Pain & Gain

Ohjaaja: Michael Bay
Musiikki: Steve Jablonsky
Pääosissa: Mark Wahlberg, Dwayne Johnson, Anthony Mackie, Tony Shalhoub, Ed Harris, Johnny Wu, Rebel Wilson, Rob Coddry & Bar Paly
Kesto: 2h 9min
Ikäraja: 16

Pain & Gain on sysimustaa huumoria sisältävä elokuva kolmesta koolla ja lihaksilla siunatusta kaverista, jotka päättävät käyttää oikotietä onneen. Kolmikon "aivot" on Daniel Lugo (Wahlberg), joka toimii personal trainerinä paikallisella kuntosalilla. Danielin oikea käsi on myös niin ikään salilla elantonsa ansaitseva Adrian Doorbal (Mackie), joka kävelee vaikka suohon Danielin perässä. Kolmantena porukan täydentää hengellinen ja herkkä tapaus Paul Doyle, jolla on koko porukasta eniten moraalia. Suuri neronleimaus on kidnapata rahapohatta Victor Kershaw (Tony Shalhoub) ja saada tämä luovuttamaan omaisuutensa vapauttaan vastaan. Koska pojilla on huomattavasti enemmän massaa kuin aivosoluja, ei homma mene ihan suunnitelman mukaan.

Pain & Gain:iin en ollut hirveästi tutustunut ennen sen näkemistä. Julisteen ja lyhyen juonikuvauksen perusteella kuvittelin jotain testosteronia pursuavaa tyhjänpäiväistä toimintakuvaa ja komedia-liitteen ajattelin olevan jotain sarjaa Kankkunen-leffat, mutta vielä laimennettuna kolmasosaan. Se mikä minut sai katsomaan, oli lupaus mennä puolison kanssa leffaan ja joku tielleni osunut arvostelu, jossa vilahti sanat "itseironinen satiiri".

Elokuvan lähtiessä käyntiin huomasin jo alkumetreillä ennakkoluuloni niin vääriksi. Musta huumori tunkeutui kuvaan samantien ja virnuilulla alkava nauratusohjelma käynnistyi. Koko tarina ja hahmojen toilailu on niin absurdia, että se jo naurattaa itsessään, mutta sen lisäksi tieto "perustuu tositapahtumiin" on vielä surkuhupaisampaa. Kiinnitin myös tavallista enemmän huomiota kyllästettyyn värimaailmaan, joka oli omiaan kuvaamaan tapahtumien epärealistiselta vaikuttavaa kulkua.  Elokuvan loputtua yhtä absurdilta tuntuu ruutuun ilmestyvä ohjaajan nimi "Michael Bay". Pain & Gain ei nimittäin maistu yhtään Michael Bayn tekeleeltä, on se niin hyvin uitettu ironian ämpärissä, mutta aivan taatusti on se ohjaajan paras teos tähän asti.

Mark Walhberg:n Daniel on ihan käsittämätön hahmo, joka amerikkalaisen unelman humalluttamana oikeuttaa itselleen teon kuin teon huijaten onnistuneesti myös itseään. Mackien Adrian jäisi puolestaan helposti unholaan, jollei tälle olisi kirjoitettu niin hupaisaa romanssia Rebel Wilsonin esittämän hoitajan kanssa, joka ymmärtää tämän hmm.. puutteita. Kolmikon samaistuttavin tai jopa ainoa samaistuttava hahmo on Dwayne Johnsonin Paul, joka on niin sympaattinen kaveri tunnontuskiensa kanssa. Etenkin kaverin ollessa kokoluokkaa hillitön sonni, on vatsalihakset koetuksella tämän adoniksen ollessa suu mutrulla ja tippa linssissä.

Pain & Gain on niin paljon enemmän kuin siltä osaisi odottaa. Suosittelen täysin sukupuoleen, fyysiseen olomuotoon tai lihaskuntoon katsomatta kaikille keille maistuu roima annos mustaa huumoria.

