Shoppinkii

Pitkästä aikaa tilasin Cdon.comista lehvoja, kun kamppanjat sattui itselle sopivaan saumaan eli joulushoppinkien kanssa yksiin. Suurin osa lehvoista oli pyöristettynä 5e kipale, ainoastaan viimoisena oleva oli kokonaista euron kalliimpi, ei paha! Lisäksi ostin kirjasatsin, joka esitellään jo ekassa kuvassa:

Nämä ostin kollegalta alunperin 6e hintaan koko satsi, mutta sain vielä euron alennuksen. Elokuvaversiot ostin aikanaan myös kuudella eurolla. Nämä olen muistaakseni joskus lainannutkin samaiselta henkilöltä, nyt tulivat sitten jäädäkseen. Kiitos H!

Kotimaisten pienen pieni lokero saa seuraa yhdestä loistavasta kotimaisesta lehvasta: Domen Napapiirin sankarit.

Viimein se oikeasti hyvä spider-man kuva saapuu kokoelmaan! Hyllyssä on siitä huonosta hämistrilogiasta kaksi ensimmäistä... tietää sitten ketkä väistävät ensimmäisenä kun tila alkaa loppua samalta osastolta

Viimein Nälkäpeli oli ostettavan hintainen eli reilusti alle 10e. Onneksi hyvää jaksaa odottaa

12 Years a slave alekuvissa hieman yllättäen, mutta yhtä kaikki minun hyllyyn oikein tervetullut

Ja Ghibli kokoelmaan täydennystä!

Ja vielä kuva kaikista Ghibli-kokoelman kuvista. Puuttuu enää Sydämen kuiskaus, Tuuli nousee ja jos Omohide poro poro joskus Suomessa julkaistaan niin sekin. Myös Cagliostron linnan voisi mahduttaa samaan syssyyn, on se niin Ghibli-henkinen.

Interstellar

Ohjaaja: Christopher Nolan
Käsikirjoitus: Christopher Nolan amp; Jonathan Nolan
Musiikki: Hans Zimmer
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Wes Bentley, John Lithgow, Jessica Chastain, Michael Caine, Casey Affleck, Ellen Burstyn, Topher Grace, David Gyasi & Mackenzie Foy
Kesto: 2h 49min
Ikäraja: 12

Ohjaajanero Christopher Nolanin uutuuskuva Interstellar kurkoittaa äärettömään ja sen yli. Tulevaisuuden maapallolla ihmiskunta voi huonommin kuin koskaan äitimaan jatkuvasti rajoittaessa omia antimiaan. Huipputeknologiaa on enemmän kuin tarpeeksi, mutta vimpaimilla ei ruokita nälkäisiä suita. Maapallon tehdessä kuolemaa on katse nostettava maasta ja tähdättävä korkeammalle, kirjaimellisesti. Suurelta yleisöltä salatulle avaruuslennolle lähetetään neljän asiantuntijan retkikunta, jonka aikeena on sukeltaa suoraan Saturnuksen vierestä löydettyyn madonreikään, voidakseen oikaista suoraan toiseen ja toistaiseksi vielä tuntemattomaan galaksiin ratkaisujen toivossa.  Yksi näistä osaajista on entinen Nasan pilotti Cooper, joka suostuu mukaan vain omien lastensa ja heidän tulevaisuutensa tähden. 

Aikaisempien elokuvien tapaan, on Nolan nytkin ansiokkaasti pimittänyt elokuvansa sisältöä viimeiseen asti. Käsikirjoitus on yhtä tyypillinen paisuteltu, mutta joka sekunnilta merkittävä viimeiseen hiottu vyyhki, jonka purkautumista on aina yhtä riemuisaa ja shokeeraavaa seurata. Vältin itsekin sen pidemmän trailerin katsomista, vaikka en usko, että sekään olisi onnistunut merkittävästi paljastamaan liikaa. Puoliakaan tai edes neljäsosaa en voi kertoa tämän elokuvan huikeudesta, jotta en pilaa pienintäkään yllätystä, käännettä tai kohahdusta. Sen verran juonen kulusta sanon, että minuuttiakaan ei ole käytetty liikaa tässä elokuvassa, vaan joka hetkellä on oma merkityksensä, joten kesto ei tosiaan tunnu siltä, mitä se on.

