Mitäpä mulle

Kummasti kesää kohden hiljenee elokuvien osalta ja oletettavasti tulee olemaan hiljaisempaa blogissakin, tämän kesäloma kun häämöttää jo nurkan takana. Aikaa elokuvilta tulee syömään myös muutama taideprojekti pitkästä aikaa, joista olen jo valmiiksi tuhannen täpinöissäni. Kerrataan silti kaikki mahollinen pieni kiva leffoihin liittyen, mitä nyt on tullut katsottua ja semmoista.

Elämää elokuvien parissa-blogissa myydään/vaihdetaan leffoja. Parikin tuli ostettua, kun hinta oli erittäin kohtuullinen 1e kipale. Ben-Hur, koska se pitää olla joskus nähtynä ja täydentää elokuvaklassikoiden kokoelmaa sekä Shoot'em Up, joka ei varmaan taas ole kummoinen, mutta täydentää sekin jotain kohtaa jostakin. Leffojen kuntoluokitus oli viiden tähden arvoinen, että hyvin on pidetty. Kiitos vielä kaupoista Hedgie!

Synttäritkin olivat ja onnistuin saamaan muutaman leffa-aiheisen lahjankin, vaikka mitään en edes toivonut (senkin ihanat!)

Tardis avaimenperä!!

Höpötti muki!

 Lisäksi olin itse itselleni tilannut lahjaksi Qwerteen musthave-paidan. Star Warsiin jotenkin edes viittaavaa paitaa olen kaivannutkin.

Synttärien kunniaksi toinen ihana ihminen ilostutti leffailuseuralla ja katsottiin yhteinen ikisuosikki 10th Kingdom, joka on siis teknisesti minisarja, mutta meille ollut aina 7h kestävä ihana leffa. Leffojen puolesta muutoin ollut vähemmän aktiivista, 10th kingdomia edeltänyt kotikatseluelokuva on ollut muistaakseni Lords of Dogtown, joka oli yllättävän hyvä (ja siinä oli Ugly Betty!). Sarjoja tulee nyt katsottua aktiivisemmin ja sainkin Doctor Whon kahta jaksoa lukuunottamatta pulkkaan (Netflix:stä uupuu vielä Day of the Doctor ja Time of the Doctor fuuuu...). Game of Thronesin kanssa on kärvistelty, koska en katso yhtään mitään ennenkuin ne jaksot näkee laillisesti ja HBO Nordic:iin ei ole vielä sorruttu (kun se Netflix jo on...), onneksi tiedän sentään mitä tapahtuu. Sen sijaan nyt aloin seuraamaan Hannibalia, jota Mira kehui siihen malliin, että muita vaihtoehtoja ei vaan ollut. Siinäkin vain eka kausi Netflix:ssä, niin nyt mennään naatiskellen eteenpäin, taitaa olla joku 5 jaksoa enää. Lisäksi Yleltä alkoi White Queen, joten seuraan pitkästä aikaa ihan telkusta sarjaa aina torstaisin Tv1:ltä, vouu. On kyllä messevä sarja, varsinkin kun sen voi ajallisesti iskeä tosiaan Tudors-sarjan tapahtumien edelle.

Maleficent

Ohjaaja: Robert Stromberg
Käsikirjoitus: Perustuu Charles Perraultin sekä Grimmin veljesten satuun Prinsessa Ruusunen, kuin myös Disneyn vuoden 1959 elokuvaan Prinsessa Ruusunen
Musiikki: James Newton Howard
Pääosissa: Angelina Jolie, Elle Fanning, Sharlto Copley, Sam Riley, Imelda Staunton, Juno Temple, Lesley Manville, Brenton Thwaites
Kesto: 1h 47min
Ikäraja: 12

Maleficent kertoo Prinsessa Ruusunen-sadun ikonisen pahiksen silmin. Pahatar eli Maleficent on taianomaisen metsän asukki ja yksi kookkaimmista keijuista . Hän varjelee kaikkea ympärillään ja on ystävä rujoimmillekin otuksille. Maleficent ystävystyy jo lapsena ihmispojan, Stefanin kanssa huolimatta heidän erilaisuudestaan. Aikuisiällä Stefan menee kuitenkin pettämään Maleficentin luottamuksen verisesti, jolloin Maleficentin sisällä alkaa velloa aiemmin tuntematon katkeruus ja kostonhimo. Nämä tunteet ottavat lopulta metsän hengettären pauloihinsa johtaen traagisiin seurauksiin.