Monsterit-yliopisto

Ohjaaja: Dan Scanlon
Musiikki: Randy Newman
Alkuperäiset äänet: Billy Crystal, John Goodman, Steve Buscemi, Joel Murray, Helen Mirren, Alfred Molina, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Nathan Fillion, Peter Sohn, Beth Behrs & John Ratzenberger
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 7

Monsterit - yliopisto kertoo ajasta ennen Monsterit Oy:tä, siitä miten Masi Pallopää ja Tare Karvanen aikoinaan tutustuivat opintiellä. Tarina alkaa Masin näkökulmasta, kun pieni vihreä pallo ei haaveile mistää muusta niin paljon kuin kunnon säikyttelijäksi tulemisesta. Kuultuaan opinahjosta nimeltä Monsterit-Yliopisto, josta voi valmistua kunnon hirviöksi, ottaa hän tavoitteekseen sinne pääsyn, sieltä valmistumisen ja siitä seuraavan säikyttelijän uran. Ahkera opiskelu tuottaa tulosta ja koulun ovet aukeavat. Masin vahvuudet ovat ennenkaikkea teoriassa ja pänttäämisessä, mutta kukaan ei tunnu ottavan hänen pelottavuuttaan tosissaan. Päinvastoin ensimmäisen vuoden opiskelijoiden joukossa on täydellinen vastakohta Tare kuuluisaa Karvasten sukua, jolta pelottelu tulee aivan luonnostaan ja joka ei usko tarvitsevansa mitään kirjojen haihatuksia. Vastakohdat eivät viehätä toisiaan alkuunkaan, vaan monsujen välille kehkeytyy kilpa-asetelma. Vasta molempien opiskeluiden ollessa vaakalaudalla erinäisten sattumien kautta, joutuvat he lyöttäytymään yksiin. 

Ensimmäinen Monsterit elokuva, jonka julkaisusta on vierähtänyt jo 12 vuotta, oli jälleen ensimmäisten osien tapaan todella toimiva tapaus. Onneksi on maltettu odottaa jatko-osan kanssa sen verran, että ideat ovat varmasti ehtineet hautoa, mikä osoittautui erittäin toimivaksi esimerkiksi viimeisen Toy Storyn kohdalla. Oma suhtautumiseni Yliopistoon oli hieman varauksella, mutta syystäkin, sillä alkujaan idea ei tuntunut kummoiselta. Elokuvan alkupuolisko tuntuikin keinotekoiselta, eikä oikein ottanut tuulta kunnolla allensa. Vasta puolen välin jälkeen ja siitä loppua kohden, alkaa elokuva toimia ja päästä jonkinmoiseen vauhtiin. 

Juonihan ei muutu sen kummoiseksi loppuakaan kohden, mutta tunnelma on se, joka alkaa viedä viimein mukanaan. Pääkaksikossa on vetovoimaa edelleen ja heidän keskinäinen dynamiikka on se, joka saa nauliintumaan kankaaseen, kun hahmot viimein saadaan samalle puolelle. Todella tunteisiin vetoavaa on kohtaus järven rannalla, jossa molemmat kaverit kohtaavat heikkoudet itsessään, tekemänsä vääryydet ja onnistuvat kuitenkin löytämään toistensa avulla sen parhaimman puolensa. Aikuisempaan makuun istuu myös tekijöiden ilmiselvä kauhuelokuvien tuntemus, jolla leikitään ikärajan sallimissa rajoissa. 

Monsterit - Yliopistoa suosittelen myös edelliseen elokuvaan tykästyneille, sillä varauksella, että tämä ei ihan samalle tasolle yllä. Varmasti tämän parissa kuitenkin viihtyy niin iso kuin pienikin (mutta ei liian pieni! on meinaan pelottavia kohtia!)

PS. Bongasitko Pixarin lelupallon?

