Ex Machina

Ohjaaja: Alex Garland
Käsikirjoitus: Alex Garland
Pääosissa: Domhnall Gleeson, Alicia Vikander, Oscar Isaac & Sonoya Mizuno
Kesto: 1h 48min
Ikäraja: 12

Suuren yritysjätin, hakukone Bluebookin, nuori koodaaja Caleb (Gleeson) voittaa työpaikkansa arvonnan. Palkintona on ainutkertainen tilaisuus viettää viikko yrityksen salaperäisen toimitusjohtajan Nathanin (Isaac) kanssa tämän vielä salaperäisemmässä ja mahdollisimman syrjään rakennetussa kodissa, joka on samalla tutkimuslaitos. Vierailulla on toki toinenkin tarkoitus, kuin vain viettää aikaa shampanjaa nauttien ja vuoristomaisemia katsellen. Nathan tarjoaa Calebille mahdollisuuden osallistua hänen työhönsä, sillä mies on onnistunut luomaan maailman ensimmäisen tekoälyn, joka on sijoitettuna robottipohjaiseen ruumiseen. Calebin tehtävänä on suorittaa ns. Turingin testi keskustelemalla Nathanin luomuksen eli tuttavallisemmin Avan kanssa, mutta ollessaan täysin tietoinen Avan olevan kone. Havainnoistaan ja inhimillisyyden kokemuksestaan Calebin tulee raportoida Nathanille, joka myös tarkkailee keskusteluja ja vähän kaikkea muutakin kameroistaan. 

Ex Machina elokuvasta en olisi ehkä muutoin etukäteen kuullutkaan, mutta onneksi noin kuukausi sitten olin kuluttamassa Finkkarin penkkejä ja silloin törmäsin elokuvan traileriin. Huonomman puoleisesti on kyseistä elokuvaa kyllä mainostettu ja sen puolesta saattaa mennä monelta mahdollisesti kiinnostuneelta mennä ohi tämä vaikuttava psykologinen trilleri. Ohjaajana debyyttinsä tekee Alex Garland, joka on aikaisemmin toiminut suurimmaksi osaksi käsikirjoittajana, esimerkiksi hyväksi todetussa zombie-filmatisoinnissa 28 päivää myöhemmin. Ainakin Ex Machinan perusteella, jonka Garland siis myös itse käsikirjoitti, voisi hänen kuvitella saavaan ohjauspestejä lisääkin. 

Ex Machinan onnistuneimpia ansioita on sen tunnelma, joka jo ihan pikkuhipaisuilla viestittää, että kaikki asiat eivät olekaan ehkä kohdallaan. Talon pohjimmaisten kerroksien ikkunattomat huoneet ja kapeat käytävät tiivistävät vaikutelmaa entistä enemmän. Myös arvaamattomuus ja epätietoisuus ovat elokuvan valttikortteja, jo erittäin salamyhkäisestä aloituksesta aina viimeisiin kuviin. Et voi olla ihan satavarma, miten kaikki päättyy, kuin vasta ihan lopussa. Kestäkään kolmesta päähahmostakaa ei voi mennä aivan takuuseen ja se, että kuka lopulta testaakaan ja ketä, jyskyttää mielessä ensiepäilyksestä asti.

Osasyyllinen kiinnostukseen Ex Machina elokuvaa kohtaan, on myös näyttelijävalinnoissa. Alicia Vikanderin uraa olen seurannut mielenkiinnolla Anna Karenina ja Royal Affair elokuvista asti. Edellä mainitussa esiintyi yllättäen sekä Vikander, että Gleeson ja vieläpä toistensa vastaparina kuten tässäkin. Ava on mykistävän upeasti toteutettu läpinäkyvässä torsossaan ja vain osittain tekoihoon verhottuna. Vikander on muutenkin näyttelijänä sopivan vähäeleinen Avan tulkintaan ja tekeekin erittäin ansiokasta työtä. Aiemmin mainittu Gleeson on pyörinyt vaikka missä Pottereista Frankiin ja on aina yhtä mielenkiintoinen. Vaikka Caleb on katsojan silmät ja siinä mielessä päähenkilökin, ei hänestäkään yleisö tiedä loppujen lopuksi sen enempää, kuin kahdesta muustakaan. Oscar Isaac on itselleni tuttu Inside Llewyn Davis elokuvasta ja tulkitsee tässä onnistuneesti viinaan menevää sekä arvaamatonta, mutta kuitenkin nerokasta Nathania.