Maleficentin kohdalla odotukset eivät olleet kummoiset, koska tunnettujen pahisten nostaminen pääosaan on aina arveluttavaa. Aina on riski siitä, että tunnetua pahista aletaan ymmärtämään ja sokerisoimaan liikaa, jolloin alkuperäisestä teoksesta menee pohja. Pahuuden ja hyvyyden kuvais sorrutaan myös usein esittämään turhan stereotypisesti, jolloin hahmoista tulee mannekiineja, joissa on vain muutama yksinkertainen ulottuvuus. En aio paljastaa mikä on Maleficentin lopullinen suunta, mutta joka tapauksessa tässä versiossa on hahmo harvinaisen onnistunut ja koko elokuva tuo virkistävän uusia tuulia vanhaan tarinaan. 

Maleficent on erittäin monitahoinen hahmo, jota esittää Lady Gagan inspiroimilla poskiproteeseilla varustettu Angelina Jolie. Jolien työskentely on hekumallista niin ulkoisessa kuin sisäisessä olemuksessa, tähden selvästi nautiskellen olostaan Pahattaren nahoissa. Disneyn animaatioelokuvasta lainattujen tuttujen kuteiden lisäksi Maleficentin vaatekaapissa on vähemmän demonisempia asuja hyviltä vanhoilta ajoilta. Erikoinen ja onnistunut asu on myös Pahattaren käyntaistoon-lateksiasu, joka istuu yllättävän vähillä kyseilyillä fantasiaympäristöön. Jolie kantaa pääosan esittäjän kruunun kunnialla ja muut jäävätkin hänen varjoonsa, kuten kuuluukin.

Maleficent on oiva kesäkuva satumaisen fantasian nälkäisille. Kuuntele myös ihanaisen Lana Del Rayn tulkitsema versio vanhasta Once Upon A Dream kappaleesta elokuvan tunnusmusiikkina.

X-Men: Days of Future Past

Ohjaaja: Brian Singer
Käsikirjoitus: Simon Kinberg, Matthew Vaughn & Jane Goldman
Pääosissa: Hugh Jackman, Jennifer Lawrence, James McAvoy, Michael Fassbender, Patrick Stewart, Ian McKellen, Nicholas Hoult, Halle Berry, Peter Dinklage, Ellen Page, Shawn Ashmore, Evan Peters, Omar Sy & Lucas Till
Kesto: 2h 10min
Ikäraja: 12

X-Men: Days of Future Past sitoo yhteen alkuperäisen x-men trilogian ja ehdottomasti sarjan parhaimman elokuvan, X-Men: first classin, unohtamatta myöskään Wolverinen omia elokuvia. Ensimmäisistä elokuvista tutut mutantit kamppailevat synkässä tulevaisuudessa Sentinel-robotteja vastaan, joiden ainoa tarkoitus on hävittää mutantit maanpäältä. Taistelu on toivotonta kehän kiertämistä, kun voitto saavutetaan aina väliaikaisesti eikä turvaa ole missään. Ratkaisu parempaan tulevaisuuteen ja toivoon elää, löytyy menneisyydestä, jonne Wolverine matkaa Kittyn voimien avulla. Wolverine herää nuoremmassa ruumissaan 70-luvulla, jossa hänen tulee etsiä käsiinsä Professori X:n ja Magneton nuoremmat minät. Tapahtumien kulun muuttamisessa myös Mystikolla on suuri rooli pelattavana.

Days of Future Past on Spider-manistä huolimatta, omalla kohdallani se vuoden odotetuin marvel-leffa. X-Men: First Classa pitää edelleen vankasti suosikkisupersankarileffat listan ykkössijaa ja vaikka alkuperäinen trilogia puolestaan ei ollut kummoinen, ovat siinäkin esiintyneet mutantit ikuistuneet vahvasti mieleen. Seitsemäs X-Men elokuva osoittautuu olevan enemmän sukua First Classille ja hipookin samaa tasoa ponnekkaasti, joskin ei ihan riitä syöksemään parasta ensimmäiseltä sijalta. 

Days Of Future Past onnistuu menemään suurinpiirtein yksiin aiempien elokuvien juonikaarien kanssa, eikä katsojallekaan tuota vaikeuksia pysyä mukana, etenkin jos on aiemmat elokuvat nähtyjen listalla. Toimivia juonikuvioita vielä vahvemmin esille puskee mukaansatempaava tunnelma ja menemisen tempo. Mutantti elokuvilla on myös ollut aina vahvuutena erilaisuuden kuvaus ja siitä seuraava sosiaalinen syrjintä, ellei jopa halu kitkeä kokonaan pois vääränlaiset yksilöt. Ymmärrystä kaivataan molemmilta osapuolilta ja molemmista puolista löytyy eri ääripäihin nojaavia yksilöitä, joiden silmissä ainoa tie on todellakin toisen puolen lopullinen tuhoaminen. 