Teknisiä ansioita voi onneksi hyvillä mielin suitsuttaa. Nolan on vanhan kansan tekijä ja joutunut käyttämään poikkeuksellisen paljon tietokonetehosteita, kun tavallisesti hän pykäyttää joka mahdollisen lavasteen efektien sijaan. Jälki on silti visuaalisesti erittäin vaikuttavaa, varsinkin olemassaolemattomien asioiden loihdinnassa, joissa voidaan mennä helposti myös metsään. Mainittakoon esimerkiksi madonreikään sukellus, joka on aivan huima, eikä tosiaan kaipaa vaikkapa 3D-lisää. Kummasti sitä riittää tavallinen kuva tarraamaan käsinojista kiinni menon yllettyä hurjemmaksi. 

Nolanin elokuvat ovat aina olleet hyvin hahmovetoisia, eikä Interstellar tee tässäkään poikkeusta. Vaikka matkaamme avaruuden musertavassa äärettömyydessä, on tärkeimmässä osassa edelleen henkilöhahmot ja heidän kohtalonsa. Dallas Buyers Clubin ja sen tuoman miespääosan Oscarin voiton jälkeen, en ihmettele tippaakaan Matthew McConaugheyn valintaa pääosaan. Cooper on samaistuttava hahmo, joka erityistaitojensa ja yksilöliisyytensä alla, on kuitenkin se tavallinen kaveri. Niin ikään palkittu ja aiemmin Nolanin kanssa työskennellyt Anne Hathaway, on Amelia Brand, jonka tunteista ja motivaatiosta ammennetaan myös paljon katsojalle. Sivuosissa on niin paljon muitakin hienoja nimiä, että tila ei riitä ja eräs nimi pysyy vielä tämän jutunkin myötä pimennossa.

Interstellar jää katsomisen jälkeen pyörimään päähän. Ei siksi, että monitahoinen juoni olisi vaikeaselkoinen, vaan sisällön paljouden ja sen herättämien tunteiden takia. Elokuvan jälkeen on pää hyvin pyörällä, mutta tekee mieli halata universumia.

Traileria ei tarvitse katsoa, elokuva tarvitsee katsoa. Oheen ymppään kuitenkin jonkun ihanan kappaleen elokuvasta (ZIMMER!!!)

HOI! Ilmaisia elokuvakokemuksia!!!

Studio123 oli osana Secret Cinema-kokeilua viime kuun puolella, jossa katsojille tarjoutui mahdollisuus mennä katsomaan sikaa säkissä. Jujuna oli siis tavallista halvempi lipun hinta elokuvaan, josta ei saanut etukäteen tietää, mikä elokuva on edes kyseessä. Ikäraja ja esitysaika olivat ainoa tieto, joka annettiin etukäteen tulevasta elokuvasta. Lisäksi tiedossa oli elokuvan olevan ennakkonäytös jostakin myöhemmin varsinaiseen ensi-iltaan saapuvasta elokuvasta. Kokemus sai todella hyvää palautetta uhkarohkeilta ja ennakkoluulottomilta saliin uskaltautujilta, joten varmaa on, että näitä tulee vielä lisää.

Elokuvakerho Edvin täyttää kunnioitettavat 45-vuotta. Tämän kunniaksi kerho tarjoaa seuraavan Secret Cinema-kokemuksen, eikä vaan yhdellä, vaan peräti kolmella elokuvalla! Tämän lisäksi liput elokuviin maksavat pyöreät nolla euroa!!!

Elokuvat esitetään Studio123:ssa tulevana lauantaina 15.11 klo 15.00, 17.00 ja 19.00. Lippuja ei voi varata, mutta niitä saa lunastettua Studion kassalta 2 lippua per naama per näytös. Nyt on oiva tilaisuus käydä sivistämässä itseään erittäin lompakkoystävällisesti ja halutessaan jopa kolmen elokuvan maratonilla. 

Suuri kiitos Edvinille ja onnea vuosien johdosta!

Halloween & Night of the living dead - double feature

Takana on aivan mahtava Halloween viikonloppu! Itse olen niin halloween-ihmisiä, vaikka virallinen ei tuo juhla täällä olekaan. Viime vuonna juhlistin vain teemajuhlilla, mutta tänä vuonna pääsin viettämään oikeastaan kahden päivän halloweenit eri tekemisten merkeissä. 