Pacific Rim

Ohjaaja: Guillermo del Toro
Käsikirjoitus: Travis Beacham & Guillermo del Toro
Musiikki: Ramin Djawadi
Pääosissa: Charlie Hunnam, Rinko Kikuchi, Idris Elba, Diego Klattenhoff, Charlie Day, Burn Gorman, Max Martini, Robert Kazinsky, Clifton Collins Jr. & Ron Perlman
Kesto: 2h 12min
Ikäraja: 12

Tyynenmeren syövereissä on repeämä toiseen ulottuvuuteen, josta säännöllisin väliajoin nousee ihmisten maailmaa terrorisoimaan jättimäiset kaiju-monsterit. Alkuun ihmiskunta olikin sormi suussa odottamattoman uhan kanssa, mutta rattaiden alettua pyöriä päässä tarpeeksi, alkoivat he kehittää puolustuskeinoja monsuja vastaan. Kaijun tullessa bongaus etäisyydelle lähetetään sitä häätämään jaeger (suomalaisittain jäger), edistyksellinen ja koonsa puolesta monstereille vertoja vetelevä kahden ihmisen ohjattava robotti. Kaksi sen tähden, että yhdelle hengelle kuormitus olisi liikaa, joten käytännössä toinen hoitaa toisen aivopuoliskon ja toinen toisen. Jaeger ohjaajien tulee myös olla yhteensopivia keskenään, useasti he ovat sukulaisia tai edes sukulaissieluja. Raleigh Becket (Charlie Hunnam) on vetäytynyt pilotin hommistaan menetettyään vanhemman veljensä kaijua vastaan taistellessa. Kaijujen hyökkäykset kuitenkin tihenevät ja muuttuvat entistä hurjemmiksi sitä mukaa kun ihmisten keinot pitää ne kurissa vähenevät samaa tahtia. Jaeger piloteista tulee korvaamattomia ja Raleigh anotaan takaisin taistelutantereelle. Ihan ensin hänelle tulee kuitenkin löytää uusi ja ennenkaikkea yhteensopiva ohjauskaveri. 

Pacific Rim:iä mennessäni katsomaan jätin huolella asetellen aivot narikkaan ja varauduin pelkkään viihdemittarin tykitykseen. Odotukset elokuvalta olivat viimeisen Transformers elokuvan luokkaa, että ei mitään rymistelyä syvällisempää. Jälkikäteen totesin, että ei niitä aivoja olisi ihan niin huolella tarvinnut jättää narikkaan, sillä ei tämä ollut ollenkaan niin pintaliitoa, kuin vaikka se viimeisin Transformers. Mihinkään syntyjen syvien pohdintaan ei toki mennä, mutta on elokuvassa hetkensä. 

Perusidea ihmisten ohjaamat robotit vs. jättimäiset monsterit on jo todella kutkuttava ja kun päästään itse asiaan eli yhteenottoihin, voi nähdä tekijätiimin olleen jo vesi kielellä näiden toteutusta odottaessa. Molempien jättien toteutus on niin moitteetonta, että melkein uskoisi moisia olevan olemassa. Elokuvan parhaimmistoa on ehdottomasti niin maan messevä toiminta ja taistelu, että on oikeastaan melkein yksi ja sama mitä muun ajan tapahtuu. Mielleyhtymiä toki tulee Godzilloihin ja Tranformeisseihin, mutta parhaimmat vibat tulevat Neon Genesis Evangelionin vilahdellessa mielessä. Kaikista eläväisemmin verkkokalvoille jäi elämään kohtaus, jossa pikkutyttö pakenee hirviöltä, vaikka se ei tähän hurjan toiminnan pyörteeseen menekään. Kohtaus on niitä harvoja, joissa Guillermo del Toro päästää "herkän puolensa" näkymään, joka on enemmän ollut esillä hänen aikasemmissa kauhu ja fantasia kuvissaan. En nyt tarkoita elokuvasta uupuvan herkistelyä sen enempää, mutta tälläinen erityinen kohtaus siellä muun joukossa toimii hemmetin hyvin. 

