan jälkeen alkoi korviini tulvia kommenttia "vuoden parhaasta elokuvasta" ja "viiden tähden tekeleestä", niin uteliaisuus kasvoi. Asiaa ei myökään auttanut kuvan pyöriminen valvontamonitorissa, kun siihen nauliintui normaalia enemmän katsomaan, kun koko ajan jotain ylijännää tapahtui. Pelkäsinkin jo nähneeni työpäivien lomassa elokuvasta kaiken ja että jäljellä ei olisi enää mitään jännää tai yllätysmomenttia. Voi kuinka väärässä onneksi olin kyseisen pelon kanssa. 

Gravity on jännitysnäytelmää melkein puhtaasti alusta loppuun. Silloinkin kun ei kieputa avaruuden syövereissä vauhdin kiihtyessä nollasta sataan, on väkisinkin tietoinen ympäröivästä, painostavasta ja valottomasta tyhjyydestä, jossa mikään ei voi elää. Elokuva tulee niin päälle, että mukana on myös fyysisesti vuoroin hengittäen vuoroin hengittämättä. Itsestäni tuntui elokuvan loppuvaiheilla sisuskalujeni puristuvan kasaan silkasta eläytymisen aiheuttamasta jännityksestä. Ja mitä tunnepuoleen tulee, niin kyllä, nenäliina on ehdottoman tarpeellinen. 

Tunnelmaa tehostaa ihan järisyttävän hyvä soundtrack, joka tilanteen mukaan keinuttaa kauniisti melankoliaan ja kaipuuseen kuin myös uhkan saapuessa viiltää ihan ihon alta asti. Äänimaailman osalta on tehty nerokkaita ratkaisuja, monesti katsoja kuulee vain musiikin sekä äänet mitä Tohtori Stone kuulee, muutoin avaruudessa vallitsee ikuisuuteen jatkuva hiljaisuus. Koko visuaalinen ilme puolestaan on yhtä käsittämätön kuin itse avaruus, melkein luulisi elokuvan olevan oikeasti kuvattu avaruudessa. Myös vastoin kaikkea ennakkokäsitystä 3D toimii! vaikka elokuva ei ole edes alunperin kuvattu 3D:nä (en käsitä?!) Avaruuden huikeiden maisemien levittäytyessä nenäsi eteen kuin olisit itse astronautin puvussa, on vain niin vau ettei mitään jakoa.

Nähtyäni Gravityn en epäile enää hetkeäkään, etteikö se olisi osallisena tulevassa Oscar-kamppailussa ja vielä useammassa kategoriassa. Sandran ehdokkuus on jo ihan läpihuutojuttu ja tässä hän on kyllä niin täydellisessä vedossa, että se voittokin saattaisi napsahtaa. George Clooney ei välttämättä yllä kamppailuun asti, mutta on tämä häneltäkin karismaattisempaa suoristusta, kuin mitä olen nähnyt. Ohjaus, käsikirjoitus ja musiikki ovat myös kaikki erittäin erittäin kilpailukykyisiä.

Gravity saattaa hyvinkin olla se vuoden paras elokuva. Ja ehdottomasti tämän hetken halvin avaruusmatka


 

Historian havinaa osa 7

Viimeinen kuvakokoelma Historian havinaa-sarjassa kattaa lehtileikkeitä vuodelta 1991 ja joukossa myös yksi vuodelta 1992. 

Dumbo ja Turtlesit

Ja aww Pieni Merenneito

Araknofobia, jossa tyylikäs kuvatus

Ysäriklassikko: Yksin kotona

Nyt on kaikkea: Robin Hood, Saksikäsi Edward ja Uhrilampaat aijaijai

Cry Baby!

Disneyn Oliver ja kumppanit

Bernard ja Bianca Australiassa!