Perjantaina oli Studiolla ensimmäistä kertaa ihan kunnon halloweenpippalot, koska ohjelmistoon oli saatu alkuperäiset Halloween (1978) ja Night of living dead (1968). Viime vuonna ei tainnut edes samaan saumaan pyöriä yhtään kauhukuvaa ohjelmistossa, mikä oli suuri harmistus. Nyt sitten pääsi ottamaan takaisin sitäkin korkojen kera. Homma lähti sopivasti lapasesta jo koristelujen kanssa, jotka aloitettiin jo torstaina kollegan kanssa. Perjantain työvuorolaiset lisäsivät sitten vielä oman jälkensä kokonaisuuteen. Hyvissä ajoin ennen ekaa elokuvaa oli paikalla maskeeraaja muuntamassa vapaaehtoisia zombieiksi, joista yksi oli blogikollega Arttu. Itse saavuin hieman myöhemmin kauhunmekkaan omassa kotitekoisessa maskissa parin muun zombien kera. Päätettiin sitten pienestä osallistumismäärästä huolimatta heittää pieni zombiekävely keskustassa, joka ikuistui kameraankin. Lisäksi kameraan tallintui pari pätkää Studion sisätiloista, joista toinen video täällä. Varsinaisia tapahtumakuvia voipi katsella Studion facebookista tästä linkistä.

Zombie duckface!

Itse elokuvista Halloween nyt on ollutkin usein kotikatsomossakin pyörimässä tähän aikaan vuodesta. Alkujaan näin elokuvan suhteellisen nuorena, joten Michael Myers on elokuvamurhaajista ehdoton suosikkini. Carpenterin musiikki ja varjoissa piileskelevä Myers aiheuttaa edelleen mukavan epämukavan tunteen, vaikka ei toki enää pelota samalla lailla, kuin huomattavasti nuorempana. Night of the living deadin näin puolestaan ihka ensimmäistä kertaa, vaikka zombie-elokuvia olenkin aika kattavasti nähnytkin, kuin myös omistan. Tämä klassikko on jäänyt silti katsomisen ulkopuolelle, mutta nyt tietoisesti panttasinkin sen katsomista, kun kuulin sen tulevan ihan leffateatteriin halloweeniksi. Odotuksia olin madaltanut tietenkin jo etukäteen, koska kyseessä on noinkin vanha elokuva ja eritoten siksi, että zombiekäsitys ja esitystapa on hieman muuttunut. Olin kuitenkin täpinöissäni jo siitä, että pääsen katsomaan tämän kuvan ekaa kertaa leffateatterissa! Jokin siinä vanhassa mustavalkoisessa neliönmuotoisessa kuvassa viehettää ja vielä näin digivehkeillä esitettynä kuitenkin suhteellisen modernissa teatterissa. 

Lauantaina oli sitten jälleen teemabileet, kuten viime vuonnakin, jolloin jo hamstrasin sekä ennenkaikkea tein itse paljon koristeita ja rekvisiittaa varastoon. Kaikessa koristeluvimmassa leffahyllykin joutui hämähäkkien valtaan. Siinä missä perjantaina olin normaali verinen zombie, nyt olinkin eräs hyvinkin tunnettu pelihahmo zombieversiona. 

TV Thursday #41 - Vahvin naishahmo

Tv-torstaille kävi nyt viimeisimmän tiedon mukaan samat kuin Movie Mondaylle eli yleisen hiljaisuuden vuoksi molemmat haasteblogit lopettavat toimintansa. Syyt ovat täysin ymmärrettävät, itsekään en ole niin aktiivisesti haasteita toteuttanut, kuin kyseisten blogien kultakautena. Viimeiseksi jäävä haaste Tv-torstaissa oli kuitenkin jo ajatushautomossa ennen lopetustietoa ja nyt se ainakin on vietävä loppuun edes kiitoksena blogin taipaleesta.

"Sarjoissa on monenlaisia naishahmoja. On vaarallisia viettelijöitä ja pelastajaa odottavia neitoja ja karatetaitoisia agentteja - nyt kysytäänkin vahvan naishahmon perään. Onko suosikkisi valtaistuinpelissä juoniva Cersei tai kenties enemmän fyysistä voimaa käyttävä Sydney Aliaksesta?"