Henkilöhahmoihin ei pureuduta ollenkaan liikaa, mutta he eivät jää siitäkään huolimatta vain marionettinukeiksi. Paitsi pääosan esittäjä ei saanut minua hirveästi samaistumaan ja tuntemaan, mutta melkein järjestään kaikki muut kaartin jäsenet kylläkin. Sivuhahmoihin onkin ympätty mukaan terve annos huumoria ja sen tuomaa kliseisyyttä, joka ei mene kuitenkaan liian pitkälle. Naurujen kalastus puolella nörttikaksikko ei ensi alkuun itseäni huvittanut lainkaan, mutta he pääsevät vauhtiin kyllä asioiden edetessä. Hannibal Chau eli Hellboy eli Ron Perlman taas naurattaa jo astuessaan esiripun takaa esiin.

Pacific Rim on väkivahvaa toimintaa ja tärisyttävää viihdettä, jossa yhdistyy muhevasti godzilla, tranformers ja neon genesis evangelion. Toimii. 

Trailerin sijaan hyvä hyvä hyvä jytinä leffasta, jonka on säveltänyt sama jätkä, jonka käsialaa on myös GOT:n musat!


PS. Rinko Kikuchi onkin se kuuro tyttö Babelista!

Kirppikseltä kotiutunutta

Uuden hyllyn seuraukseni tuli vielä hinku saada hyllyyn täydennystä (nyt kun sitä tilaa viimein on!), joten kirppispyörähdykseltä tarttui mukaan muutama leffa aioittua enemmän:

Star Trek, Kauhun oppitunnit ja Terminator. Näistä olen nähnyt vain Kauhun oppitunnit, joka on ihan loistava, kun se on niin surkea ja näyttelijäkaartissa on ihan oikeasti KAIKKI mahdolliset. Star Trekin olen Into Darkness:n jälkeen halunnut nähdä ja Terminator kuuluu yleissivistykseen.

The Prestige, jota en ole vieläkään nähnyt, mutta kuullut vain hyvää. Contagion on nähtynä, mutta halusin omaksi. Hieman arveluttava on tuo "rental copy" teksti kannessa....

Jim Carrey:tä! Taalat taskuun Dick & Jane (mainio!) ja I Love You Phillip Morris (mainiompi!)

Bill Murray:tä! Lost in Translation ja hyvin samassa hengessä Broken Flowers

Elokuvien uusi koti!

Sain viimein toteutettua pitkäaikaisen haaveeni erillisestä leffahyllystä ostettuani huutiksesta ihanan, asianmukaisen ja kuusiosaisen dvd/cd hyllyn. Itseäni on sylettänyt pitää elokuvia liian syvässä kirjoille tarkoitetussa hyllyssä, koska haluan kaikkien takakannet näkyviin, mutta en myöskään niin sanottua hukkatilaa. 

Ihan ensi alkuun, kun tähän kämppään muutettiin, olivat elokuvat kahdessa eri hyllyssä, joissa niille oli vain yksi hylly taso kummassakin. Vaikka siinä vaiheessa oli elokuvia suhteellisen vähän alkoivat ne pikkuhiljaa laajentua kahteen riviin. Kokoelma on sittemmin tasaiseen tahtiin kasvanut itseni innostuttua yhä enemmän ja erilaisemmista elokuvista. Viimeksi tein muutoksia hyllyasetteluun tämän vuoden tammikuussa, jolloin elokuvat päätyivät samaan hyllyyn ja peräti kolmeen hyllytasoon. Siltikin osan joutuessa pian elokuvien lisäännyttyä taka-alalle. Olin ihan varma, että olisin asiasta tehnyt tänne juttua, mutta en näköjään tehnyt, mutta onneksi löysin arkistoista kuvan aiheesta: 

Disney vhs:t puolestaan ovat asuneet eri huoneessa, jossa on vhs-soitinkin samassa. Viimeisin päivitys heidän tilanteestaan on tässä postauksessa. 

Uuden hyllyn tultua, meiltä lähti yksi varsinainen kirjahylly uuteen osoitteeseen ja kaikenlaista tavaraa sen mukana, joten olohuoneeseen tuli mukavasti tilaa uudelle tulokkaalle. Ihana uusi hylly on tosiaan 6-osainen ja jaoin sen neljään osaan toiselle seinälle ja kahteen osaan toiselle. Ihan alkuun laitoin 4-osaiseen dvd:t kolmeen torniin ja vhs:t yhteen, mutta totesin dvd polojen joutuvan liian ahtaalle isoluisten vhs:ien takia, joten suunnitelmat muuttui. 2-osaiseen hyllyyn olin ensin suunnitellut pelit/cd yhdistelmää, mutta koska cd:t löysi paremman piilopaikan (eikä minulla ole mitään hinkua pitää niitä esillä) tuli pelien seuraksi disney vhs:t.  