Ex Machina on visuaalisesti ensiluokkainen, kokonaisuudessaan jopa kaunis, mutta toisaalta sellaisella mukavalla tavalla hyytävä trilleri. Kannatan mahdollisimman pikaista katsastamista, sillä tälläiset harvinaisemmat helmet tuppaavat katoamaan nopeasti teattereiden ohjelmistoista jäädessään isompien nimien jalkoihin.

Big Game

Ohjaaja: Jalmari Helander
Käsikirjoitus: Jalmari Helander & Petri Jokiranta
Kuvaaja: Mika Orasmaa
Musiikki: Juri Seppä & Miska Seppä
Pääosissa: Onni Tommila, Samuel L.Jackson, Jorma Tommila, Ray Stevenson, Felicity Huffman, Jim Broadbent, Victor Garber, Mehmet Kurtulus & Ted Levine
Kesto: 1h 30min
Ikäraja: 12 

Yhdysvaltain presidentti (Samuel L. Jackson) saattajineen on saapumassa Suomeen valtiovierailulle, kun heitä kuljettanut lentokone joutuukin hyökkäyksen kohteeksi ja syöksyy maahan. Presidentti saadaan onneksi ajoissa pelastuskapselin huomaan ja rysähtää maan kamaralle vahingoittumattomana. Vaara ei kuitenkaan ole vielä ohi, sillä presidentin perässä on suurella metsästysvietillä varustettu joukko terroristeja. Metsän siimeksessä presidentti kohtaa kuitenkin odottamattoman toverin, 13-vuotiaan suomalaispoika Oskarin (Onni Tommila), joka on suorittamassa omaa aikuistumisriittiään. Oskari päättää auttaa presidenttiä selviytymään ulos metsästä ja ennenkaikkea lähestyvän vaaran kynsistä.

Jalmari Helanderin aikaisempi pitkä elokuva Rare Exports osoitti jo tekijänsä kyvyn ajatella laatikon ulkopuolelta. Se oli kerrassaan virkistävän erilainen elokuva tavanomaiseen Suomi-leffaan verrattuna, mutta ei myöskään suoranainen Hollywood-kopio. Elokuvan perusidea oli sopivan simppeli ja hieman hullunhauska, mutta se toimi. Yhtä lailla samalla mainiolla kaavalla toimii Big Game.

Koko epäuskottava ajatus presidentin ja suomalaispojan seikkailusta menee omituisella tavalla täysin läpi Helanderin osaavissa käsissä. Aivan kuin aineksia olisi ammennettu lasten leikkien käänteistä sekä niiden rajattomasta mielikuvituksesta ja elokuvakoneesta lopullisesti läpitullut tuotos on säilyttänyt kuitenkin mukanaan jotain tavattoman viatonta kaiken leikin ohella. Tehosteet ovat ensiluokkaisen näköisiä, täysin hollywood-tasoa, joka tässä kohtaa on ehta kehu. Tunnelmasta huolehtii yhtä korkean tason seikkailuhenkinen musiikki, jonka takana ovat samat jannut kuin Rare Exportsissa. Mahottoman komeat maisemat ovat myös elokuvan valttikortti, vaikka kyseessä ei olekaan kotimaan mannut. Itse en koe asiaa ongelmallisena, miksei saisi laittaa nätimpää päälle, jos sellaiseen mahdollisuus kerran on.

Jo Rare Exports elokuvasta sekä lyhäreistä tuttu Olli Tommila, on päässyt pääosaan tähänkin elokuvaan. Olen tiennyt Tommila juniorin olevan Jorma Tommilan poika, mutta tänään vasta selvisi, että pikkumies on vielä kaiken lisäksi ohjaajan sisarenpoika (!!). Joka tapauksessa tuttu kokoonpano tuntuu toimivan toistamiseenkin, sen verran uskottavasti molemmat Tommilat suoriutuvat. Huipuin juttu on tietenkin Samuel L. Jacksonin mukaan saanti ja toki muutaman muunkin tunnetun nimen (Huffman, Broadbent, Stevenson...). Ainoastaan omituista on presidentin avuttomuus ja Jacksonin kaltainen kovamaineisten roolien esittäjä tätä tulkitsemassa. On todella vaikea mahduttaa aivoihin, että Samppa ei vaan kaiva asetta takataskusta ja huutele motherfuckeria. 