Jokaisessa X-Men elokuvassa vähintäänkin piipahtanut Wolverine on keskeisessä osassa, koska hän tekee aikamatkan ja katsoja seuraa eniten hänen kauttaa elokuvan kokonaiskulkua. First Classin tapaan alkuperäistä trilogiaa suurempaan rooliin on nostettu Jennifer Lawrencen Mystikko, jonka motiiveja ja mielenliikkeitä valoitetaan yhä enemmän. Kuitenkin Wolverinea ja Mystikkoa enemmän näkisin vielä keskeisempänä Charlesin ja Erikin, niin menneessä kuin tulevassa. Molemmilla hahmoilla on merkittävä panos ja vaikutin tuleviin tapahtumiin ja eritoten heidän keskenäinen ystävyys vaan jaksaa liikuttaa. Tässä elokuvassa saamme kahden sijaan katsoa neljää upeaa näyttelijää toteuttamassa näitä hahmoja. Sivuosissa on päästy esittelemään muutamia uusia mutantteja niin tulevaisuudessa, kuin menneisyydessä ja heistä mieleenpainuvin on ilman muuta Quicksilver, jonka parasta antia näemme vankilakohtauksessa. 

X-Men: Days of Future Past on kesän parhaimmistoa ja myös sitä tasokkaampaa supersankaritoimintaa, joka sopii myös aiheeseen perehtymättömille. Suosittelen ja suosittelen lisäksi aiemmista elokuvista eritoten First Classiä.


Traileri on upea! Loppupuolella on sama Zimmerin biisi, joka oli myös 12 Years a Slaven trailerissa.


 

Lopputeksien loppupätkästä lisäinfoa löytyy Ruudukon blogista

TV Thursday #33 - Paras pahis

Pitkästä aikaa TV Thursdayn haaste, joka meinasi jälleen jäädä välistä, kunnes vastaus haasteeseen ilmaantui mieleeni. 

"Tällä kertaa syvennytäänkin pahuuden maailman, sillä viikon kysymys on: kuka on sinun suosikki tv-pahiksesi? Kiehtooko sinua eniten verta imevä pimeyden olento, vai kenties uhriensa sisuskaluja varastava loistokokki?"

Ensin mietin läpi kaiken maailman Game of Thrones poppoot, Moriartyt ja ties mitkä, mutta ei nyt kukaan näistä pahiksista ole erityinen suosikki itselleni, kun harvoin pahiksista edes pidän elokuvissakaan. Sitten katsoessani sarjaa, jossa tämä suosikkipahikseni esiintyy, tajusin väsänneeni tässä viikon sisään juurikin tuosta hahmosta tauluakin seinälleni. Vasta silloin lamppu syttyi, että onhan minulla ihan selvä pahis, jota fanitan ja jonka esiintymisestä olen aina riemuissani ellen jopa naura kuollakseni:

Ja tässä on pakollinen lisä keittiöön, hajosin totaalisesti kyseiselle jaksolle

Grace of Monaco

Ohjaaja: Olivier Dahan
Käsikirjoitus: Arash Amel
Pääosissa: Nicole Kidman, Tim Roth, Frank Langella, Parker Posey, Paz Vega, Geraldine Somerville, Milo Ventimiglia & Derek Jacobi 
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: S

Grace of Monaco kertoo näyttelijätär Grace Kellystä hänen sopeutuessaan uuteen minäänsä Monacon ruhtinattarena. Elokuva kattaa Gracen elämästä yhden vuoden ja todelliset tapahtumat antavat vain raamit tälle elokuvatulkinnalle. Vuonna 1962 Grace hakee vielä paikkaansa uudessa ympäristössään, kun elokuvaohjaaja Hitchcock poikkeaa käymään ja tarjoamaan monitahoista roolia Gracelle uudessa elokuvassaan, Marniessa. Grace on kiinnostunut kunniasta, mutta ei uskalla lyödä asiaa vielä lukkoon. Asiassa onkin odotettua enemmän mutkia, kun edes roolin harkitseminen ei tee hyvää julkisuuskuvalle eikä moista pidetä sopivana ruhtinattarelle. Samaan syssyyn Monacon ja Ranskan välit kiristyvät entisestään, kun ruhtinaskunta ei halua suostua isomman valtion ehtoihin. Grace nousee avainasemaan konfliktien ratkaisemisessa, kunhan hän ensin osaa esittää elämänsä roolin Monacon ruhtinattarena Oscar-pystin arvoisesti. 