Ohessa tsiljoona kuvaa uudesta ihanuudesta! 

Nätisti lokeroissaan, tui tui

Vasemmalla tv-sarjat, oikealla lotr ja hienoa kivaa

Ghiblit

Kauhut asuu kallon alapuolella

Uuden hyllyn kunniaksi piti ostaa pari leffaa.....

Tässä kohtaa vielä cd-levyjä silmällä pitäen asennettu hyllytasot

Kunnes tulin järkiini

Jylhäkallion väki

 

The Wolverine

Ohjaaja: James Mangold
Pääosissa: Hugh Jackman, Tao Okamoto, Rila Fukushima, Hiroyuki Sanada, Svetlana Khodchenkova, Brian Tee, Hal Yamanouchi, Ken Yamamura & Famke Janssen
Kesto: 2h 6min
Ikäraja: 12

Wolverinen erakon elämä häriintyy punapäisen miekkailutaiturin saapuessa värväämään tätä Japaniin. Kutsun takana on elämässään ansioitunut japanilainen liikemies, joka tuntee Wolverinen menneisyydestään ja haluaa kertoa jotakin susimiehelle ennen kuolemaansa. Japanissa Wolverine joutuu nokittain Yakuza nimisen samurai ryhmittymän kanssa ja sotkeutuu keskelle suvun kiistoja. Wolverinen oma mutanttivoimien suoma "kuolemattomuus" varjostaa miehen mieltä, kun kaikki hänelle merkittävä joutuu kuitenkin ajan hampaaseen ennemmin tai myöhemmin.

X-men Origins: Wolverine on listassani heikoin x-men kuva, enkä oikein jaksa uskoa pelkästä Wolverinesta tulevan ikinä kovin kummoista elokuvaa, joten en tohtinut odottaa suuria tältä uudeltakaan elokuvalta. The wolverine on kyllä katsottava, mutta ei mitenkään erikoinen, eikä itselleni jäänyt ainakaan kovin suurta hinkua nähdä elokuvaa uudestaan. Elokuva oli himpun verran parempi kuin aikaisempi Wolverine räpellys, mutta x-men leffojen kerhossa jää siltikin toiseksi viimeiselle sijalle.

Hienoin ja toimivin asia The wolverinessa on tietenkin hahmo itse ja hänen legendaariset kasvonsa, jotka antaa (ah!) Hugh Jackman. Kamera tykkää seurailla hahmon liikkeitä, eritoten mässäillään Jackmanin äärimmilleen treenatuilla käsivarsilla. Wolverinessa on sopivasti villieläintä, mutta myös kovan kuoren alta löytyy herkempikin puoli. Muista hahmokaartin jäsenistä pidin Viperin esittäjästä ja roolisuorituksesta.

Romantiikka puoli kokonaisuudessaan ontuu ja pahasti. Ainoastaan Jean tuntuu ihan minimaalisesti jossain, mutta vain koska aikasemmat elokuvat. Uusi romanssi puolestaan jättää niin kylmäksi ja tuntuu olevan aivan väärässä paikassa, väärään aikaan ja väärien ihmisten kesken.

The Wolverine ei ole kovin kummoinen tapaus, enkä sitä suosittele kuin tosissaan aiheesta kiinnostuneille. 

HUOM!!! Itse elokuvaa parempi on pätkä, joka tulee alle minuutti lopputekstien alkamisen jälkeen ! ÄLKÄÄ SIIS KARATKO HETI! Se pätkä sai tämän hypettämään penkissään!