En kykene nostamaan vain yhtä tiettyä jalustalle, kun on niin monia suosikkisarjoja ja sitäkin enemmän vanhvoja naishahmoja. Tosi-tv:n rankkasin taasen kokonaan pois, jotta vaihtoehtoja ei ole sentään miljoonaa. Samalla toki piti ihan miettiä, mikä on mielestäni vahva nainen ja mitä valinnoillani on yhteistä. Eräs yhdistävä piirre on peräänantamattomuus, voiton- tai selviytymisentahto. Monella on myös henkisen puolen lisäksi fyysistä vahvuutta, vaikka tämä toissijaista onkin. Esimerkki tekstissä listattu Cersei päätyi myös joukkoon, mikä kertoi itselleni, että vahvaksi naiseksi luokiteltu hahmo ei välttämättä ole pidetty, edes omasta mielestäni. Yhtäläisyyksiä oli joidenkin osalla myös kehityskaaressa hahmon ollessa vielä alussa suhteellisen heikko ja avuton, mutta josta kehittyy sarjan edetessä yksi kovimpia tekijöitä (Dany, Carol, Lana). Yksi lukeutui joukkoon vasta eilisellä päätöksellä, kun pääsin jatkamaan American Horror Storyä kolmannesta kaudesta.

Elizabeth (White Queen), Cersei (GOT), River Song (Doctor Who), Olivia (Fringe), Fiona (AHS), Lana Banana (AHS), Carol (Walking dead), Dany (GOT), Anne Boleyn (Tudors)

 

Varasijoilla oli lisäksi esimerkiksi Sister Jude (AHS), Michonne (Walking Dead) ja Amy Pond (Doctor Who)

Tracks

Ohjaaja: John Curran
Käsikirjoitus: Marion Nelson, perustuu Robyn Davidsonin omaan teokseen Tracks
Musiikki: Garth Stevenson
Pääosissa: Mia Wasikowska, Adam Driver
Kesto: 1h 52min
Ikäraja: 12

Tracks pohjaa todellisen Robyn Davidsonin kirjaan ja kokemuksiin hänen yhdeksän kuukautta kestäneestä matkastaan jalkaisin Australian armottomalla aavikolla. Matkan lähtöpisteenä on Alice Springs ja määränpäänä Intian valtameri, näiden välillä noin 2700 kilometriä. Matkakumppaneina on uskollinen koira Diggity ja neljä kamelia, joista jälkimmäiset Robyn on omakätisesti kesyttänyt. Harvoja ihmiskontakteja ovat aborginaalit sekä National Geographic-lehden kuvaaja Rick Smolan, joka ikuistaa Robynin matkaa eri etapeilla. Henkilökohtaisten syiden ja erityisesti itsetutkiskelun lisäksi Robynin matkaa inspiroi hänen oman isänsä tutkimusmatkat Afrikan erämaassa. 

Robyn Davidsonin tarina ei ollut itselleni ennestään tuttu, joten en tiennyt etukäteen Tracksin suhteesta todelliseen elämään. Olin lukenut vain pienen synopsiksen sekä pällistellyt Oscareita huutavaa leffan julistetta useampaan kertaan ja jo nämä itsessään riittivät saamaan minut vapaapäivän koittaessa istahtamaan itse salin puolelle. Tositarina pohja, joka selviää viimeistään lopputekstien aikana rullaavissa valokuvissa oikean Robynin matkan varrelta, nostaa osakkeita ennestään. Taustatutkimuksella selviää, että muistelmateos on kirjoitettu jo vuonna 1980 ja elokuvasovituksen toteutuminen on pyörinyt tapetilla aina siitä lähtien, mutta kuitenkaan tätä päivää ennen toteutumatta.

Tracksissä kiehtovaa on keskushenkilö Robyn Davidson, hänen motiivinsa ja klassisen selviytymisen ohella henkilökohtainen kamppailu. Robyn on totaalisen tukahtunut nykyiseen maailmanmenoon sen pinnallisuudessa ja kapeakatseisuudessaan. Lisäksi hän on täynnä muiden ihmisten jatkuvasta läsnäolosta ja tarvitsee aikaa itselleen. Eläinten seura tuntuu kutsuvimmalta, eikä hän huoli matkalleen muuta seuraa ja ahdistuu jo alkuun yli-innokkaasta valokuvaajastakin. Ollessaan kuitenkin pitkään yksin oman päänsä kanssa, nousee pintaan ajatusvirrasta käsittelemätön lapsuudentraumakin. Lähempänä maaliviivaa alkaa myös viimein yksinäisyys painaa päälle ja kaipuu turvalliseen sekä tuttuun. Määränpäässä häämöttävä alati kasvava mediahuomio alkaa tuntua suurelta viholliselta, jota haluaa vain pakoon. 