 Big Game edustaa sitä harvinaislaatuista, oikeasti hyvää kotimaista elokuvaa, jota ei tule vastaan joka päivä. Suuret suositukset!

Into the Woods

Ohjaaja: Rob Marshall
Käsikirjoitus: James Lapine, perustuu samaisen herran romaanin pohjalta Stephen Sondheimin sovittamaan musikaaliin
Musiikki: Stephen Sondheim
Pääosissa: Meryl Streep, Emily Blunt, James Corden, Anna Kendrick, Chris Pine, Johnny Depp, Daniel Huttlestone, Tracey Ullman, Lilla Crawford, Christine Baranski, Lucy Punch, Tammy Blanchard, Mackenzie Mauzy, Billy Magnusen, Richard Glover, Frances de la Tour & Simon Russell Beale
Ikäraja: 7
Kesto: 2h 4min

Satumaisessa kunigaskunnassa suuren metsän laidalla, on vilskettä ja vipinää. Leipuri vaimoineen (Corden & Blunt) joutuvat kohtaamisiin aidon noidan (Streep) kanssa, joka tarjoaa heille mahdollisuutta murtaa yllään oleva kirous. Toisaalla Tuhkimo (Kendrick) yrittää epätoivoisesti päästä tanssiaisiin äiti- ja siskopuolistaan huolimatta. Jaakko (Huttlestone) joutuu taluttamaan markkinoille oman rakkaan lehmänsä äitinsä käskystä. Tähkäpää (Mauzy) haaveilee ulkopuolella olevasta elämästä tornistaan käsin ja Punahilkka (Crawford) on viemässä isoäidilleen hieman purtavaa. Kaikkien polut johtavat metsään ja siellä heidän polkunsa myös risteävät.

Disneyn uusi musiikkifantasia Into the Woods pohjaa rapakon takana tunnetumpaan Broadway musikaaliin. Oscareissakin elokuvaa oli muistettu peräti kolmella ehdokkuudella (naissivuosa, lavastus ja puvustus), mutta kotiin asti ei pystejä kulkeutunut. Into the Woodsin olisin varmasti rynninyt katsomaan saman tien, jos sen ensi-ilta olisi täällä ollut Oscar-huurujen aikaan. Huurut ovat kuitenkin jo ajat sitten laskeutuneet ja tietty ennakkokriittisyys palannut elokuvien katseluun, siksi en uskaltanut kovin kummoisia tältäkään elokuvalta odottaa. Toki satuaiheiset elokuvat vetoavat jo valmiiksi aihepiirinsä puolesta, mutta eivät sinällään ole useimmiten kovin kummoisia tapauksia. 

Into the Woods oli odotusten vastaisesti oikein positiivinen yllätys, jopa niinkin, että uskaltaisin tituleerata yhdeksi suosikki filmatisoinneista näyteltyjen satuelokuvien saralla. Vaikka elokuva on Disneyn tuotantoa ja sen ikärajakin on vain vaivaiset 7, olin todella yllättynyt, että alkuperäisistä saduista oli jätetty niitä varjopuoliakin. Toki karmaisevimpia asioita ei suoraan näytetä tai on käytetty jotain taiteellisempaa kikkailua, mutta kohtauksilla on silti haluttu vaikutus. Into the Woods on myös yllättävän itseironinen, joka ehkä parhaiten kulminoituu kahden prinssin show off laulussa "Agony", jossa he siis vertailevat kummalla on tuskallisempaa rakkauden saralla ja tietysti kumpi heistä on upeampi. Musikaalipuoli toimii muutoinkin tässä elokuvassa vain eduksi. Viimeisen päälle hiotut kappaleet ovat tunnelmaa nostattavia, humoristisia ja erittäin mieleenpainuvia. Ainoana haittapuolena elokuvassa on muutamat pitkäkestoiset kohtausjaksot, joissa lähinnä hommaa pitkittää laulettavan kappaleen kesto.