Osa 1. Osa 2. Osa 3. Osa 4. Osa 5. Osa 6

Carrie

Ohjaaja: Kimberly Peirce
Pääosissa: Chloe Grace Moretz, Julianne Moore, Judy Greer, Portia Doubleday, Barry Shabaka Henley, Gabriella Wilde & Ansel Elgort
Kesto: 1h 40min
Ikäraja: 16

Carrie White syntyy päästään pahasti vinkasahtaneelle himouskovaiselle äidilleen, joka ei ole ilmeisesti tajunnut edes olevansa raskaana. Myöhemmin teini-iän kynnyksellä Carrie on koulussa se hyljeksitty outolintu, joka valitaan aina viimeisenä joukkueeseen. Erään liikuntatunnin jälkeen Carrie joutuu kunnon kiusan ja nöyryytyksen uhriksi, eikä äitikään kotona tunnun olevan hänen puolellaan. Tyttörukka huomaa kuitenkin tämän seurauksena telekineettiset voimansa, joita hän alkaa treenaamaan. Osa kiusaajista osoittaa myöhemmin katumusta ja ihan hetkeksi Carrien elämä tuntuukin menevän valoisampaan suuntaan äidistä huolimatta. Koulun tanssiaisissa tulee lopullinen naula arkkuun, kun kiusaajien pääjehu on kehittänyt kamalimman källin mitä kuvitella saattaa. Carriella naksahtaa lopullisesti ja hän päästää yliluonnolliset voimansa valloilleen.

Kauhukuvahan maistuu itselleni aina, joten Carrie oli nähtävä ja kun se vielä sopi samaan maratoniin Dianan kanssa (molemmat samassa salissa), niin mikä jottei. Aikaisemmat leffateatterissa koetut kauhukuvatukset ovat olleet joko sitä ihaninta pelottavinta laatua tai vaan brutaalia silvontaa, niin ajattelin Carrien olevan erilaisempi tapaus, jopa nautittavaa hömppää. Pelottavuus asteikolle en ajatellut sen edes yltävän, joten odotukset jätin siltä osin täysin pois. Tästäkin huolimatta Carrie oli aika sukka elokuva. 

Alkupuoli on vielä jossain määrin lupaava, vaikka välillä vaivaannuttava. Koulumaailmaan sukeltaessa homma jokseenkin toimii, kun osaa asennoitua pilke silmä kulmassa. Parhaina sekunteina teinihömpötyksestä tulee ihan pieniä vivahteita Bling Ring:iin, mutta nämä pääsevät lipumaan harmillisesti samantien kohti taivaanrantaa. Moni asia, Carrieta itseäkin mukaan lukien, tuntuu häiritsevän epäuskottavalta, etenkin "osoitan katumusta"-blondin ja tämän "muka komean ja halutun"- poikaystävän hieno "saamme syntimme anteeksi"- suunnitelma (WUT?). 

Carrien lopulta päästessä vauhtiin kostonkierteeseen, alkuun on fiilis vielä jeejee, mutta sitten siihenkin turtuu ja kyllästyy. Loppuilotulitukset uupuvat kokonaan, joten homman olisi voinut katkaista aiemmin jo ennen sitä vielä puuduttavampaa loppukohtausta, kun Carrie menee kotiin, jonne se blondi seuraa perässä (WUT?). Hautakivi homma ihan ihan lopussa on hauska ja tarpeellisen korni, johon tapaan koko elokuva olisi voitu tehdä alusta alkaen, aavistuksen kieli poskella. 

Chloe Moretz on aiemmin ollut tosi vakuuttava esimerkiksi Hugossa ja erityisesti Ystävät hämärän jälkeen elokuvassa, mutta Carrien roolissa hän ei yllä ihan täyteen potentiaaliinsa, vaikka ihan hyvä onkin. Lisäksi minun on niin vaikea kuvitella Chloen näköistä ja oloista tyttöä millään  muotoa syrjityksi tai kiusatuksi. Kaikista suurimmin elokuvassa loistaa Julianne Moore, joka antaa päinvastoin täyslaidallisen pimahtanutta jeesustelija eukkoa flegmaattisin katsein korkeuksiin ja toisaalta silmän hullun kiiltoa täynnä messuten. Ihan hyvää jälkeä tekee myöskin liikunnanmaikka Judy Greer, vaikka hahmo onkin kirjoitettu ärsyttävän teennäiseksi. Muut koululaiset sivuosissa ovat parhaassa tapauksessa keskinkertaisia.