World War Z

Ohjaaja: Marc Forster
Käsikirjoitus: J. Michael Straczynski, Drew Goddard & Damon Lindeloff. Perustuu Max Brooksin romaaniin Sukupolvi Z: Zombisodan aikakirjat
Musiikki: Marco Beltrami
Pääosissa: Brad Pitt, Mireille Enos, James Badge Dale, Daniella Kertesz, Fana Mokoena, Matthew Fox & Ludi Boeken
Kesto: 2h
Ikäraja: 16 

Yhdessä hetkessä maailma rullaa tavalliseen menoonsa ja pahaa-aavistamattomat ihmiset elävät elämäänsä kuten eilenkin. Toisessa hetkessä liikenne seisahtuu, epämääräiset äänet täyttävät ilman, vastaan juoksee pakenevia ihmisiä. Tarinan ydinperhe koostuu Gerry Lanesta (Brad Pitt) vaimon ja kahden tyttären kera, jotka joutuvat kaaoksen keskelle. Gerryn kokemus entisenä YK:n tutkijana auttaa heidät pakenemaan myrskyn silmästä ja kontaktien kautta pääsevät he turvaan sotilastukikohtaan. Hengähdystauon jälkeen tarkastellaan tilannetta, jossa on eittämättä maailmanlopun meininkiä. Tuntematon virus on iskenyt ihmiskuntaan, joka tarttuu puremien kautta järjettömän nopeasti ja muuttaa ihmisistä eläimellisiä petoja. Taatakseen turvapaikan perheelleen on Gerryn lähdettävä tekemään entistä työtänsä kentälle ja selvittämään viruksen taustaa. 

World War Z on paljon kolutusta zombie teemasta harvinaisen realistiseen ja tasokkaaseen muotoon veistelty tekele. Zombie elokuvat ovat yleisesti oma guilty pleasure genreni, mutta rankkaan kuitenkin kyseiset kuvat omaksi alalajikseen, jotka kilpailevat omassa sarjassaa, eivätkä yllä "normaalien elokuvien" tasolle. World War Z tavallisesta poiketen on täysin kilpailukykyinen minkä tahansa tavallisen elokuvan kanssa ja painii siinä sarjassa vielä oikein hyvin. 

Zombie kuvat ovat pyrkineet muun kauhukuvaston tapaan kehittymään lähinnä verisyydessään, mitä enemmän gorea sen parempi-linjalla. Itsekään en ole seikkaan kiinnittänyt huomiota vaan sisuskalujen levittely zombien ruokaillessa on vaan kuulunut asiaan. World War Z on jo ikärajansa puolesta tällä osastolla kevyempi, mikä ei ole missään nimessä elokuvan puutteeksi laskettava. Elokuva keskittyykin olennaiseen: mukanaan vievään juoneen ja tunnelmaan. Edellä mainittu juoni osasto, joka kuulemma poikkeaa kaikilta muilta osin kuin perusideassaan kirjan vastaavasta, on muunnettu elokuvaan sopivampaan kehykseen ja yhden päähenkilön harteille on sysätty vastuu pyörien pyörimisestä. Toisena mainittua tunnelmaa en voi tarpeeksi alleviivata, tässä se toimii vaan kauttaaltaan koko elokuvan ajan.

Gerry Lane on päähenkilö ja hahmo, jolle lankeaa päävastuu. Brad Pitt on varma ja toimiva valinta perheen isän rooliin, kun herran julkisen kuvan perusteella isän rooli tuntuu olevan hänelle se luontevin. Onnistuneesta suorituksesta kertoo sekin, että elokuvassa ei sinänsä ajattele katsovansa enää alun jälkeen nimenomaan Brad Pitt:iä vaan Gerry Lanea. Vaimon ja äidin kengissä kävelevä Mireille Enos on itselleni entuudestaan tuntematon, mutta menee ihan uskottavasti Lanen vaimosta. Sivuosissa ei paljon hääri kasvoja, joilla olisi pitkää ruutuaikaa, mutta näistä kasvoista jotenkuten erottui Daniella Kerteszin israelilainen naissotilas Segen.

World War Z on zombie elokuva kyseisen genren yläpuolelta, jota voi suositella sellaisillekin, joita ei erityisemmin viruksen saastuttamat ihmiset kiinnosta. Mielestäni tämän hetken elokuvatarjonnan ehdoton ykkönen.