Näyttelijöissä on paljon nimiä, joilta löytyy kokemusta musikaalisten elokuvien osalta, kuten Anna Kendrick, aina upea Meryl Streep ja Les Miserablesissa Gavrochen roolissa hurmannut Huttlestone. Sen sijaan esimerkiksi Emily Bluntin ja Chris Pinen laulutaidot ja tietty "lavakarisma" tulivat itselleni täysin yllätyksenä. Johnny Depp yllättää myös pitkästä aikaa vahvalla roolisuorituksellaan, vaikka harmillisesti hänen sutensa ei saa kovin pitkää ruutuaikaa. Yhtä lailla harmillisen vähän ruutuaikaa saa kerrassaan mainio Tuhkimon äitipuoli, jota esittää "Leonardin äiti" Christine Baranski sekä tämän yhtä lailla nappiin roolitetut tyttäret. Lucindaa esittävä Lucy Punchin roolisuoritus aiheutti kunnon Deja-vu hetken, koska näyttelijätär on esittänyt Tuhkimon sisarpuolta aikaisemminkin elokuvassa Lumottu Ella. 

Into the Woods on ihastuttava, höpsähtänyt ja sopivassa määrin myös synkkä satuilu, jota on miellyttävä kuunnella.


 

Trailerin lisäksi pakko laittaa tämä korvamato elokuvasta:

HBO Nordic

kuva täältä

Nyt on sitten HBO Nordic tässäkin taloudessa, koska Game of Thrones. Asiaa oli punnittu jo viime vuodesta ja päädytty siihen, että hieman ennen Game of Thronesin viidennen kauden alkua (eli eilen) aloitetaan nyt sitten kokeilukausi, josta jatketaan kestotilaukseen. 

Ihan ensimmäisten kausien kohdallahan ei ollut mitään ongelmaa, kun Yle sai vielä esittää ne kohtuullisen ajan päässä alkuperäisestä julkaisusta. Sittemmin HBO katselinpalvelun rantautuessa Suomeen, pääsivät palvelun tilaajat osingoille ensin ja Ylen lähetyksiä sai odottaa tavallinen kansalainen puolisen vuotta. Suurin jarruttaja palvelun hankkimisessa on ollut säästäväisyys (lue:piheys) varsinkin, kun Netflix on ollut täällä jo pitkään pääosassa. 

Edelleen Netflix tulee olemaan suuremmassa aktiivikäytössä huomattavasti laajemman ja monipuolisemman valikoimansa tähden. HBO Nordicin muihin sarjoihin en usko vielä hetkeen perehtyväni, koska netflixin puolella on vielä niin monta hyvää kesken (downton abbey, big bang theory, star trek...ja uusi Daredevil vasta saapui flixiin enkä ole vielä edes vilkaissut house of cardsia tai breaking badiä...). 

Uudesta GOT:n kaudesta olen kuitenkin täpsyissäni. Vaikka tietääkin suurinpiirtein, mitä tuleman pitää, ovat sarjan tekijät osanneet taas yllättää toteutuksessa, ainakin jo ensimmäisen jakson perusteella. Kauden loppua odotan vielä enemmän, vaikka se ei ehkä pääty ihan niin suurella ryminällä, kuin neljännes kausi, mutta nimenomaan siksi, että niiden tapahtumien jatkosta ei kirjojen lukijatkaan vielä tiedä. Tykkään myös erityisesti kauden julkaisuaikataulusta, jaksot kun julkaistaan samaan aikaan kuin rapakon takana. Ihan heti en ole siis kärppänä katsomassa, koska neljän maissa aamulla olen minäkin jo nukkumassa, mutta iltatöistä johtuen pystyn katsomaan jakson aina maanantaisin kivasti jo herättyäni ja vaikka aamiaisen kera. Ei huono ollenkaan.

TV Poiminta: Miyazakin maailma

Lauantai 4.4 
Yle Teema, klo 17.30 - 22.50

Tulevana lauantaina on Yle Teemalla erikoispitkä Teemalauantai, joka on omistettu elokuvalegenda Hayao Miyazakille ja Studio Ghiblille. Teema esittää kaksi Ghiblin vanhempaa klassikkoelokuvaa Totoron ja Laputan. Elokuvien jälkeen tulee elokuvateatterilevityksessäkin ollut dokumenttielokuva The Kingdom of Dreams and Madness, joka kertoo itse Miyazakista ja Studio Ghiblistä. Elokuvat esitetään alkuperäisellä japaninkielisellä ääniraidalla, suomenkielisin tekstityksin. Ohjelma on mahdollista katsoa Yle areenasta, mutta vain suorana. 