Carrieta suosittelen vain, jos ei odota oikein mitään ja saa kiksejä telekineettisestä temppuilusta.

Trailerin sijaan, tässä hauska piilokameravideo 

Diana

Ohjaaja: Oliver Hirschbiegel
Perustuu: Kate Snell:n kirjaan Diana: Her Last Love
Pääosissa: Naomi Watts, Naveen Andrews, Cas Anvar, Douglas Hodge, Geraldine James, Charles Edwards & Juliet Stevenson
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 12

Diana elokuva kertoo nimihahmonsa elämästä ennen traagista onnettumuutta Charlesista eroamisen jälkeen. Alkuasetelmassa virallinen ero ei vielä tullut voimaan, mutta kulissien takana Diana ja Charles elivät jo eri poluilla. Elokuva kirjaan pohjaten nostaa pääosaan Dianan romanssin sydänkirurgi Amir Khaniin, joka tässä valossa esitetään prinsessan elämän rakkautena. Amir Khan on persoonana kuitenkin omaa yksityisyyttään vaaliva, joten tämä aiheuttaakin kismaa Dianan suuren julkisuuden tähden. Vielä sen jälkeen, kun ero Charlesiin on virallista, saa Diana paparazzit peräänsä kahta kauheammin, sillä jokainen janoaa tietää mitä kansan prinsessa keksii seuraavaksi. Lopulta yksityisyyden ja julkisuuden raja osoittautuu kynnyskysymykseksi Amirin ja Dianan suhteessa. 

Näitä elämänkertaelokuvia, vaikka usein fiktiivisin maustein, on nyt tuntunut tulevan viimeisten vuosien aikana runsaasti. Ja jos en väärin muista, niin eritoten Kuninkaan puheen (2010) menestyksen jälkeen: Rautarouva, J.Edgar, Hitchcock, The Butler, My week with Marilyn, Lincoln. Edellä listatuista olen kaikki onnistunut näkemään Marilyniä lukuunottamatta ja aina tämäntyyppiset ovat minuun kolahtaneet yhtä (Lincoln) lukuunottamatta. Toisaalta näissä vetoaa juuri se tosielämään edes himpun verran nojaaminen, kun tiedostaa tuon tapaisen ihmisen olleen olemassa ja tehneen esitettyjä asioita elämässään. Toisaalta elokuvan suoma vapaus venyttää totuutta ja dramatisoida on myös se juttu, sillä muutenhan istuisin kotona katsomassa ihan dokumenttia aiheesta. 

Diana elokuva ei suoranaisesti riuhtaise mukaansa, mutta sitä seuraa oikein mieluusti sivusta, jopa niin, että unohdin jossain väleissä mussuttaa popparia, kun oli niin keskittynyt. Rakkaus teema ja siitä juontuvat kipuilut ovat oiva valinta kuljettamaan elokuvaa eteenpäin ja ilman tätä lankaa oltaisiin tosiaan aika hukassa. Diana esitetään tavallisena samaistuttavana naisena, jolla on paljon rakkautta annettavana, mutta kaikesta hänen palvonnastaan huolimatta, ei moni tunnu oikeasti välittävän. Inhimillistä on myös Dianan huonot puolet, joista esille tulee lapsellinen halu aiheuttaa mustasukkaisuutta, lisäksi tietty naiivius ja tunneajatteluun vahvasti taipuminen, mistä on sekä hyötyä että haittaa.

Rautarouvan ja J.Edgarin tapaan paljon lepää hyvän pääosaesittäjän hartioilla. Dianakaan ei olisi niin onnistunut ilman Naomi Watts:ia, jolla on Dianan elkeet hallussa, mutta tekee kuitenkin omanlaistaan jälkeä. Tietenkään neiti Watts ei ole täysiverinen kaksoisolento, nenäproteesista huolimatta, mutta mielestäni maskeerausosasto ansaitsee jälleen hatunnoston.

Diana on katsomisen arvoinen jo aiheensa tähden ja kannattaa se nenäliina ottaa myös taskuun mukaan. En myöskään yllättyisi, jos Naomi Watts olisi jälleen ehdolla Oscareissa.