Etukäteen olin lukenut muutamia arvosteluja Grace of Monacosta, joka on ollut kovalla kädellä rankattu kriitikoiden keskuudessa saaden vuoroin yhtä, vuoroin kahta tähteä. Cannesin elokuvajuhlien avauselokuvana toiminut Grace of Monaco on myös saanut Monacon hovilta miinusäänet, eikä sitä tohtisi kutsua elämänkertaelokuvaksi kaiken omasta päästä keksityn tähden. Itseäni kuitenkin jaksaa aina kiehtoa nämä jollain tasolla edes todellisiin henkilöihin pohjaavat elokuvat, vaikka ne harvoin saavat suurta suitsutusta pääosan esittäjän palvontaa lukuunottamatta. Grace of Monaco oli kuitenkin alhaisiin odotuksiinsa nähden paljon odotettua parempi elokuva. 

Viime vuoden Diana elokuvaan verrattaessa Grace on Monaco on kyllä kokonaisuutena heikompi tapaus. Sen sijaan näyttelijäsuorituksissa tosielämän ystävykset Naomi Watts ja Nicole Kidman tekevät yhtä hyvää jälkeä. Kritiikistä huolimatta on omaan silmääni Kidman tehnyt parhaansa, mitä nyt roolin rajoissa kykenee. Monen muun käsissä olisi jo valmiiksi kornit hetket elokuvassa tuntuneet liian surkuhupaisilta. Grace of Monacossa on toki epäloogisuuksia, joilta ei voi ummistaa silmiään. Kirkkaimpana koko elokuvan lähtöasetelma, jossa Grace on ollut jo useamman vuoden ruhtinatar ja nyt vasta herää sen roolin tuomiin vaatimuksiin ja paineisiin. Myös Gracen nostaminen loppuvaiheessa kaiken ratkaisevaan ihmeidentekijän asemaan ampuu aavistuksen yli, ei hän sentään saanut merta jakautumaan kahtia.

Heikkouksistaan huolimatta antaisin itse Grace of Monacolle jopa sen kolme tähteä, ei se nyt ollut ollenkaan niin huono.



Grace of Monacon jälkimainingeissa katsoin telkusta Hitchcockin Marnien, jonka pääosaan siis lopulta päätyi Linnuista tuttu Tippi Hedren. Miespääosan esittäjä oli yllätys ja selvisi itselleni vasta elokuvan alkaessa, Sean Conneryhän se siellä virnuili. Elokuva oli ehtaa Hitchcockia ja seksistisestä sisällöstään huolimatta voin suositella yleissivistyksenä. Marnie on tekijänsä muiden elokuvien tapaan jälleen aikaansa edellä tällä kertaa etenkin psykologisten traumojen käsittelyssä elokuvassa. Marnien rooli eritoten on mielenkiintoinen ja en ihmettele, että se oli aikanaan haluttu rooli Gracen siitä viimein kieltäydyttyä.

Godzilla

Ohjaaja: Gareth Edwards
Musiikki: Alexandre Desplat
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Ken Watanabe, Elizabeth Olsen, Sally Hawkins, Juliette Binoche, Brian Cranston & David Strathairn
Kesto: 2h 3min
Ikäraja: 12

Godzilla elokuva alkaa komeasti viljellen historiallista kuvamateriaalia hirviöhavainnoista ja pommituksista, jotka on valtaväestöltä pidetty piilossa. Ison hirviön legendan perässä juoksevat tiedemiehet Serizawa (Watanabe) ja Graham (Hawkins), jotka todistavat vuonna 1999 Philippiineillä monsterin luurangon löytymistä sekä merelle johtavia jälkiä. Samoihin aikoihin Japanissa tavallista epävakaampi maaperä aiheuttaa ydinvoimalaonnettomuuden, josta osansa kärsivät voimalassa työskennellyt Brodyn pariskunta (Binoche & Cranston). Tästä pääsemme nykyhetkeen, jossa Japanista kauas San Franciscoon muuttanut Brodyjen ainoa poika Ford (Taylor-Johnson), asustelee vaimonsa ja poikansa kanssa. Ford työskentelee armeijan leivissä pomminpurkajana ja on juuri päässyt viettämään vapaitaan, kun Japani yllättäen kutsuukin hänet jälleen pois perheensä luota. Ford päätyykin tutkimaan menneisyyden tapahtumia ja tätä kautta ajautuu myrkynsilmän keskelle, kun tiedemiesten hallussa ollut monsteri karkaa rymistelemään ihmisten ilmoille. 