Naapurini Totoro (1988)

Tonari no Totoro

klo 17.30 - 18.53

Lainattu omasta Ghibli-elokuvat top 10-listasta, jossa Totoro oli ja tulee aina olemaan numero yksi:

"Totorolla on täysin epäreilu etulyönti asema muihin nähden, sillä tämä on Porco Rosson lisäksi ainoita, jotka olen nähnyt ihan pienenä ensimmäistä kertaa. Yle esitti tämän joskus vuonna kekäle ja pökäle, mutta nimellä Näkymätön ystävä. Ihastuin tähän oitis ja vieläkin monen vuoden ja monen katselukerran jälkeen ei tule minkään sortin kyllästymistä vastaan.

Juoni: Kaksi tyttöä, Mei ja Satsuke muuttavat isänsä kanssa idylliseen uuteen kotiin luonnon rauhaan. Perheen äiti taas on sen verran sairaana, että hän joutuu olemaan sairaalassa. Uusi asuinpaikka tuo äidin lähemmäksi ja tutustuttaa molemmat tytöt metsän hellyttäviin henkiin: Totoroihin.

Totoro on kuten dvd:n takakannessakin lukee ”Studio Ghiblin kallisarvoisin elokuva-aarre” ja en ole varmasti ainoa, joka kokee tämän myös tavallaan omaksi aarteekseensa, jonka pariin on aina yhtä ihana ja mieltä lämmittävä palata :) "

Laputa - Linna taivaalla (1986)

Tenkū no shiro Laputa

klo 18.53 - 20.53

Laputa on Studio Ghiblin ensimmäinen elokuvajulkaisu ja itsensä Miyazakin kirjoittama ja ohjaama elokuva. Herran aikasempi elokuva Tuulen Laakson Nausicaä ei ollut vielä Studio Ghibli nimen alla tehty, mutta sen menestys johti Studio Ghiblin syntyyn. Nausicaä ja Laputa ovat kuitenkin tyylillisesti selvästi sukua toisilleen ja löytyypä niistä yksi samanlainen otuskin, kannattaa siis katsastaa myös Nausicaä, jos suinkin mahdollista.

Juoni: Kaivoskaupungissa asuva hieman rämäpäinen poika Pazu kohtaa sattumalta taivaalta kirjaimellisesti leijailevan tytön nimeltä Sheeta. Sheetan kaulassa oleva valoa hehkuva koru näyttäisi mahdollistavan lentämisen ja olevan muutoinkin sidoksissa tyttöön. Pazu uskoo myyttisen leijuvan kaupungin, Laputan, olemassaoloon, sillä hänen isänsä onnistui aikanaan ottamaan siitä valokuvan. Sheetalla on myös omat yhteytensä Laputaan, vaikka hän ei vielä siitä tiedäkään. Maaginen koru vetää puoleensa muitakin, joita sen ominaisuudet kovasti kiehtovat.

The Kingdom of Dreams and Madness (2013) 

Unten ja hulluuden valtakunta: Ghiblin tarina

Yume to kyôki no ohkoku

klo 20.53 - 22.50 

Kuva täältä

" Studio Ghibli täyttää pian 30 vuotta, ja aikojen muutoksesta kertoo se, että tähän asti salamyhkäisyydestä tunnettu studio on päästänyt dokumentaristin kameroineen seuraamaan studion tekemisiä. Hirokazu Kore-edan (Isänsä poika) teoksissa apulaisohjaajana työskennellyt Mami Sunada on saavuttanut Ghiblin maestrojen täyden luottamuksen, jonka turvin hän vie meidät studion jokapäiväiseen elämään ja käänteentekeviin hetkiin, seuraamaan ainutlaatuista työtä kärpäsenä katossa. Dokumentin teatterilevityksestä tuli odotetusti huomattava tapaus Japanissa.

Nauravainen Hayao Miyazaki on äänessä lähes koko ajan. Isao Takahata on pohdiskeleva, hiljainen osapuoli. Ghiblillä kokataan yhdessä, voimistellaan pitkien piirrossessioiden jäykistämiä niveliä ja nauretaan paljon kiireestä ja paineista huolimatta. Vierailemme Hayao Miyazakin talossa. Pääsemme mukaan tupakkatauolle hiljaisella katolla. Tapaamme myös Helsingissä Maameren tarinoiden kanssa vierailleen Gorō Miyazakin.