Mia Wasikowska on onnistunut jo aiemmin saamaan mielenkiintoisia ja arvostelijoiden hyvällä katsomia rooleja (Only Lovers Left Alive, The Double, The Kids Are All right..). Robyn Davidsonin rooliin hän sopii kuin nakutettu ja hallitsee pienieleisenkin kehonkielen, jota rooli vaatii. Eläinten kanssa Mia tuntuu myös olevan kotonaan ja on upeaa nähdä kemioiden kohtaavan valkokankaalla karvaistenkin vastanäyttelijöiden kanssa. Mielenkiintoisen jutun koskien juurikin kamelien kanssa työskentelyä, voi lukea täältä. Tracksissä eräs erittäin positiivinen huomio on myös Robynin erittäin autenttisen näköinen maskeeraus, josta voisi jopa ehdokkuuden edes laittaa seuraavissa pystikisoissa. Huomattavaa on myös, että ihokarvojen kasvu on otettu huomioon, eikä käy "Lostit", jossa kainalotkin pysyvät vahattuina kuukausia kuukausien jälkeenkin.

Traileri puhukoon puolestaan:

Gone Girl

Ohjaaja: David Fincher
Käsikirjoitus: Gillian Flynn, joka on myös kirjailija alkuperäisen kirjan takaa
Musiikki: Trent Reznor & Atticus Ross
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Neil Patrick Harris, Tyler Perry, Carrie Coon, Kim Dickens & Missi Pyle
Kesto: 2h 29min
Ikäraja: 16 

Nick ja Amy Dunne ovat ulkopuolisen silmin viehättävä lähiöpariskunta, joilla vaikuttaisi olevan elämän tavanomaiset pilarit ihan hyvässä kunnossa. Pariskunnan hääpäivän viidentenä vuosipäivänä Nick palaa kotiin vain huomatakseen Amyn kadonneen jäljettömiin. Kaltoinkohdeltu sohvapöytä ja veriroiske keittiössä saavat paikallisen poliisin rajaamaan koko asunnon tarkempia tutkimuksia varten. Nick ja Amyn vanhemmat haalivat myös median nopeasti avukseen löytääkseen Amyn mahdollisimman nopeasti elossa tai kuolleena. Tarkempi asunnon kaivelu ja naapurien supinat alkavat yhä enemmän osoittaa yhtä syyllistä sormellaan. Pian niin media kuin tapausta seuraavat tavalliset tallaajat ovat yhtä mieltä Nickin syyllisyydestä vaimonsa murhaan, varsinkin kun mies ei vaikuta edes kovin liikuttuneelta koko tapauksesta.

Gone Girlin monimuotoisesta ja alati yllättävästä juonesta ei voi paljastaa enempää, jotta katselukokemus ei kärsi. Tämä on taas niitä elokuvia, joista ei kannatta etukäteen tietää liikaa. Erittäin tuttu ohjaaja David Fincher on kartuttanut meriittiä jo aikaisemmin trilleripainotteisilla elokuvillaan (Seitsemän, Panic Room, Social Network...) ja hänelle on myös tuttua asetelman humpsauttaminen päälaelleen (Fight Club). Gone Girlin kohdalla on molemmista kokemuksen kantimista hyötyä.

Gone Girlissä on paljonkin keskustelua kirvoittavaa aineistoa, joista ihan mehukkaimpia ei voi ottaa parrasvaloon, mutta kaikkia ei silti tarvitse sulkea pois tästäkään jutusta. Yksi kuumottavimpia aiheita on avioliitto, sen muuttuminen vuosien kuluessa ja vaikeuksien kohtaaminen pariskuntana. Millainen kulissi tarvitsee olla ulkopuolisille ja mistä ja ennenkaikkea kenen toimesta nämä määritteet rakentuvat. Pysyykö suhde muuttumattomana vaikka sen muodostaneet ihmiset muuttuisivatkin ? Toinen yhtälailla mielenkiintoinen aspekti elokuvassa on median vaikutus yleiseen mielipiteeseen. Keskusteluohjelman vetäjä leimaa Nickin syylliseksi, vailla mitään todistuspohjaa ja katsojat nyökyttelevät lammaslaumana mukana. 