Godzillaelokuvista en ole harmillisesti vielä nähnyt ainuttakaan japanilaista versiota, pelkästään sen vuoden 1998 jenkkiversion. Ysäri-Godzilla on kuulemma ollut melkoinen floppi ja kriitikoiden haukkuma, mutta omat mielikuvani elokuvasta (jotka ovat jonkun 12-vuotiaan) ovat olleet positiivisemmasta päästä. Ikä on varmasti vaikuttanut asiaan, sillä muistan jo elokuvan julisteen olleen mielestäni siisteintä ikinä ja leffan iskeneen samaan saumaan pahimman dinosaurus fanitusvaiheen kanssa. Ysäri-Godzilla poikkeaa hirmuisesti ulkomuodossaan ja etenkin koossaan siitä oikeasta, mutta on enemmän omaan makuuni juurikin dinosaurusmaisen ulkomuotonsa takia. Olihan alkuperäisenkin tarkoitus muistuttaa aitoa gojirasaurusta, mutta silloin oli vielä virheellisiä käsityksiä dinosaurusten kävely- sekä seisoma-asennoista. 

Godzillan uusin ja vasta toinen jenkkiversio on ottanut hirviön malliksi sen aidon ulkomuodon ja kunnioittaa huhujen mukaan paremmin esikuviaan, vaikka Japanissa onkin ehditty jo haukkua jenkkizilla liian läskiksi. Mielestäni muutos on ollut oikeaan suuntaan, vaikka himpun verran massiivinen monsu onkin, mutta koon tuntua on ainakin kunnioitettavasti. Itse elokuva muutoin ei sitten vastannutkaan odotuksia, vaikka madalsinkin huomattavasti alkuhypetystä ennen elokuvan alkua. Yritin myös vimmatusti  sulkea kokonaan pois mielestä ehdottomasti viime vuoden parhaimmistoon sekä monsterielokuvien aateliin kuuluvan Pacific Rim:n, mutta se oli kerrassaan mahdotonta. 

Elokuva osaa toki viihdyttävyyden, jännityksen ja toiminnan perusteet ja nämä puitteet sekä erikoistehosteet ovatkin kohdallaan. Ongelmaksi muodostuukin päähenkilö, joka on omalle katselulleni olennainen osa. Päähenkilö vaikuttaa olevan Ford, mutta kuitenkaan hahmo ei kuljeta tarinaa eteenpäin ja loppupeleissä itselleni oli ihan sama, mitä hänelle käy. Myöhemmin on selvempää, että pääosassa on sittenkin Godzilla, mutta tässäkin hallaa tekee pääosan esittäjän piilottelu mahdollisimman pitkään. Henkilökohtaisesti koen myös vaikeaksi samaistua isoon matelijaan. 

Godzilla ei ole kovin kummoinen tapaus ja odotuksiin nähden jopa pienoinen pettymys. Viihdearvonsa puolesta istuttava monsterifaneille ja uppoaa kyllä varsinkin nuorempiin katsojiin.

Tunnistustehtävä 30: Säveltäjät osa 2

Säveltäjien tunnistus jatkuu toisella osalla, ensimmäinen osa löytyy täältä. 

Klikkaa kuvaa isommaksi! 

Tunnistustehtävä 29: Säveltäjät osa 1

Piiiiitkästä aikaa tunnistustehtävää kehiin! Animaatiot, vaikka lemppareitani ovatkin näissä, alkavat olla loppuunkalutut, joten siirrytään taas uusiin maisemiin. Nyt liikutaan sekä näytellyn että animoidun saralla. Kyseisten henkilöiden kasvot saattavat olla useallekin vaikeat tunnistaa, sillä heidän kasvonsa eivät ole niin esillä, kuin heidän taidokas musiikkinsa. 

Vuoroon tulevat siis elokuvamusiikin säveltäjät, tuoreempaa tuttavuutta sekä vanhoja rautaisia tekijöitä. Yritystä ja arvaustakin kehiin!

Klikkaa kuvaa suuremmaksi!