Koska Ghibli on hyvin tasa-arvoinen yhteisö, Sunada antaa esiintymisvuoron myös studion kissoille." (lainattu Studio123:n nettisivuilta)



Kiitokset vielä Artulle, joka vinkkasi tästä!
Ylen omilla sivuilla oleva juttu täällä!

Edelleen Alice - Still Alice

Ohjaaja: Richard Glatzer & Wash Westmoreland            
Käsikirjoitus: Richard Glatzer & Wash Westmoreland, perustuu Lisa Genovan kirjaan Still Alice      
Musiikki: Ilan Eshkeri
Pääosissa: Julianne Moore, Alec Baldwin, Kristen Stewart, Kate Bosworth, Hunter Parrish, Shane McRae, Stephen Kunken, Victoria Cartagena
Kesto: 1h 41min 
Ikäraja: S          

Alice Howland (Moore) on elintavoistaan huolta pitävä viisikymppinen nainen elämänsä parhaassa mahdollisessa vedossa. Kolme aikuista lasta ovat jo lentäneet pesästä, mutta saman katon alla majailee yhä uskollinen ja rakastava aviopuoliso (Baldwin). Perhepiirin lisäksi kohdallaan ovat urakuviot Alicen työskennellessä arvostetussa asemassa kielitieteiden professorina. Jossain kohtaa Alice kuitenkin havahtuu siihen, että hän on alkanut unohdella asioita, varsinkin nimiä. Ensin hän pitää lähipiiriltään salassa vierailut neurologin luona, mutta saatuaan musertavan diagnoosin varhaisiän Alzheimeristä, on hänen kerrottava huonot uutiset perheelleensä.        

Yhden ehdokkuuden ja sen myötä naispääosan Oscarin pokannut Edelleen Alice oli ehdottomasti nähtävien listallani. Menneellä palkintokaudella oli yksi jos toinenkin erittäin vaikeita sairauksia käsittelevää elokuvaa. Kuuleman mukaan The Judge, joka harmikseni jäi itseltäni näkemättä, sivusi myös sukulaisen sairastumista. Selvästi vielä tunnetumpi oli Stephen Hawkingin elämästä kertova todella koskettava Kaiken teoria, jossa sairaus oli Alzheimerin sijaan ALS-tauti. Edelleen Alicesta löytyy oma yhteytensä samaan tautiin, sillä ohjaaja Richard Glatzer kuoli muutama viikko Oscareiden jälkeen juurikin ALS-taudin seurauksena.

Edelleen Alice kuvaa todella julmaa sairautta ehkä hieman poikkeuksellisesta näkövinkkelistä, nimittäin sairastuneen itsensä. Useasti näkökulmana tai katsojan silminä on toiminut sairastuneen omainen tai muu läheinen henkilö. Sairaan näkökulmassa on tässä onnistuttu kuitenkin pelottavan hyvin, sillä kaikki Alicen hämmennys, pelko ja epätoivoinen kamppailu musertavaa voimaa vastaan tulee hyvin esille. Väkisinkin pohtii, miten itse toimisi vastaavassa painajaismaisessa tilanteessa ja miltä se tuntuisi, kun menettää täysin oman itsensä muistoineen kaikkineen.

Monesti tulee vitsailtua hassujen unohduskömmähdysten ohessa alkavasta dementiasta, mutta Edelleen Alice muistuttaa varsinaisen sairauden laajuudesta, jota on todella vaikea käsittää. Vaikka aluksi onkin unohduksen uhrina vain nimet, tapaamiset ja muut pienemmät asiat, taudin pahetessa katoaa ajan ja paikan tajukin. On vaikeaa kuvitella millaista olisi kulkea sellaisessa sumussa saamatta otetta mistään. Mitä sitten, kun ei enää tunnistaisi läheisiään, mutta ei voisi ilmaista omaa tahtoaankaan.

Edelleen Alicesta ei voi puhua mainitsematta vielä erikseen Julianne Mooren upeaa roolisuoristusta. Moore on Alicena samaistuttava ja sitä kautta koskettava elinvoimainen nainen, joka ei taatusti tehnyt mitään ansaitaakseen moisen traagisen kohtalon omalle kontolleen. Haastavammasta näkökulmasta huolimatta, Moore saa välitettyä jokaisen tunnevivahteen ja muistikatkoksen yleisölle asti. Sivuroolissa Alicen tyttärenä jälleen yllättää Kristen Stewart, jonka suoritusta voidaan taas (katso Clouds of Sils Maria) kutsua näyttelemiseksi. En enää edes osannut kiinnittää asiaan huomiota samalla tavalla kuin aikaisemmin.