Now You See Me - Suuri puhallus

Ohjaaja: Louis Leterrier
Musiikki: Brian Tyler 
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Mark Ruffalo, Isla Fisher, Woody Harrelson, Melanie Laurent, Dave Franco, Morgan Freeman & Michael Caine
Kesto: 2h 2min
Ikäraja: 12  

Tuntemattomaksi jäänyt huppuun piiloutunut henkilö kokoaa yhteen neljä yksittäistä ja huippulahjakasta silmänkääntäjää (Eisenberg, Fisher, Harrelson & Franco). Vuoden kuluttua nelikko, joka tunnetaan nimellä "Four Horsemen", esittää Vegasissa kohua aiheuttavan tempun, jossa he ryöstävät pankin. Tempaus herättää luonnollisesti virkavallankin huomion ja taikurit saavat peräänsä nuuskimaan etsivä Rhodesin (Ruffalo), joka haluaa perinpohjin selvittää miten he temppunsa toteuttivat. Avuksi tutkimuksiin tulee Interpolin naispuolinen edustaja (Laurent) ja neuvoja pyydetään myös taikatemppujen paljastuksiin erikoistuneelta Bradleyltä (Freeman). Four Horsemen ei kuitenkaan ole suunnitellut paljastavansa temppujaan, vaan suunnitelmissa on lisää päänvaivaa lain kouralle ja lisää huimaa illuusiota tavalliselle kansalle.

Now You See Me on ideana mielenkiintoinen, onhan yhdistelmä taikatemput ja rikokset vaan auttamattoman houkutteleva. Elokuvan alkutaipale onkin varsin lupaava ja hilaa odotuksia pikkuhiljaa huolestuttavan korkealle. Pieniä "wou, noinko se meni hetkiä" tiputellaan matkan varrella, eritoten kun joistain tempuista saadaan selville, kuinka ne tehtiin. Lopputwist puolestaan, jonka pitäisi olla se suurin pamaus elokuvassa kuin elokuvassa, ei ole kuin pieni paukku. 

Yleensä elokuvissa, joissa voit ennen loppua päätellä jo jotain, olen minä autuaan hoomoilasena kun lopulta jysähtää, enkä tosiaan osannut nähdä asiaa etukäteen. Mielestäni se johtuu vain siitä, että keskityn elämään elokuvaa, en ratkomaan mitään palapeliä, mutta tästä voidaan olla monta mieltä. Kuitenkin aina on huolestuttavaa elokuvan kannalta, jos jopa minä tajuan homman nimen etukäteen. Tämän taikatempun kohdalla jotenkin vain aavistaa loppua kohden mikä on jutun juoni, joten se ei tunnu niin hurjalta, kuin sen kuuluisi etenkin kun muu osa on ollut varsin yllätyksellinen ja tunnelmaa nostattava. 

Näyttelijäkaarti elokuvassa on todella näyttävä, joka oli myös yksi tekijä, joka veti minut tätä kuvaa katsomaan. Nelikosta pomppaa keilaan tietenkin Woody Harrelson, jonka härski ja kyyninen mentalisti vaan toimii. Kaikki kolme muutakin tekevät kiitettävää jälkeä ja minusta Franco nuorempi osaa näytellä paremmin kuin isoveljensä. On sanomattakin selvää, että vanhemmat herrat Freeman ja Caine ovat järisyttävän hyviä. Rhodes hahmona on vähän pliisu, mutta Ruffalo saa onneksi hahmoon hieman eloa. Melanie Laurentin hahmo puolestaan jää näyttelijästään huolimatta vaisuksi. Ylipäätänsä henkilöhahmot elokuvassa jäävät pintapuolisiksi ja tuntuu, että näyttelijöitä saa kiittää tavallista paremmin tehdystä työstä, kun ovat tuoneet hahmoihinsa edes pintaraapaisua syvempää.

Now You See Me on loppujysähdyksen uupumisesta huolimatta kekseliäs ja oikein viihdyttävä kesäelokuva