Ben Affleckin Nick Dunne on elokuvan alkupuoliskon selvä päähenkilö, kunnes katsomiskantimia tosiaan väännellään ja käännellään. Hän pysyy kuitenkin jonkinlaisena katsojan samaistumiskohteena elokuvan ajan, vaikka hän välillä etääntyykin ja työntää luotaan pois. Loppuvaiheessa Nickin sisko auttaa katsojaa reaktiossaan ja samaistuminen siirtyy häneen suhteellisen identtisessä reaktiossa. Ben Affleck on suoristukseen ihan mukiinmenevä, ei mitään ihmeellistä puoleen eikä toiseen. Tärkeämässä roolissa kadonneena vaimona on Rosamund Pike, jolle tämä tulee varmasti avaamaan ovia viimein kohti A-listaa. Rosamund on aiemmin itselleni tuttu vain sivuosista (Ylpeys ja ennakkoluulo, An education, Johnny Englishin jatko-osa) ja hänen potentiaali ei ole päässyt valloilleen kuten Gone girlissä, jossa hän on jopa hyytävän hyvä. 

Gone Girl on ehta trilleri, josta ei yllätyskäänteitä puutu. Kestokaan ei tunnu siltä, mitä se todellisuudessa on, kun elokuva alkaa viedä mukanaan. Erittäin potentiaalinen Oscar-leffa!

TV Thursday #37 - Itkettävin jakso

Muutaman viikon vanha Tv-torstain haaste, joka jäi hautomaan alitajuntaan ja on pakko saada nyt ulos:

"Monissa sarjoissa on jaksoja jotka vievät katsojansa herkkään tilaan ja nenäliinoja saattaa kulua jakson aikana useita - nyt kysytäänkin mikä jakso sai sinut herkistymään. Voit halutsessasi kertoa myös miksi!"

Omalla kohdalla tosi-tv ainakin on yksi suurimpia itkettäjiä, eikä aina pelkästään joku tietty, vaan sieltä sun täältä. Tilanteet, joissa joku saa uuden kodin, löytää oman itsetunnon, selviää koettelemuksesta, voittaa oman itsensä ja pelkonsa, kohtaa läheisensä pitkästä aikaa ovat kaikki sellaisia, joissa herkästi tirahtaa. Ajankohtainen sarja tällä hetkellä on kotimainen Vain elämää, jonka itkunyyhky-aspekti on jo vitsailujenkin aiheena. 

Tavallisissa sarjoissakin näitä hetkiä löytyy. Muistan esimerkiksi Tudorsien sekä Valkoisen kuningattaren kirvoittaneen muutaman pienen tihrun, kun kokee samaistuttavan hahmon kokevan vääryyttä. Yleisesti ottaen kuitenkin molemmat sarjat nojaavat siihen valtapeliin, joissa on samoja elementtejä kuin jo legendaarisessa Game of Thronesissa. GOT:n kohdalla en meinannut äkkiseltään muistaa kovin montaa nimenomaan itkukohtausta, mikä on omalla kohdalla erikoista, sillä usein suosikkisarjani voi mitata itkun määrässä. GOT kuitenkin tarjoaa niin paljon muutakin häkellystä ja hämmennystä, että se ei tarvitse niin paljon nyyhkyä toimiakseen. 

Eräs tasaiseen tahtiin itkettävä ja välillä jopa vähän enemmänki itkettävä sarja on kyllä Doctor Who. Äkkiseltään nousee moniakin hetkiä mieleen, joissa on oltu hyvin herkässä tilassa. Ensimmäinen kova pala oli Doomsday-jakso, jossa jouduin hyvästelemään hahmon, johon olin ehtinyt kiintyä. Tennatin jaksoissa muistan loppupäästä myös tohtorin muuttumisen, josta oli tehty hiton hieno ja tunteisiin uppoava. Viidennestä kaudesta seitsemän puoleen väliin ovat suosikkikauteni muutenkin ja kyllä näissä se on mitattavissa myös itkun määrässä. Kaikki Amy, Rory & River-kuviot, spesiaalijaksoissa tohtorin kohtaamiset oman itsensä kanssa, kohtaamiset vanhojen tuttujen kanssa, se mahtipontinen tunne, kun toivo nousee taas eloon ja ne Van Goghin auringonkukat...

Eniten itkua kirvoittanut sarja ylitse muiden on kuitenkin ehdottomasti Mullan alla, joka on se yhä ja mahdollisesti aina suosikkisarjani koskaan.