Edelleen Alice on riipaiseva, mutta kaunis tarina armahtamattomasta Alzheimerin taudista ja siihen sairastuneesta vahvasta naisesta.

                                                                

Leonard Nimoy -muistonäytös: Wrath of Khan

kuva täältä

Eilen pääsi Studio123:ssa kokemaan harvinaista herkkua, kun tarjoutui mahdollisuus osallistua Leonard Nimoyn kunniaksi järjestettyyn muistonäytökseen. Elokuva oli vedetty yllärielokuva nimikkeen alle, vaikka mikään yllätys elokuva sinänsä ei ollut, sitä ei vain saanut lisenssiehtojen takia mainostaa esimerkiksi elokuvateatterin omilla nettisivuilla tai facebookissa. Facebook tapahtuma sen sijaan oli killunut ilmoilla jo pidemmän aikaa ja paljasti kyllä esitettävän elokuvan nimen, legendaarinen Trek-pätkä Wrath of Khan.

Taustalla tässä TÄYSIN ILMAISESSA elokuvaesityksessä oli yhdestä fanista lähtenyt idean poikanen järjestää elokuvanäytös, joka tekisi kunniaa edesmenneen Leonard Nimoyn elämäntyölle. Oman lusikkansa soppaan laittoivat myös yhtä lailla fanaattisen pohjan omaavat Mika Lammi ja Studion oma Elise Brandt, joista molemmat pitivät vielä puheen ennen elokuvan alkua. Brandt valoitti, mitä vastaavan näytöksen järjestäminen vaatii sekä muun muassa näytöksen teknillisestä puolesta. Hän väläytti periaatteessa kelle tahansa avointa mahdollisuutta järjestää yksittäinen elokuvaklassikkonäytös tai vaikka usemman elokuvan esitys omakustanteena sisältäen lisenssimaksun ja mahdollisen dcp-kopion vuokrauksen. Tämä kyseinen näytös esitettiin dvd:ltä ja sen esittämiseen oli hankittu kertalisenssi. Lammi kertoi puolestaan itse Nimoysta, hienosta miehestä todella ikonisen Spockin roolin takana. Muutamalla sanalla sivuttiin myös uutta Spockia eli lahjakasta Zachary Quintoa, ei mitenkään mollaten, mutta Lammin sanoin "On vain yksi oikea". Höpötelmien jälkeen kerättiin vielä vapaaehtoinen kolehti kuin kirkossa konsanaan, kattamaan esityskuluja. 

Kuva täältä

Itselleni katselukerta oli ihka ensimmäinen, sillä en Star Trek-sivistyksen saralla ole vielä ehtinyt elokuvaversioihin, lukuunottamatta niitä ihan uusia. Vanhan televisiosarjan osalta olin onneksi jo saavuttanut toisen kauden ja näin ollen kuitannut myös jakson, jossa pahamaineinen Khan teki ensiesiintymisensä. Vaikka elokuva on vanhemman puoleinen (vuodelta 1982), on se kuitenkin alkuperäistä sarjaa huomattavasti nuorempi ja näin ollen tutut naamat ovat myös kovasti vanhenneet. Eritoten ikä näkyy William Shatnerin eli kapteeni Kirkin kasvoilla (tai kehossa), joka ei ole säilynyt yhtä hyvässä kuosissa kuin vaikka itse Nimoy tai Bonesia esittänyt DeForest Kelley jälkimmäisten rypyistä huolimatta. Olin lisäksi yllättynyt, että itse "Rouva Star trek" eli Majel Barrett ei esiintynyt vielä tässä elokuvassa. 

Wrath of Khan on noin muutoin kestänyt hyvin ajan hammasta ja tätä katsoin itse ainakin lähes samalla mielenkiinnolla, kuin mitä tahansa modernimpaa scifi kohellusta. Oman viehätyksensä tietenkin tuo jo franchinen jonkinlainen tuttuus, jolloin tunnusmusiikin pärähtäessä jo alussa valkokankaalle, tulee aika mukava fiilis. Dvd:ltä tuotettu kuva ei ole tietenkään parasta laatua ja kuvaa oli jouduttu skaalaamaan hieman tavallista pienemmäksi, mutta se oikeastaan sopi tälläisen vanhemman elokuvan esitykseen paremmin kuin hyvin.

Suuret kiitokset vielä järjestäjille tästä kokemusesta! Etenkin herra K:lle, jonka dvd:ltä tätä tuijotettiin

Big Eyes

Ohjaaja: Tim Burton
Käsikirjoitus: Scott Alexander & Larry Karaszewski
Musiikki: Danny Elfman
Pääosissa: Amy Adams, Christoph Waltz, Danny Huston, Krysten Ritter, Jason Schwartzman, Terence Stamp & Jon Polito
Kesto: 1h 46min
Ikäraja: 12

Big Eyes kertoo taidemaalari Margaret Keanestä, jonka teosten tunnuspiirteenä olivat niissä esiintyvien hahmojen huomattavan suuret silmät. Jätettyään juuri taakseen huonon avioliiton ja kamppaillessaan elantonsa ansaitsemisen kanssa, Margaretin ja hänen tyttärensä elämään astuu niin ikään taidemaalari Walter Keane. Charmantti Walter saa Margaretin omaleimaisia maalauksia kaupaksi, mutta alkaakin pian ottaa kunniaa vaimonsa teoksista tämän siitä tietämättä. Kun Walterin tekoset selviävät Margaretille, saa mies sulopuheillaan naisen uskomaan, että näin on parempi, sillä aika ei ole vielä kypsä naistaitelijoiden menestykseen. Margaret maalaa suljettujen ovien takana ja katsoo sivusta, kun Walter Keane nousee taidemaailman otsikoihin hänen suurisilmäisten lastensa avulla.

Big Eyes on erityisen harvinainen siinä mielessä, että se on Tim Burtonin elokuva ja siinä ei esiinny Helena Bonham Carteria eikä Johnny Deppiä. Aivan luonnottomuuksiin ei kuitenkaan mennä, sillä musiikista vastaa edelleen Burtonin luottomuusikko Danny Elfman. Etukäteen elokuvasta oli kantautunut korviini, että siinä näkyy selvästi ohjaajan omintakeinen kädenjälki. Ehkä katselin liikaa sillä oletusarvolla, mutta itse en olisi välttämättä osannut edes yhdistää elokuvaa Burtoniin ilman tätä etukäteistietoa. Minusta se on kuitenkin hyvä asia, sillä se kertoo tekijänsä olevan kykenevä muuhunkin kuin siihen ainaiseen samaan.

Taidemaailmaan sijoittuvat elokuvat kiinnostavat aina erityisen paljon, sillä asuuhan tässäkin kehossa pieni taidemaalari. Big Eyes tuo esille sen, kuinka vaikeaa oli vielä 50-luvulla naiselle tuoda itseään esille taitelijana ja saatika sitten elättää itseään. Itsenäinen nainen oli vielä harvinaisuus, eikä Margaretiakaan olisi ehkä otettu tosissaan. Myös taiteilijan persoona menestyksen kannalta tulee käsittelyyn, sillä selvästi ns. myyvä ja ulospäinsuuntautunut henkilö, kuten tässä on Walter kuvattu, nousee paljon herkemmin huipulle. Taidemaailman huipulle alkoi päästä ei vain lahjakkuudella, vaan mahdollisimman suurella näkyvyydellä, oli se sitten jopa lööppien sivuilta poimittua.

Amy Adams on herkkä ja riipaiseva Margaretin roolissaan, josta hän voittikin parhaan naispääosan Golden Globen. Oscareissa ei ehdokkuutta suotu, mutta Baftoissa sen sijaan Adams oli ehdolla aivan ansaitusti. Christoph Waltzille on jo ennestään tuttua epäsovinnaisten hahmojen esittäminen. Walterin hahmossa eritoten on tärkeää pitää hänet pitkään miellyttävänä, jotta ymmärtää Margaretin hullaantumisen. Onnistuneeksi suorituksen tekeekin se, että vaikka tietää mitä tuleman pitää, pitää silti alkuun Walteria suhteellisen herttaisena. Niljakkuuteen kasvetaan vasta hyvin pienin askelin.

Big Eyes on mielenkiintoinen elämänkertakuvaus naistaiteilijasta, joka ei välttämättä olisi löytänyt tietään minunkaan tietoisuuteeni ilman tätä oivallista elokuvaa.